Helli: Minulle on tullut nyt sellainen autuaan onnellinen olotila, ettei enää jännitä. :D Toki, jos asiaa alkaa ajatella, niin tulee pohtineeksi, miten sitten sujuu kahden pienen kanssa. Ja onko esikoinen kovinkin mustasukkainen, heittäytyykö hankalaksi. Nyt ainakin innolla odottelee pikkusisarusta syntyväksi. Mutta muuten nyt on tullut sellainen varmuus ja usko siihen, että kyllä siitä selvitään. Mieskin saa luvan osallistua vauvan hoitoon alusta asti enemmän. Eli myös hänen pitää nyt ihan oikeasti hoitaa oma osuutensa ja pitää esim. vauvaa sylissä, jotta pienokainen tottuu sitten alusta asti myös isän läheisyyteen ja tuntee olonsa turvalliseksi siinä. Viimeksikin olisin kyllä itse antanut miehenkin sylitellä vauvaa yms., mutta hänelle se rakkaus vauvaa kohtaan tuli vähän myöhemmin, joten jäi se alku enemmän minun hoidettavakseni. Ja siinä kävi sitten niin, ettei tuo esikoinen vauvana oikein isän syliin rauhoittunut esim. väsyneenä. Helpommalla kuitenkin mieskin pääsee poissaolojeni ajan (kun olen tallilla), kun ihan alusta asti hänkin pitää vauvaa paljon sylissä. Tämä on varmaan suurin jännitettävä asia täällä meidän huushollissa. :D
Ja koska edelleen muistan hyvin, miten esikoisen pihalle punnertaminen sattui, niin kyllä minä vähän pelkäsinkin synnytystä jossain vaiheessa. Nyt se on mennyt ohi ja odotan sitä, että pääsee uudestaan synnyttämään. Tiedän kyllä, että se sattuu, mutta on se sen arvoista. :)
Salmiakki: Minä olin itse esikoisen synnyttyä aika hämmentynyt, enkä tosiaan heti tuntenut sellaista "ylitsevuotavaa äidinrakkautta". Mutta kyllä ne äidinvaistot olivat silti heränneet. Kun esim. tyttö vietiin ekana iltana tarkastukseen vaisuuden takia, niin pelkäsin kauheasti, että sillä onkin joku hätänä eikä minulle kerrota. Eli vaikka sellainen ihana rakkauden ja onnen tunne ei ollutkaan ihan päällimmäisenä, niin silti se vauva oli heti tärkeä ja siitä piti huolta niin hyvin kuin osasi. Kyllä se rakkaus ja onnen tunnekin tulivat sitten muutaman päivän päästä. Ei siis kannata säikähtää, jos sitä ei heti kuulukaan. On se esikoisen kohdalla varsinkin niin uusi tilanne. :) Ja kun sitä on ihan päästään pyörällä kaikesta uudesta: vaipan ja vaatteiden vaihdosta imetyksen opetteluun.
pikkukoo: Kunhan puolisosi pitää huolen siitä, että seuraa mielialojasi ja puuttuu asiaan heti ja kertoo esim. neuvolassa, jos huomaa sinulla masennuksen merkkejä. Koska itsehän ne saattaa kieltääkin. Ja toki olisi hyvä itsekin myöntää, jos yhtään masentaa. Voi se mennä nopeastikin ohi ja olla ihan pientä, mutta apua kyllä saa, jos tilanne menee pahemmaksi. Eiköhän sielläkin hyvin sen vauvan kanssa sitten selvitä. :)
Ja täytyy myöntää, että on tätä projektia salaa aina välillä katunutkin, elämä on muuttunut niin radikaalisti jo nyt. Mutta niin se varmaan muuttuisi muutenkin, suuntaan tai toiseen.
Kaikille siis tiedoksi, että sellainen taho varmaan - toivottavasti - on joka kunnassa olemassa. Puhelimessa ainakin tämä täti tuntui paljon määrätietoisemmalta ja käytännönläheisemmältä kuin perheneuvola, joka käsittääkseni on vähän eri, sossun alainen taho. Sellaisessa käytiin pariin otteeseen esikoisen oirehtiessa avioeron jälkeen erilaisin käytöshäiriöin ja myöhemmin unihäiriöissä, mutta se oli silkkaa turhanpäiväistä lässytystä.
