Mä oon aika huono suuttumaan ylipäätään, mutta mulla ilmennee ahdistusherkkyytenä joku "ärtymys". Siis vaikka kaikki on tosi hyvin, lapsi toivottu, parisuhde onnellinen, molemmilla töitä, niin joskus väsyneenä humpsahdan kunnon kauhuskenaarioihin. On tämä aivan hurja elämänmuutos. Sekin jännittää, että miltä tuntuu jäädä pois töistä. En mitenkään mitään työnarkomaniaa tunnista, mut oon lukion jälkeen mennyt suoraan yliopistoon ja sieltä koulutustani vastaavaan työhön. Rahatilanne ja oma rooli muuttuu hurjasti vauvan myötä, etenkin kun ja jos kitihoidontuelle vielä jään.
Meinaa tulla romaani. Pointti oli lähettää sympatiarapsutuksia kaikille syystä tai toisesta hermoileville. Ja tuleville isille! On tää vaan iha pirun jännää.