@Syyskukka ja
@Pikkuviikuna samoja keloja itsellä noista muiden raskautumisista. Olen toki onnellinen lähipiirin puolesta, kun tulevat raskaaksi ja vauvoja saavat syliin, mutta ihmettelen, että miten se toisilla käykin niin helposti.
Paras ystävä yritti noin puolisen vuotta miehensä kanssa, ja vauva syntyi heille sitten viime syksynä. Toinen ystävä yritti puolisonsa kanssa (en tiedä tarkkaan, kauanko), mutta ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon. Heillä onnistui sitten keskenmenon jälkeen heti seuraavasta kierrosta. <3
Paras ystävä sanoi, että kokee, että ovat miehensä kanssa tosi onnekkaita, kun yritystä kesti vain sen noin puolisen vuotta. Sitten kun puhuttiin aiheesta tässä kevättalvella, hän sanoi jotenkin niin, että hänellä "on niin sikiäväinen suku". Siitä itse pyörittelin sisäisesti silmiäni, kun ei sillä nyt loppuviimeksi ihan hirveästi ole asian kanssa tekemistä vaan enemmän tuurista on kiinni. Mullakin on "sikiäväinen suku" niin äidin kuin isän puolelta, mutta niin vaan tässä nyt yk 7 käynnissä, piinapäivissä mennään eikä kertaakaan ole edes menkat ollu myöhässä.
Tai joku ehdottaa vitamiineja ja foolihappolisää, että ne auttoivat häntä raskautumaan. Ei ainakaan omalla kohdalla ole auttaneet foolihapot tai vitamiinit (syöty kesästä asti) sen paremmin kuin turkkilainen jugurtti tai greippimehukaan. Nyt käytössä uutena Gelee Royale ja Ubikinoni q10 sekä itsellä että miehellä. Samoin ollaan yksityisellä tutkimuksissa, että onko kaikki tarvittavat osat kasassa ja toimiiko, kuten pitää, jotta saadaan tietoa siitä, onko meillä edes teoriassa mahdollista tulla raskaaksi omin avuin.
Eli itse ainakin näen niin, että tuurista on hyvin paljon kiinni sekä tietysti iästä, miten helposti raskaus alkaa. Toisaalta ystäväpariskunta yritti ekaa lasta noin vuoden päivät, ja nainen oli 27, kun lopulta tuli raskaaksi. Muistaakseni bloggaaja Julia Thurén on kans kertonut, että yrittivät lastensa isän kanssa vuoden verran esikoista. En tiedä, miten kahden seuraavan lapsen kanssa meni, mutta Julia oli reilusti alle 30, kun sai esikoisen.
Mä oon nyt 38 (1987), ja vasta viime kesänä heräsin edes miettimään sitä, haluanko mahdollisesti saada oman lapsen. Sitä ennen en ollut jotenkin ajatellut koko asiaa, enkä varsinkaan tiennyt, haluanko vai en. Nyt sitten tosiaan sillä mielellä, että jos mahdollista, haluaisin kokea äitiyden ja haluaisin, että tässä maailamassa olisi yksi ihminen, joka rakastaisi mua ehdoitta ja joka olisi mun tekemä ja joka olisi aina rakastanut mua sellaisena kuin mä olen. Koskaanhan ei voi tietää, miten elämässä käy ja miten vaikka välit omiin perheenjäseniin muuttuu, mutta jos lapsen saan, aion antaa hänelle kaikkeni, jotta hänellä olisi niin hyvät eväät elämään kuin mitä mä voin hänelle antaa. Itse en sellaisia saanut.
Tällaista ajatusten Vantaata tähän aamupäivään.