Erityisherkät vanhemmat

[Aaltokukka]

En oikein tiedä minne muualle kirjoittaa, kun varmaan samankaltaisten asioiden kanssa painitaan täällä eniten. Eli koen olevani aktiivinen, osallistuva ja läsnäoleva vanhempi sen aikaa, kun koen että on ”pakko” ja lopulta sit kun voimat loppuu, niin vajoan omiin ajatuksiini ja istun vain tekemättä mitään järkevää.

Lomalla tuli itselleni yllätyksenä, etten jaksakaan puskea itseäni yhtään ja koen olevani se ”tylsä” äiti kun en saa mitään aikaiseksi lasten kanssa ja sydän hommia miehelle. Miksi mä oon väsynyt lomalla???!!!

Lapset pitää mua aina hassuna ja parhaana leikkikaverina mitä en nyt yhtäkkiä jaksakaan enää olla….

Millaistakohan se on kun on normaali määrä voimavaroja ja kestävyyttä. Oon aina miettinyt millaista elämä ois jos jaksaisi normaalisti.

Mun suurin ja kuormittavin pelko, on se etten ole tarpeeksi läsnä. Ja sit se on se suurin kompastuskivi ja muserrun sen äärellä kun olisi niin paljon annettavaa mitä ei jaksakaan antaa.

Kaikki somen käyttö ja puhelin tekee mulle itseinhoa, mutta kun vähennän sitä minimiin niin sitten huomaan että kuormitun enemmän ja aivot hosuu joka paikkaan, että mitä sitten seuraavaksi?

Mulla siis on aina ollut kyky sysätä omat tarpeet pois ja reagoida lasten viestintään välittömästi. Varsinkin meidän nuoremman puhumattoman autismikirjon lapsen kanssa reagointi välittömästä on ensiarvoista, koska muuten hän sulkeutuu eikä enää yritä pyytää apua.

Nyt oon onneksi voinut miehelle ohjata lapset kun kysyvät jotain, mutta silti harmittaa etten ole itse se joka auttaa… vaan jatkaa niitä omia hommiaan.

Kuulostaa todellakin oikeasti raskaalle. Tuo kokoaikainen nopea välitön reagointi " vaatimus" kyllä pikkuhiljaa kuormittaa ketä tahansa. Siksihän esim omaishoitajille on määrätty oikeus vapaapöivikn/ lomaan. Niinpä sullahan kyseessä voisi olla myös lähestyvä burn' out, jota vastaan elimistösi osaa ponnistella...
Milloin sun rauta-arvot on tarkistettu? Voisikin kyse olla myös matalasta hemoglobiinista..mikäli miksuilla on neuvolaköyntejä voit pyytää sen mittaamaan...
isosti voimia pinnistelyyn....

 

[VäriSointu]

En oikein tiedä minne muualle kirjoittaa, kun varmaan samankaltaisten asioiden kanssa painitaan täällä eniten. Eli koen olevani aktiivinen, osallistuva ja läsnäoleva vanhempi sen aikaa, kun koen että on ”pakko” ja lopulta sit kun voimat loppuu, niin vajoan omiin ajatuksiini ja istun vain tekemättä mitään järkevää.

Lomalla tuli itselleni yllätyksenä, etten jaksakaan puskea itseäni yhtään ja koen olevani se ”tylsä” äiti kun en saa mitään aikaiseksi lasten kanssa ja sydän hommia miehelle. Miksi mä oon väsynyt lomalla???!!!

Lapset pitää mua aina hassuna ja parhaana leikkikaverina mitä en nyt yhtäkkiä jaksakaan enää olla….

Millaistakohan se on kun on normaali määrä voimavaroja ja kestävyyttä. Oon aina miettinyt millaista elämä ois jos jaksaisi normaalisti.

Mun suurin ja kuormittavin pelko, on se etten ole tarpeeksi läsnä. Ja sit se on se suurin kompastuskivi ja muserrun sen äärellä kun olisi niin paljon annettavaa mitä ei jaksakaan antaa.

