Emilia, mulla on hyvin samanlainen tilanne ollut päällä. Ja uskon, että meitä on monia, monia muitakin.
Kerroin tossa muutama viikko takaperin neuvolassa avoimesti voinnista ja mielialasta ja tätä kautta pääsin neuvolapsykologin vastaanotolle. Käytän sanaa pääsin, koska jo yksi käyntikerta avasi silmät. Nyt oon hoitanut koulukuviot kuntoon, mun piti valmistua keväällä, mutta valitettavasti työmäärä siihen on niin suuri, ettei mun voimavarat tällä hetkellä riitä. Sain siirrettyä kaikista eniten voimia vievät projektit aikaan, joka on sitten äitiysloman jälkeen. Työkuviot järjestin myös niin, että tuli jopa viikkoon väljää ja vapaa-aikaa. Lisäksi "uskalsin" ottaa vastaan kahden viikon sairasloman, ja eilen sain jopa siivottua tän kamalan kaaoksen, mikä täällä meidän asunnossa on ollut. Painajaisunet on myös helpottaneet, nyt tuntuu jo ihan mukavalta käydä nukkumaan. Tää kahden viikon sairasloma, kiireen ja paineen hellittäminen, on vaikuttanut ratkaisevasti pahoinvointiin. Nyt en oo viikkoon enää oksentanut (sitä ennen oksensin 2 kuukautta putkeen ja lopulta verta). Oon nyt viikolla 14 ja edelleen on pahoinvointikohtauksia, mutta ilman oksentamista.
Koen välillä huonoa omaatuntoa tästä, koska oon tottunut olemaan aktiivinen ja hoitamaan hommat kunnialla. Heräsin vaan siihen, kun neuvolapsykologi totesi, että en ole enää yksin, vaan mulla on nyt mahassa lapsi, josta on jo nyt huolehdittava. Kun ajattelen tätä asiaa ja mietin lapsen parasta, niin tiedän tehneeni oikean ratkaisun työ- ja koulukuvioiden kanssa.
Olisiko sun, Emilia, mahdollista jutella asioista neuvolapsykologin kanssa tai sitten vaan normaalin neuvolakäynnin yhteydessä? Ei missään tapauksessa kannata ajaa itseään henkisesti tai fyysisesti loppuun!