Tänään tuli kyllä niin kurja olo puhelusta äidin kanssa
Mulla ollut työkuvioiden kanssa tosi sotkusta ja vaikeeta ja oon keikkatyön varassa, vaikka jo kahteen otteeseen pitäny tulla pidempiaikasia työsopimuksia. Nyt vaan on tultu siihen tilanteeseen, että mulla on ollut liian vähän töitä, että pärjäisin palkalla ja on pakko hakea tukia kelasta ja sossusta. En tykkää ajatuksesta, inhoon muutenkin paperityötä ja olis elämä yksinkertasempaa, kun olis vaan kunnon duuni. Nautin työn tekemisestä siinä määrin, ku siitä voi nauttia. Äiti on nyt kuitenkin sitä mieltä, että koska on näin huono tilanne, että joudun astelee sossun luukulle, niin mun pitää lopettaa luksuselämän eläminen???!! Elän kuulemma luksuselämää, kun asun lähiössä kerrostaloasunnossa miehen ja yhden kaverin kanssa. En ymmärrä, miten tää on luksuselämää?? Että mun pitäis näin kakskymppisenä, parisuhteessa elävänä ja raskaana olevana muuttaa nyt äitini luokse. Mun mielestä se olis säälittävämpää, ku sossussa käynti!
Äitini on todella alkoholisoitunut ja itse elää täysin tukien varassa, ei edes yritä etsiä töitä eikä tee mitään saadakseen niitä. Käy vaan työkkärin kursseilla, jotta saa korkeempaa tukea jne. todella kuvottavaa. Mulla ei nuoruusvuodet ollu sen ihmisen kanssa mitään muuta, kun todella raskaita ja sairastuin niiden kaikkien ongelmien ja masennuksen myötä anoreksiaan, mikä alko mennä hengenvaaralliseksi. Sen ihmisen seurassa ei kyllä mieli lepää. Olen pärjännyt tosi hyvin tilanteeseeni nähden ja vaikka on vaikeaa, niin olen oppinut olemaan stressaamatta liikaa - ihan vauvan takia. Luotan, että jostain kyllä tulee töitä, kyselen kavereilta vinkkejä jne. Mutta sitten tulee oma äiti ja saa sellasen stressin ja surun päälle, ettei oo kukaan onnistunu saamaan. Äiti vielä kehtasi kysyä, että kadunko tätä lasta!!! Todella paha fiilis tuli
Vaikka mulla on vaikee tilanne elämässä, en oo silti koskaan ollut näin onnellinen, kuin odotusaikana! Tää on mulle todella tärkeää, että saan oman lapsen ja oon niin onnellinen siitä, tuntuu että voiko ees olla totta, että on tämmönen onni suotu
Mutta toi kysymys meni kyllä tunteisiin, etenkin kun äidillä on sellanen tietty tyyli kysyä tommosia asioita. Ei mikään huoleton tai töksäyttävä vaan sellanen äänen sävy, mihin sisältyy niin paljon tarkotusta ja se on ku jossain leffassa, ku halutaan dramatisoida jotain, mitä sanotaan.
Ja etenkin, kun tää lapsi on nyt niin perinpohjasesti joka kantilta harkittu päätös, että on törkeää vihjailla, että olisin tehnyt väärän päätöksen.
Huhhuh oon niin vihanen ja surullinen
Mutta onneksi on isä ja mies tukena
Molemmat totes, että ei oo äidillä kaikki inkkarit kanootissa.
En tiiä oliko fiksua tämmöstä vuodattaa tänne, mutta jotenkin vielä liian arka aihe, että soittais suoraan jollekin kaverille, kun en itkemättä voi suuta avata siitä keskustelusta, oli äidiltä niin loukkaavia juttuja. Etenkin, kun tunteet muutenkin todella pinnassa. Oli pakko kuitenkin päästä avautumaan jonnekin, kun sai niin pahalle mielelle ja on sellanen olo, että epäilee jo omia kykyjä huolehtimaan ees itsestään. En kyllä selviäis ilman miestä ja omaa isää ton äidin metkuista. Ja kisukin on halittavana, kun siltä tuntuu
Puuuh.
Isoilla paikkakunnilla on varmasti tota ongelmaa että ei meinaa hoitoa saada. Itse olen pieneltä paikkakunnalta ja hoitoa kyllä saa eikä välttämättä päivystyksessä tarvii montaa tuntia notkua. Mutta onhan ne jo täälläkin palveluita leikkaamassa.. . On se vaan töissä käytävä että on rahaa hoitaa itseään ja varsinkin lapsiaan myös tulevaisuudessa.
.. 
Jee!
Ja nyt sitten vaan masun kasvatteluun, te siellä ja minä täällä! :)