Kaikki somen käyttö ja puhelin tekee mulle itseinhoa, mutta kun vähennän sitä minimiin niin sitten huomaan että kuormitun enemmän ja aivot hosuu joka paikkaan, että mitä sitten seuraavaksi?

Mulla siis on aina ollut kyky sysätä omat tarpeet pois ja reagoida lasten viestintään välittömästi. Varsinkin meidän nuoremman puhumattoman autismikirjon lapsen kanssa reagointi välittömästä on ensiarvoista, koska muuten hän sulkeutuu eikä enää yritä pyytää apua.

Nyt oon onneksi voinut miehelle ohjata lapset kun kysyvät jotain, mutta silti harmittaa etten ole itse se joka auttaa… vaan jatkaa niitä omia hommiaan.

Minä kuulen ja vaistoan myös toisten tarpeet ja vastaan niihin hyvin nopeasti. Viime vuosina olen huomannut, että en jaksa leikkiä ja olla lasten kanssa yhtä paljon kuin ennen. Tekstisi olisi monelta kohdin voinutkin olla minun kirjoittamaani. Meillä ei erityislapsia, mutta esikoinen on erityisherkkä ja hyvin intensiivinen tapaus, vaatii valtavasti huomiota, on hieman erityispiirteinen.

Itse olen ajatellut, että olen tehnyt lasten kanssa niin paljon (mies oli viikot muualla töissä 3,5v), että nyt kun isommat lapset ovat niin isoja (9 ja 6v), että he eivät tarvitse jatkuvaa huomiota, oma mieli alkaa antaa periksi. Olen jotenkin väsynyt siihen, että kuulen kaikki tarpeet, enkä osaa tarpeeksi ottaa omaa aikaa.

Minunkin suurimpia pelkoja on ollut se, etten ole tarpeeksi läsnä. Itselläni se on tullut siitä, kun äitini vakavan sairastumisen takia minä jäin lapsena yksin. Minä en saanut läsnäoloa ja se on vaikuttanut minuun syvästi.

Ehkä itse ajattelen, että armollisuus itseä kohtaan on hyvä opetella. Välillä on väsyneempi, eikä äidin tarvitse aina olla lapsia varten. Erityislapsen kanssa on varmasti vielä tärkeämpi ottaa se aika, jolloin ei edes kuule toisen tarpeita ja voi luottaa siihen, että toinen vanhempi on läsnä. Ja että uskaltaa luottaa siihen, että toisen vanhemman läsnäolo on ihan yhtä arvokasta kuin äidin läsnäolo.

Jaksamista sinne!

 

[Lavendel]

En oikein tiedä minne muualle kirjoittaa, kun varmaan samankaltaisten asioiden kanssa painitaan täällä eniten. Eli koen olevani aktiivinen, osallistuva ja läsnäoleva vanhempi sen aikaa, kun koen että on ”pakko” ja lopulta sit kun voimat loppuu, niin vajoan omiin ajatuksiini ja istun vain tekemättä mitään järkevää.

Lomalla tuli itselleni yllätyksenä, etten jaksakaan puskea itseäni yhtään ja koen olevani se ”tylsä” äiti kun en saa mitään aikaiseksi lasten kanssa ja sydän hommia miehelle. Miksi mä oon väsynyt lomalla???!!!

Lapset pitää mua aina hassuna ja parhaana leikkikaverina mitä en nyt yhtäkkiä jaksakaan enää olla….

Millaistakohan se on kun on normaali määrä voimavaroja ja kestävyyttä. Oon aina miettinyt millaista elämä ois jos jaksaisi normaalisti.

Mun suurin ja kuormittavin pelko, on se etten ole tarpeeksi läsnä. Ja sit se on se suurin kompastuskivi ja muserrun sen äärellä kun olisi niin paljon annettavaa mitä ei jaksakaan antaa.

