Äitioloja

Mie oon itkeny ny kaks päivää putkeen. Miust on kamalaa ollut, kun on tuntunu et mies ei enää helli minuu niinku enne synnytystä ni oon alkan kokee itteni ällöttäväks ja sit oon halunnu kaks päivää käyä pika suihkus miehe kaa, ku vauva nukkuu ni eipä oo jotenkin onnannu niin oon ottan siit itteeni, se hellimisen vähentyminen on lisän löylyy kiukaalle. Haluisin vaa et oltais niinku enne raskautta. Oon pelänny, et tuleekoha täs ero. Et oon varmaa tosi huono avopuoliso ja ällöttävä, kun mie oon pimppavammanen joka ei saa liikkuu juurikaa, ko tikit lähtemäs liia aikasin ja koskee. Ja seksittömyys vituttaa itteeni, kun ois tehny mieli jo viikko synnytykse jälkee pupuilee, mut eipä voi ko oon pimppavamppi.

Ja sit toi imetys vauhkoominen on saanu miut iha alas muutenkin. Tuntuu, et halutaan et tunnen itteni tosi huonoks äidiks, kun vauva ei viihdy rinnalla nyt kätilöiden ja neukkutätien sanomaa aikaa. Ja ainak edistystä tapahtuu ni eipä oo hyvä ja oot vielki surkee, ko ei 20minsast pomppaa heti yli tuntiin imetys.. Mie olin jo ylpee, et vauva oli jo puol tuntia, et kyllä tää tästä, ni paskat! Imetyspolille vaa menet. Eipä hirveesti kehuttu et jatkakaa samaa malliin, et kyllä se siitä, hyvin ootte edenneet. Ni tuntuu etten haluu enää yhtää imettää, kun ei mikää edistys oo hyvä..

Itkin eilen ja tänää miehelle näist kaikist ni kaipa se vähä helpotti omaa mieltä, mut onneks mies ei ottan itteesä vaan ymmärti ja haluu etten tuntis tollee, eikä oo tarkottanu hyljeksii minuu ja sano, et oon iha pöhkö. Vaikka oon osottanu mieltäkin sille hellyyden puutteest enkä oo sanonu paitsi eile ja tänää.. Ko alkan vituttaa, ko aina sillo hellitää ko meitsi pillittää. Et ois kiva, et muutenkin hellittäis.

Oisin halunnut vaan olla niinkui ennen ja nauttia äitiydestä ilman syyllistämistä mistää suunnasta.

Täs miu kokemus äitinä olost ekoina viikkoina. Mut tuo poju on kyl ihana. Ainut joka hymyilyttää :Heartred
 
Last edited by a moderator:
Ja täs samal stressaa se, et "anoppi" oli käymässä ja rupes luettelee, et ketkä kummiks vaik sanottii, et kummanki veli otetaa. Se rupes luettelee, et miehen veljen avopuolisokin pitää ottaa, ku pari ovat, joo tää pissis ei oo ees onnitellu kumpaakaa ja väheksyy sitä paitsi kokoaja aina vaa ku nähään, ko en oo yhtä sexy pissis ko se joka levittelee haarojaa, et näkee sen pimpan (vittu se näky palo verkkokalvoille!).

Ja sit miehen serkku pitäs ottaa kummiks, ko mies on sen pojan kummi, mut miepä en oo kelvannut kummankaa sen lapsen kummiksi, mut tään veli ja edellä mainittu pissis kyl kelpas nuorimman kummiks. Et eikö myö olla sit mieheni kaa pari? Et mikä vitun poikkeus miu pitää olla? Ja tään serkun kummiks valitsemisen toinen syy oli, ku hän ei o kenenkää kummi. Tokasin nii, enhän miekää oo! Ni oli, et "kerkeethän sie vielä"... Mit vit?

Ja sit rupes luettelee miehen kavereist kuka vois olla hyvä kummi jne. Ja sit se sano, et ketkä on tulossa ristäisiiin VAIKKA oli et pietää pienet juhlat ni eipä sit pietä, kun sielt on tulossa jo 20-30 ihmistä.. Vittu et vituttaa. Ja sit ristäiset täytyy pitää 6.7. tai sit kesäkuun alussa..

AAARGHHH.. ENKÖHÄ MIE PÄÄTÄ MIEHEN KAA, KU OLLAAN MYÖS LAPSEN VANHEMPIA!!???
 
