Minusta tuntuu, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on jostain syystä tullut hirveä tarve lokeroida itsestä poikkeava erilaisuus jonkin diagnoosin alle.
On jo kauan aikaa tiedetty, että ihmisillä on erilaisia temperamentteja. Jotkut ovat ekstrovertteja, jotkut introvertteja, yhdet perustavat päätöksensä ajattelulle, toiset tunteille, yhdet haluavat järjestelmällisyyttä, toiset taas liukumavaraa ja spontaanisuutta, jne. Näiden perusteella on tehty useampikin persoonallisuustyyppien lajittelu, ja sitten kirjoitettu kuvaus, miten kuhunkin tyyppiin kuuluvat ihmiset toimivat ja ajattelevat. Ihan vain siksi, että ihmiset voisivat ymmärtää ja kommunikoida muiden kanssa paremmin.
Ehkä yleisimmin tunnettu persoonallisuustyyppien lajittelu on Myers-Briggs. Minä olen aina saanut Myers-Briggsillä tulokseksi INTP, joka on todella yleinen IT-nörteillä. Jännää tästä tekee sen, hyvin yleisesti on tiedossa sekin, että päinvastaisen persoonallisuustyypin ihmiset haluavat mielellään diagnosoida kaikki INTP:t aspergereiksi, vaikka kyse ei ole mistään sairaudesta, vaan toisesta persoonallisuustyypistä.
Ihan uteliaisuudesta, oletteko muut tehneet tuota Myers-Briggs -temperamentin lajittelutestiä, ja mitä tuloksia saitte? (Ja jos teette, siihen kuuluu vastata siten kuin luonnostaan mieluiten tekisitte, eikä niin kuin olette elämässänne oppineet tekemään -- esim. jos itsestä tuntuu, että deadlinet ovat turhia juttuja, mutta elämässä on kuitenkin oppinut, että deadlineja pitää noudattaa aina, niin sitten pitää vastata, että deadlinet ovat turhia, koska tuo on se, mikä tulee omasta temperamentista.)
Suomessa ei kannata kovin helposti hakea mitään diagnoosia. Erityisesti jos pärjää ilmankin, on diagnooseista vain haittaa. Eräs bipo-ystäväni on useampaan kertaan valittanut, kun vakuutuksia on vaikea saada, esim. suurin osa vakuutusyhtiöistä ei myöntänyt hänelle vauvavakuutusta tuon takia, vaikka hänellä ei ole ollut biponsa kanssa mitään ongelmia vuosiin. Ja toisaalta yhteiskuntamme ihan mieluusti ottaa vastaan bipon maniaosuuden, jossa ihminen on supertehokas ja tekee viiden ihmisen hommat työpaikalla, mutta sitten kun manian vastapainoksi onkin poissa työpaikalta masennuksen vuoksi, se onkin yhteiskunnan mielestä huono juttu. Yksi puoli hyväksytään, toinen ei, vaikka kokonaisuutena ei ole sen heikompi kuin muutkaan. Ihminen on kokonaisuus, josta ei voi erotella että otan nämä hyvät puolet mutta en näitä vähemmän mieluisia.
Ja ADHD... iso osa innovaatiokilpailujen voittajista ovat yllätys, yllätys, ihmisiä, joilla on ADHD-diagnoosi tai vähintäänkin epäily. Tunnen tällaisia kaksi, molemmat ovat jo nuoresta asti tehneet innovaatioita ja voittaneet kilpailuja. Ja molemmat sanovat, että silloin kun on lääkitys päällä, pystyy keskittymään kouluun ja sen sellaiseen, mutta silloin ei keksintöjä tule. Minä taas mietin, onko tuossa mitään järkeä, että fiksut keksijät lääkitään yhteiskuntaan paremmin sopivammiksi työmuurahaisiksi, samalla uhraten sen paljon tärkeämmän asian, eli innovaatiot? Ei yhteiskunta tarvitse yhtä "tavallista" tasaista tehdastyöntekijää lisää, yhteiskunta tarvitsee niitä, jotka vievät tekniikan ja taiteen kehitystä eteenpäin, vaikka sitä varten sitten pitäisikin näiden erikoislaatuisten ihmisten kohdalla joustaa. Miten näihin ihmisiin vaikuttaa yhteiskunnan viesti, että otamme kyllä mieluusti sinulta ne keksinnöt, joita teet kun jätät lääkityksen pois, mutta pesemme kätemme kaikista hölmöilyistä, joita teet kun jätät lääkityksen pois, ja niistä rankaisemme? Hieman kaksinaamaista.