Kaikki somen käyttö ja puhelin tekee mulle itseinhoa, mutta kun vähennän sitä minimiin niin sitten huomaan että kuormitun enemmän ja aivot hosuu joka paikkaan, että mitä sitten seuraavaksi?

Mulla siis on aina ollut kyky sysätä omat tarpeet pois ja reagoida lasten viestintään välittömästi. Varsinkin meidän nuoremman puhumattoman autismikirjon lapsen kanssa reagointi välittömästä on ensiarvoista, koska muuten hän sulkeutuu eikä enää yritä pyytää apua.

Nyt oon onneksi voinut miehelle ohjata lapset kun kysyvät jotain, mutta silti harmittaa etten ole itse se joka auttaa… vaan jatkaa niitä omia hommiaan.

Minulle tulee tästä kirjoituksesta kuva että olet aivan äärimmäisen ihana ja välittävä äiti. erityisherkät usein ovat ja se saattaa välillä unohtua, kun keskustellaan herkkyyden "ikävemmistä" puolista. Vähän samoja fiiliksiä ollut täälläkin ajoittain vanhemmuudesta ja kuten @VäriSointu kin kirjoitti tuosta armollisuudesta itseä kohtaan niin sitä minäkin korostaisin. Ja itsestään huolehtimista. Apua ja tukea saa pyytää ja erityisherkille tämä on aivan välttämätöntä oman hyvinvoinnin kannalta. Jos ehdit ja jaksat niin lue ihmeessä Elaine N. Aronin (erityisherkkyys-termin äiti) kirja Erityisherkkä vanhempi. Kirja voi tältä osin lisätä itsetuntemusta ja antaa keinoja lapsiarkeen. Tsemppiä sinne!

 

[Pingviiniemo]

Kiitos kaikille tsempeistä ja kauniista sanoista! Sitä tosiaan on aika ankara itelleen. Oon nyt yrittänyt ottaa rennosti ja pikkusen kerrallaan leikkiä ja touhuta jotain lasten kanssa miettimättä tuokion pituutta ja ylipäätään olla enemmän läsnä, mutta omien voimavarojen mukaan.

 

[Lavendel]

Mitenkäs, koetteko te muut vastoinkäymiset jotenkin tosi raskaasti? Sellaiset pienetkin? Niitähän nyt elämä syöttelee vähän väliä. Mietin voisko liittyä herkkyyteen vai onko vaan tää elämäntilanne eli pikkulapsiaika joka sitä ruokkii.

 

[Kipuna]

Mitenkäs, koetteko te muut vastoinkäymiset jotenkin tosi raskaasti? Sellaiset pienetkin? Niitähän nyt elämä syöttelee vähän väliä. Mietin voisko liittyä herkkyyteen vai onko vaan tää elämäntilanne eli pikkulapsiaika joka sitä ruokkii.

Mulla ainakin kotiäitiys on pahentanut näitä vastoinkäymisen kokemuksia. Kotona oleminen on itselle niin näköalatonta. Kun käy töissä ja on päivittäin ihmisten ilmoilla yksin ilman lapsia, niin saa arkeen enemmän perspektiiviä ja huolien koko kohtuullistuu. Näin omalla kohdalla

 

[Lavendel]

Mulla ainakin kotiäitiys on pahentanut näitä vastoinkäymisen kokemuksia. Kotona oleminen on itselle niin näköalatonta. Kun käy töissä ja on päivittäin ihmisten ilmoilla yksin ilman lapsia, niin saa arkeen enemmän perspektiiviä ja huolien koko kohtuullistuu. Näin omalla kohdalla

Hyvä pointti. Voi hyvinkin olla samaa täällä. Kinkkistä kun toisaalta haluaisi pitää lapsen kotona 3v asti, kun on mahdollista, mutta välillä tuntuu että kaipaisi elämään muutakin kuin tätä samaa aamusta iltaa joka ikinen päivä.

