Aamen ja kiitos. Ihanaa kun joku ymmärtää mistä on kysymys.
Mä koetin vuosia selittää omia erityispiirteitäni ja niistä aiheutuvia ihmissuhdevaikeuksia ystävilleni - vain huomatakseni, että ihmisiä ei yleensä kiinnosta ymmärtää. He vetävät omat johtopätöksensä ja tuomitsevat, koska se on helpompaa kuin se, että oikeasti yrittäisi ymmärtää mistä on kyse. Nykyään en juurikaan jaksa enää selittää, varsinkaan niille, jotka tuomitsevat joka tapauksessa. Olen hyväksynyt sen, että suurin osa ihmisistä ei kykene tai ei halua ymmärtää mun elämää, joten mitä hyödyttää yrittää selittää heille. Se on kuin yrittäisi kääntää tuulen suuntaa puhaltamalla.
Oon käyttänyt vertauksena epilepsiaa sairastavaa ihmistä, joka on juuri saanut kohtauksen. Ei heillekään sanota, että voisitko käyttäytyä ja lopettaa ton sätkimisen, hei sä pystyisit kyllä jos vähän viitsisit yrittää. Mutta ei tääkään esimerkki kaikille aukene, eikä tuota ymmärrystä saati hyväksyntää. Mä olen sellainen kuin olen. Elämä on usein aika hengästyttävää, toisinaan perin uuvuttavaa, mutta välissä myös humalluttavia onnen hetkiä. Vähemmän sitä tasaista. Enkä sitä voisi muuksi muuttaa millään määrällä päättäväisyyttä. Päättäväisyyttä mussa kyllä riittää, enemmän kuin pienessä kylässä. Mutta tunnevuoristorataa sekään ei pysäytä. Tärkeintä tän oireiston kanssa pärjäämisessä on hyväksyä itsensä. Että on nää tunteet, eniten niistä kärsii (ja nauttii) itse, ja jos joku ei niitä ymmärrä tai hyväksy, niin not my problem.
Päätän nepsyjulistukseni Byron Katien sanoin: ”It is not your job to like me. It is mine.”
koska se raportoidaan eteenpäin. Myös aiemmat osallistujat voivat ajatella jotain asiata, mikäli tilini suljetaan tämän takia