Samanlaisuutta ja tavallisuutta ihannoiva ja niitä vaativa yhteiskunta ei kehity, taantuu vain. Monella yrityksellä on nykyään ihan tietoinen tavoite saada työntekijöikseen keskenään mahdollisimman erilaisia ihmisiä, koska se vähentää kaavoihin kangistumista, lisää uuden oppimista ja sitä kautta myös tehokkuutta.
Iso ongelma on myös se, että tähän asti tavallisia työmuurahaisia on arvostettu enemmän, ja tasapäistäminen on ollut tavoitteena koulutusjärjestelmässäkin. Mutta nyt kun koneet ovat korvanneet paljon suorittavan tason työtä, on tarve tavallisille työmuurahaisille vähentynyt rankasti, ja nyt työelämässä tarvittaisiin itsenäisesti ajattelevia oma-aloitteisia ihmisiä... eikä koulujärjestelmäämme ole siihen suunniteltu eikä resursoitu. Joten jos teillä on ei-tavallisia lapsia, älkää antako koulun nujertaa heitä, vaan rohkaiskaa erilaisuuteen, opettakaa keinoja tulla toimeen tavallisuutta ylistävien kanssa, mutta älkää missään tapauksessa anna lasten kuvitella, että tavallisuus itsessään olisi mikään tavoiteltava asia. Oleellista on löytää keinot pärjätä yhteiskunnassa, ja noudattaa lakeja, mutta muuten kannattaa ottaa omasta erilaisuudesta kaikki hyödyt irti, ja viis veisata tavallisuuden ihannoijien vaatimuksista.
Ja tuo siis minun ajatuksiani tavallisuudesta ja erilaisuudesta.
On jo kauan aikaa tiedetty, että ihmisillä on erilaisia temperamentteja. Jotkut ovat ekstrovertteja, jotkut introvertteja, yhdet perustavat päätöksensä ajattelulle, toiset tunteille, yhdet haluavat järjestelmällisyyttä, toiset taas liukumavaraa ja spontaanisuutta, jne. Näiden perusteella on tehty useampikin persoonallisuustyyppien lajittelu, ja sitten kirjoitettu kuvaus, miten kuhunkin tyyppiin kuuluvat ihmiset toimivat ja ajattelevat. Ihan vain siksi, että ihmiset voisivat ymmärtää ja kommunikoida muiden kanssa paremmin.
Ehkä yleisimmin tunnettu persoonallisuustyyppien lajittelu on Myers-Briggs. Minä olen aina saanut Myers-Briggsillä tulokseksi INTP, joka on todella yleinen IT-nörteillä. Jännää tästä tekee sen, hyvin yleisesti on tiedossa sekin, että päinvastaisen persoonallisuustyypin ihmiset haluavat mielellään diagnosoida kaikki INTP:t aspergereiksi, vaikka kyse ei ole mistään sairaudesta, vaan toisesta persoonallisuustyypistä.
Ihan uteliaisuudesta, oletteko muut tehneet tuota Myers-Briggs -temperamentin lajittelutestiä, ja mitä tuloksia saitte? (Ja jos teette, siihen kuuluu vastata siten kuin luonnostaan mieluiten tekisitte, eikä niin kuin olette elämässänne oppineet tekemään -- esim. jos itsestä tuntuu, että deadlinet ovat turhia juttuja, mutta elämässä on kuitenkin oppinut, että deadlineja pitää noudattaa aina, niin sitten pitää vastata, että deadlinet ovat turhia, koska tuo on se, mikä tulee omasta temperamentista.)