 

[Aaltokukka]

Hyvä pointti. Voi hyvinkin olla samaa täällä. Kinkkistä kun toisaalta haluaisi pitää lapsen kotona 3v asti, kun on mahdollista, mutta välillä tuntuu että kaipaisi elämään muutakin kuin tätä samaa aamusta iltaa joka ikinen päivä.

Tunnistan tuon -pienistä asioista iso murhe- tunteen, vaikka olenkin suunnattomasti nauttinut kotona olosta.
Minähän oon saanut (=joutunut) tekemään osa-aikaisesti töitä / opiskelua taaperon 5kk iästä alkaen..
Kotona taaperon kanssa oloon olen hakenut vaihtelua mm seurakunnan ja MLL avoimista kerhoista sekä maalla kirjaston satunnaista.
Tosin ääni- ja hajuherkkänö nuo jutut ottavat joskus kyllä voimille. Niinpä niiden ohjaajille olen asiasta reilusti maininnut ja mm tuoksujen käytöstä he ovat kivasti aikuisia yhteisesti ohjeistaneet...
Suosittelen etsimään ja kokeilemaan jotain vastaavaa. Omien aivojen lyhytkin tuuletus tekee hyvää!

 

[Lavendel]

Tunnistan tuon -pienistä asioista iso murhe- tunteen, vaikka olenkin suunnattomasti nauttinut kotona olosta.
Minähän oon saanut (=joutunut) tekemään osa-aikaisesti töitä / opiskelua taaperon 5kk iästä alkaen..
Kotona taaperon kanssa oloon olen hakenut vaihtelua mm seurakunnan ja MLL avoimista kerhoista sekä maalla kirjaston satunnaista.
Tosin ääni- ja hajuherkkänö nuo jutut ottavat joskus kyllä voimille. Niinpä niiden ohjaajille olen asiasta reilusti maininnut ja mm tuoksujen käytöstä he ovat kivasti aikuisia yhteisesti ohjeistaneet...
Suosittelen etsimään ja kokeilemaan jotain vastaavaa. Omien aivojen lyhytkin tuuletus tekee hyvää!

Se on kyllä totta, että vaihtelu virkistää ja muita ihmisiä(=aikuisia) pakko lähteä tapaamaan tai seinätkin kaatuu päälle. On mekin käyty perhekerhoissa ihan pienestä asti, mutta siltikin tulee usein päiviä kun ei vain ole seuraa ja jos vielä sattuu olemaan kiukkupäivä lapsella niin illalla kyllä miettii että mitähän sitä muuta voisi tehdä..

Se on kyllä ikävää jos hajusteet aiheuttaa ongelmia, onneksi niistä nykyään tuntuu olevan mainintaa enemmän eri paikoissa. Täällä myös tuota ääniherkkyyttä, pari tuntia lapsilauman keskellä menee mutta sitten on jo vetäydyttävä ettei itsekin mene ihan ylikierroksille.

 

[Felidae]

Poden myös niin kovaa surua ja syyllisyyttä siitä etten jaksa niin paljon kuin haluaisin. Kun olin lapsi, mun vanhemmat teki paljon töitä. Äidillä oli itse asiassa kaksi työpaikkaa vaihtelevilla tunneilla, joten melkein joka päivälle oli jotain menoja. Isä oli maanviljelijä ja teki koneurakointia ja korjauksia muillekin, aina menossa ja kotona ollessaan stressaantunut ja kireä. Tästä kaikesta jäi mulle joku haava ja halusin viettää kaiken mahdollisen ajan oman lapseni kanssa. Meillä on kuitenkin niin vastakkaiset tarpeet että pitemmän päälle kumpikin hermostuu. Mä jumitan ja kuormitun helposti ja tarvitsen normaalia enemmän lepoa. Lapsi taas on ollut ihan päivästä 0 alkaen hyvin vilkas, touhukas, äänekäs ja helposti pitkästyvä. Ellei sille järjestä jotain järkevää tekemistä ja runsaasti ulkoilua, se muuttuu ihan pyörremyrskyksi ja mä kuormitun ja hermostun lisää.

