Itsekseni mietin, kuinka paljon olen tässä vuosien saatossa, pikkukakkosta toivoessa oppinut... En osannut aikanaan edes kuvitella, etten tule raskaaksi, vaikka kuin toivoisin ja yrittäisin. Kaksi vuotta tuloksetonta yritystä, kunnes yksityinen gyne totesi monirakkulaiset munasarjat, antoi clomireseptin ja käski tulla takaisin, mikäli en vuoden sisällä ole raskaana. En tajunnut yhtään, mitä lääkäri diagnosoi tai osannut vaatia folliultraa tms. Ei ollut puhetta oviksen tikuttelusta tai muustakaan, käski jatkaa muutoin normaalia elämää, mutta muistaa syödä clomit. 4 kiertoa söin, ensimmäisestä clomittomasta kierrosta tärppäsi ja saatiin tuo meidän ihana muru.
Hassua ajatella, kuinka naiivi siihen aikaan olin, mielessä ei edes käynyt km, tuulimuna tms.
Toista on toivottu ja yritetty 8 vuotta, hoidot on tulleet tutuiksi. Ensimmäisen ivf:n aikaan toiveet oli korkealla, kun kaksi hyvää alkiota siirrettiin, mutta ryminällä tultiin alas. Alkioita on siirrretty lähes 20, aina negaa. Silti viimeiseen kolmeen vuoteen mahtuu 3 luomuplussaa (ennen tätä tän aamuista haamua), jotka kaikki on olleet täysiä ylläreitä, ilman yritystä ja hoitoaikaa odotellessa, mutta kaikista kkm vkolla 8 ja jouduttu tyhjentään lääkkeellisesti..
Rankka on ollut tää polku ja välillä on käynyt mielessä, josko luopuis täysin toivosta, laittas varmuudeksi vielä piuhatkin poikki, ettei vahinkoa tapahdu (ihan kuin siitä pelkoa olisi), mutta en vain osaa luovuttaa, kun toive toisesta on edelleen kova. :)