Suomessa ei kannata kovin helposti hakea mitään diagnoosia. Erityisesti jos pärjää ilmankin, on diagnooseista vain haittaa. Eräs bipo-ystäväni on useampaan kertaan valittanut, kun vakuutuksia on vaikea saada, esim. suurin osa vakuutusyhtiöistä ei myöntänyt hänelle vauvavakuutusta tuon takia, vaikka hänellä ei ole ollut biponsa kanssa mitään ongelmia vuosiin. Ja toisaalta yhteiskuntamme ihan mieluusti ottaa vastaan bipon maniaosuuden, jossa ihminen on supertehokas ja tekee viiden ihmisen hommat työpaikalla, mutta sitten kun manian vastapainoksi onkin poissa työpaikalta masennuksen vuoksi, se onkin yhteiskunnan mielestä huono juttu. Yksi puoli hyväksytään, toinen ei, vaikka kokonaisuutena ei ole sen heikompi kuin muutkaan. Ihminen on kokonaisuus, josta ei voi erotella että otan nämä hyvät puolet mutta en näitä vähemmän mieluisia.
Ja ADHD... iso osa innovaatiokilpailujen voittajista ovat yllätys, yllätys, ihmisiä, joilla on ADHD-diagnoosi tai vähintäänkin epäily. Tunnen tällaisia kaksi, molemmat ovat jo nuoresta asti tehneet innovaatioita ja voittaneet kilpailuja. Ja molemmat sanovat, että silloin kun on lääkitys päällä, pystyy keskittymään kouluun ja sen sellaiseen, mutta silloin ei keksintöjä tule. Minä taas mietin, onko tuossa mitään järkeä, että fiksut keksijät lääkitään yhteiskuntaan paremmin sopivammiksi työmuurahaisiksi, samalla uhraten sen paljon tärkeämmän asian, eli innovaatiot? Ei yhteiskunta tarvitse yhtä "tavallista" tasaista tehdastyöntekijää lisää, yhteiskunta tarvitsee niitä, jotka vievät tekniikan ja taiteen kehitystä eteenpäin, vaikka sitä varten sitten pitäisikin näiden erikoislaatuisten ihmisten kohdalla joustaa. Miten näihin ihmisiin vaikuttaa yhteiskunnan viesti, että otamme kyllä mieluusti sinulta ne keksinnöt, joita teet kun jätät lääkityksen pois, mutta pesemme kätemme kaikista hölmöilyistä, joita teet kun jätät lääkityksen pois, ja niistä rankaisemme? Hieman kaksinaamaista.
Samanlaisuutta ja tavallisuutta ihannoiva ja niitä vaativa yhteiskunta ei kehity, taantuu vain. Monella yrityksellä on nykyään ihan tietoinen tavoite saada työntekijöikseen keskenään mahdollisimman erilaisia ihmisiä, koska se vähentää kaavoihin kangistumista, lisää uuden oppimista ja sitä kautta myös tehokkuutta.
Iso ongelma on myös se, että tähän asti tavallisia työmuurahaisia on arvostettu enemmän, ja tasapäistäminen on ollut tavoitteena koulutusjärjestelmässäkin. Mutta nyt kun koneet ovat korvanneet paljon suorittavan tason työtä, on tarve tavallisille työmuurahaisille vähentynyt rankasti, ja nyt työelämässä tarvittaisiin itsenäisesti ajattelevia oma-aloitteisia ihmisiä... eikä koulujärjestelmäämme ole siihen suunniteltu eikä resursoitu. Joten jos teillä on ei-tavallisia lapsia, älkää antako koulun nujertaa heitä, vaan rohkaiskaa erilaisuuteen, opettakaa keinoja tulla toimeen tavallisuutta ylistävien kanssa, mutta älkää missään tapauksessa anna lasten kuvitella, että tavallisuus itsessään olisi mikään tavoiteltava asia. Oleellista on löytää keinot pärjätä yhteiskunnassa, ja noudattaa lakeja, mutta muuten kannattaa ottaa omasta erilaisuudesta kaikki hyödyt irti, ja viis veisata tavallisuuden ihannoijien vaatimuksista.
Ja tuo siis minun ajatuksiani tavallisuudesta ja erilaisuudesta.
Tihein tahti meillä ikinä, kolme kertaa viikossa. Jos ovis jostain syystä olisikin myöhemmin kuin luulin, olisi nyt sekin varmistettu. Mies totes mulle, että nyt nainen äkkiä hommiin ennen kuin hän nukahtaa 
Oli siis tosi väsynyt, mutta halusi, koska minä halusin 