Kaiken lisäksi olen myös paljon iltoja ja viikonloppuja töissä, kuten oma äitini oli. Lapsi täytyy kuitenkin viedä päiväkotiin jo aamulla, jotta ehtii tehdä siellä muutakin kuin syödä ja nukkua. Saahan tässä tätä kipeästi kaivattua omaa aikaa, mutta yhteinen aika lapsen kanssa ja koko perheen kesken jää tosi vähiin. Sitten kun olen arkivapaalla lapsen kanssa kotona, se rähisee ikäväänsä ja itse olen niin väsynyt työputken jälkeen. Toistan tässä omaa lapsuuttani mutta eri näkökulmasta, ja se on aika raastavaa.

Tsemppiä kaikille vuorotyöläisille ja ollaanhan kilttejä aspoille

 

[salainensydän]

Hei, uutena löysin tieni tähän ryhmään Erityisherkän piirteitä omaava, yhden lapsen introvertti-äiti täällä hei

Ollaan puolison kanssa jätetty ehkäisy loppuvuodesta pois ja toinen lapsi siis olisi toiveissa. Esikoinen on kohta jo 6v. Omien herkkyyspiirteiden vuoksi en ole halunnut lapsia pienellä ikäerolla, mutta nyt olen ruvennut pohtimaan: toisaalta haluaisin toisen lapsen, ja itsekkäästi kokea vielä kerran raskauden ja vauva-ajan, mutta toisaalta tuon esikoisen kanssa alkaa olla nyt jo niin helppoa etten tiedä haluaisinko enää palata vauva-aikaan ja etenkään siihen unettomuuteen Itseäni onkin mietityttänyt eniten oma herkkyys ja jaksaminen pikkulapsiarjessa. Esikoinen oli meidän mittapuulla (kun ei kokemusta muusta ole) helppo vauva . (Iän myötä hänen temperamentti, kilpailuhenkisyys ja voimakastahtoisuus ovat kylläkin koetelleet omaa jaksamista ja sietokykyä ) Mutta entä jos seuraava lapsi on ihan esikoisen vastakohta siinä suhteessa? Jos on koliikki, tai entä jos vauva ei nuku vaan huutaa ja huutaa? Jaksanko? Kun väsyneenä ne tunnereaktiot vaan voimistuu. Ja riitänkö minä kahdelle lapselle?

 

[Lavendel]

Voi @Felidae, tsemppihali sinulle, voin vain kuvitella tilanteesi raskauden. Olisiko sulla mahdollisuutta etsiä päivätyötä? Jos ei nyt ihan heti niin jollain aikataululla? Olen vähän itse tullut siihen tulokseen, että kaikille erityisherkille (ainakaan itselleni!) ei sovi kovin vaihteleva vuorotyö eikä ainakaan kovin kiireinen asiakaspalvelutyö. Kokemusta on molemmista ja tällainen arki saa olon helposti ylivirittyneeksi. Toki varmasti myös järjestelykysymys, mutta tuo pikkulapsiaika tuokin oman lisähaasteensa tilanteeseen.

Ymmärrän toki, ettei tämä välttämättä ole mahdollista, jolloin toivon, että jokin muu järjestely löytyisi, jotta saisitte lisää yhteistä aikaa lapsen ja perheen kanssa.

@salainensydän tervetuloa erityisen hyvään herkkään seuraan! Me ollaan vähän samassa tilanteessa sun kanssa ja samoja ajatuksia täälläkin tästä toisen yrittämisestä.. Ihana kuulla että 6v alkaa olla jo helppo kaveri.

Meidän vauvavuosi oli aivan kamala, elämäni raskain vuosi heittämällä. Nyt 2v:n uhma ei tunnu edes niin pahalta, kun tuosta ihan alkuajasta on selvitty. Silti toiveena olisi vielä toinen lapsi. Ja olen ajatellut, että jos samanlainen huonosti nukkuva ja puoli vuotta huutava vauva meille vielä suotaisiin niin ottaisin kaiken mahdollisen avun vastaan ja kääntäisin kivet ja kannot että sitä saisin. Kyllähän se rankkaa olisi, mutta tällä kokemuksella tiedän että siitäkin selvittäisiin. Ja koskaanhan ei tiedä, voihan käydä niin että on helppo vauva. Nopeasti se aika lopulta menee ja onneksi aika kultaa muistot.

 

[VäriSointu]

Mitenkäs, koetteko te muut vastoinkäymiset jotenkin tosi raskaasti? Sellaiset pienetkin? Niitähän nyt elämä syöttelee vähän väliä. Mietin voisko liittyä herkkyyteen vai onko vaan tää elämäntilanne eli pikkulapsiaika joka sitä ruokkii.

Vähän hitaasti nyt vastailen, mutta joo, otan vastoinkäymiset raskaasti. Erityisesti kotona ollessa (vanhempainvapaa) kodin tapahtumat täyttävät koko ajatusmaailman ja silloin pienetkin jutut muuttuu helposti suuriksi. Näköalattomuus vähän iskee. Uskoisin sen liittyvän herkkyyteen, mutta elämäntilanne antaa sille oivan kasvualustan.

Esim: mies tulee töistä tunnin normaalia myöhemmin, enkä saa hänestä normaaliin aikaan kumppania lasten kanssa oloon. = kauhea vastoinkäyminen, joka suistaa koko alkuillan pois raiteiltaan.

 

[Lavendel]

Vähän hitaasti nyt vastailen, mutta joo, otan vastoinkäymiset raskaasti. Erityisesti kotona ollessa (vanhempainvapaa) kodin tapahtumat täyttävät koko ajatusmaailman ja silloin pienetkin jutut muuttuu helposti suuriksi. Näköalattomuus vähän iskee. Uskoisin sen liittyvän herkkyyteen, mutta elämäntilanne antaa sille oivan kasvualustan.

Esim: mies tulee töistä tunnin normaalia myöhemmin, enkä saa hänestä normaaliin aikaan kumppania lasten kanssa oloon. = kauhea vastoinkäyminen, joka suistaa koko alkuillan pois raiteiltaan.

Juuri näin ai että se siinä tilanteessa on maailman loppu mutta näin kauempaa asiaa tarkasteltuna ihan naurettavaa Voi kun osaisi aina jokaisessa tollasessa vastoinkäymistilanteessa pysähtyä hetkeksi miettimään onko asia nyt oikeasti niin vakava..

 

[Höperö]

Taisin vihdoin löytää teistä samaistumispintaa

Joskus vuosia sitten luin ja tutustuin erityisherkkyyteen ja voin allekirjoittaa lähes kaiken. Lisäksi olen aika introvertti.

Meillä myös yksi lapsi, 2v 9kk, ja toista yritetään. Samoja ajatuksia kuin @salainensydän ja @Lavendel siitä, että toinen lapsi ja jaksaminen jännittää paljon. Sairastuin esikoisen jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka oli varmasti paljon yksinäisyyttä ja sitten tätä herkkyyttä ja omien rajojen unohtamista. Näin jälkikäteen ajatellen olen ehkä unohtanut kokonaan erityisherkkyyteni pikkulapsiarjessa.

 

[VäriSointu]

Minä en tajunnut ajatella omaa jaksamista siinä vaiheessa, kun toista alettiin yrittää (heti, kun kuukautiset alkoivat 10 kk esikoisen syntymän jälkeen). Oli vain itsestäänselvyys, että yritetään toista. Näin jälkikäteen ajateltuna olin sellaisessa ”pakko vain jaksaa” -putkessa, jossa en tajunnut, että minun jaksamiseni/väsymiseni on ihan oikeasti merkityksellinen tekijä koko perheen hyvinvoinnissa.

Meillä ensimmäinen lapsi on todella voimakastahtoinen ja samalla hyvin herkkä. Hänen vauvavuotensa oli todella rankka. Toinen lapsi oli onneksi sellainen rento ja huumorintajuinen jo vauvana. Jos en olisi uskaltanut yrittää toista, ei meillä olisi juuri tätä ihanaa lasta.

Minä kävin myös läpi jonkinlaisen synnytyksen jälkeisen masennuksen/voimakkaan alakulon ajan sekä esikoisen, että toisen jälkeen. Voisin sanoa sen liittyneen osiltaan noihin @Höperö :n mainitsemiin herkkyyteen, yksinäisyyteen ja omien rajojen unohtamiseen.

Viesti karkasi, jatkuu…

 

[VäriSointu]

Minulla masennukseen liittyi myös käsittelemättömiä menneisyyden tapahtumia.

Kolmannen lapsen jälkeen ei tullut tuota masennusta, ehkä osittain sen takia, kun opiskelin avoimessa yliopistossa ja ensimmäisen esseen aihe piti olla päätettyjä viikko synnytyksen jälkeen. ja opintojen aikataulu oli muutenkin aika jäätävä, kun kotona oli vastasyntyneen lisäksi 5-vuotias (joka kävi kerhossa 2x/vko).

Juuri tuo, että pikkulapsiarjessa unohtaa helposti oman herkkyytensä ja puskee vain eteenpäin. Itse ainakin uuvun, jos en saa jollain tapaa elää tarpeeksi sen herkkyyden ehdoilla. Jos joudun liikaa kuuntelemaan hälyä ja jatkuvia vaatimuksia, pyyntöjä ja keskeytyksiä. Jos koko ajan pitää komentaa ja olla kuulolla toisten tarpeita varten.

Meillä on kolme lasta (9, 6 ja 1v) ja koti on jonkinlainen Huvikumpu. Lapset ovat toisaalta tosi kilttejä (osaavat istua hiljaa vaikka hautajaisissa), mutta oman porukan kesken mekkala on joskus aika kovaa. Olen usein sietokyvyn rajoilla, etenkin hälinän suhteen. Mutta toisaalta rakastan näitä kaikkia niin paljon. Enemmän lapsia tarkoittaa sitä, että joutuu tehdä rutiineiksi niitä asioita, jotka auttaa jaksamaan. Ja ensinnäkin tunnistaa niitä. Itse haluaisin vielä neljännen, jos en olisi jo 43v. Mutta meillä on nämä kolme.

Sanoisin, että kyllä toisen lapsen kanssa pärjää, kun tuntee itsensä ja voimansa tarpeeksi hyvin ja osaa sanoa, kun ei jaksa. Se rakkaus on kuitenkin iso voimavara.

Oli meilläkin aika, jolloin oli lähellä, etten jaksa. Kun mies oli viikot muualla töissä ja toinen teki 10 hammasta 8 kuukauteen 1-vuotiaana. Ja esikoinen oli uhmassa. Minun olisi pitänyt aiemmin pyytää apua, mutta lopulta sain sitä ja siitäkin selvittiin. Meillä oli tarkoitus yrittää kolmatta putkeen, mutta silloin osasin sanoa, etten jaksa. Menin välillä töihin, ennen kun aloitettiin taas yrittää.

 

[Olive]

En tiedä olenko erityisherkkä, mutta oon tosi herkkä sille miten esimerkiksi puolisoni puhuu välillä minulle, ylianalysoin kaikkea ja välttelen/pelkään konflikteja. Mietin aina todella pitkään miten sanoa asioista, jotta asia tulisi sanottua oikein ja mahdollisimman ”hyvin”, niin ettei toinen voi provosoitua.

Mieheni kiihtyy helposti ja on aika kärkäs, ja lisäksi huonon itsetunnon takia ei useimmiten osaa myöntää virheitään tai että on toiminut väärin. Esim tänään olimme lähdössä kaupoille, ja kun olimme jo ulkona, muisti jättäneensä avaimet reppuunsa. Menin hakemaan niitä, mutten löytänyt. Olin jo menossa ovelle, kun mies huutaa ärtyneenä ”Ala tulla!”. Oli löytänyt ilmeisesti avaimet autosta, ja yrittänyt soittaa minulle (puhelin laukussa). Minä loukkaannuin, koska mielestäni äänensävy olisi voinut olla ystävällisempi ja olisi voinut sanoa esim ”Avaimet olikin autossa”. Nyt tuli olo, että mä jotenkin vitkuttelen. Sit kun sanoin asiasta niin alkoi syytellä että mulla kesti lähdössä muutenkin, vaikka mä hoidin 90% lapsen valmisteluista myös. Sanoin et on ihan ok jos joskus tulee sanottua huonosti, mut kun hänen olis hyvä opetella tunnistamaan omaa huonoa reagointia ja pyytää anteeksi. No, lopputuloksena se että mies huutaa kiroillen ettei halua lähteä mun kanssa minnekään kun aina kauhea show.

Ja siis joo, tiedän et mies toimi tässä väärin. Mut on tää vähän raskasta itselle, jos oma herkkyys aiheuttaa vähän turhaankin tällaisia konflikteja. Olisi kiva jos sietäisi vähän paremmin toisen ilmaisutapaa.

 

[Vargynja]

@Olive miehesi käytös (tuossa tilanteessa) kuulostaa kyllä kurjalta. Ei tuollaista tarvitse mielestäni sietää. Kuulostaa siltä, ettei ongelma ole sinun herkkyys vaan miehesi käytös. Ihan riippumatta siitä, oletko erityisherkkä vai et. Ei ole ok jatkuvasti tiuskia toiselle. Muutenkaan ei kuulosta hyvältä, kun joudut miettimään mitä ja miten sanot ettei toinen hermostu. Sellainen jatkuva varpaillaanolo on varmasti kuluttavaa.

 

[Olive]

@Olive miehesi käytös (tuossa tilanteessa) kuulostaa kyllä kurjalta. Ei tuollaista tarvitse mielestäni sietää. Kuulostaa siltä, ettei ongelma ole sinun herkkyys vaan miehesi käytös. Ihan riippumatta siitä, oletko erityisherkkä vai et. Ei ole ok jatkuvasti tiuskia toiselle. Muutenkaan ei kuulosta hyvältä, kun joudut miettimään mitä ja miten sanot ettei toinen hermostu. Sellainen jatkuva varpaillaanolo on varmasti kuluttavaa.

Joo, olet ihan oikeassa ja olen samaa mieltä. Mietin vain, voiko sellainen konfliktinpelko olla myös jotain yliherkkyyttä. Mun oli jo lapsena vaikea sietää sitä, jos isä sanoi vähän ikävästi/huonosti tai korotti ääntä. Herkästi itkin jos vähänkin korotettiin ääntä minulle. Eikä meillä siis mitenkään huudettu tai riidelty kovasti vanhempien kanssa, satunnaisia teini-iän kahnauksia joissa välillä isän ääni koveni (muttei huutanut), aloin itkeä siitä heti. Se on tosi raskasta.

Mulla on myös misofoniaa, etenkin syömisen äänet ja toisiinsa kolisevat astiat inhottaa. Lapsen kovat äänet ei niinkään.

Huomaan myös kuormittuvani herkästi, ja mulla on mielestäni liian vähän omaa aikaa. Meditointia joskus kokeilin ja se helpotti, mutten ikinä muista tehdä sitä.