Jestas mikä anoppi!! Eikö se miehes saa sanottua äidilleen yhtään mitään?? Mä saattaisin kyllä tossa vaiheessa sanoa anopille, että jos ajankohta ei sovi mikä ollaan valittu, ni ei oo pakko tulla. Prkl!!
Se on teidän lapsi ja tasan tarkkaan saatte itse valita sopivan ajankohdan ja kummit pojalle. Ja kuinka paljon vieraita kutsutte.
Mä en ainakaan aio kysyä mitään omalta äidiltäni enkä myöskään anopilta.
 
No ku se on hirmunen marttyyri ja rupee rähisee ja loukkaantuu jos kukaa sanoo vastaan. Ei mies kehtaa rupee riitelee sen kaa, kun se tietää millane se on. Just puhuttiin miehen kaa, et myö pietää ne millon halutaa, et ei kukaa meiltäkää kysele millo voidaa pitää mitkäki juhlat............................ Inha tyyppi siin mieles, et hän on aina oikeessa. Siinäpä suuttuu sit jos ei ookkaa hänen mieleinen päivä sit kastajaispäivänä.. Mut onneks välimatkaa on sen verran, et parempi olla liven hiljaa ja sit laittaa message, et mite asiat oikeest menee.
 
Mulla oli esikoisesta tosi tunteikkaat ensiviikot, ihan ekasta päivästä lähtien tuli kaikki voimakkaana: pelot, surut, epäilyt omasta vanhemmuudesta jne..
Itkin, jos en saanut vauvaa röyhtäisemään (olin mielestäni huono äiti), Itkin kun pukeminen jännitti (olin taas huono äiti), Itkin kun lapsen isän sairastumista ei voitu estää (sekin oli mielestäni mun syy)..
Esikoinen oli kyllä vaativampi ihan ekasta päivästä lähtien kylläkin.
Esikoisen itku oli voimakasta ja laukaisi mulla hätäreaktion, kun sitä ei mahavaivojen takia aina saanut loppumaan.

Tästä ei oo tullut mitään _vielä_! Tuntuu niin mahtavalta ja samaan aikaan tavalliselta hoitaa pientä vauvaa.
Päällimmäisenä on vieläkin vaan rakkausolo! :Heartred

Kaikki vauvatkin on niin erilaisia, että toisen kanssa voikin tulla vähemmän itkua itseltäänkin kuin toisen vauvan kanssa.

Tänään nukuin 2 h päivällä, kun heräsin niin esikoinen haki jo huomiota menemällä sitteriin (siis 4 v ikäinen poika), ja mies sitten sanoi että aletaan vähän sylittämään tätä isompaakin. Tajusin etten ole pitänyt sitä sylissä ilman sen omaa pyyntöä aikaan.
Siitä meinas tulla "piittaamaton äiti - olo", mutta joku päässäni sanoo että ei tarvi dramaattisesti ajatella.
Olen kyllä silitellyt esikoista kun ollaan istuttu sohvalla ja meidän kämpässä on vallinnut sellainen rauha ja seesteisyys että kukaan ei ole edes huutanut kelleen vauvantulon myötä :Heartred



Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Onneks teillä on Mannaryyni välimatkaa, ei noihin muu taida auttaa. Ehkäpä etäisyys parantaa asenne- ja/tai persoonallisuusvammat vähitellen anopilta. Hirveetä, jos joku tulee ristiäisistäkin määräilemään!
 
Mulla meinasi tulla ärsytys tänään, kun talo paukahti täyteen väkeä (sukulaisia, eivät onneksi istuneet edes alas vaan liukenivat melko nopeasti paikalta). Olin juuri imettämässä ja laitoin harson vauvan ja rinnan päälle. Niin silti olisi pitänyt saada kurkkia poikaa. Hei haloo, siellä on myös mun melonin kokoinen tissini ja en tod halua esitellä sitä kaikille! Ei imetys ole mikään yleisölaji. o_O
 
Mä en tiedä kummat vuotaa nykyään enemmän, mun silmät vai tissit. Mulla on koko ajan naama märkänä kyynelistä ja koko muu kroppa maidosta. Kyllä on kivaa... Kannan nykyään mukana kahta vaihtopaitaa joka paikkaan. Joku naamari vielä vois olla kiva. Tänään on käyny jo kaks kertaa niin että naurattaa ensin ja sit rupee itkettään se että naurattaa! Multa oli ilonaiheet raskausaikana niin hukassa että tuntuu tosi hyvältä hymyillä ja nauraa taas!
 
Mustakin on niin outoa nauraa täysillä ääneen kun koko raskauden olin omissa ajatuksissani, vaikka tottakai silloinkin olin onnellinen, mutta ajatukset ja mielialanvaihtelut ei saaneet sitä ulos :D
Eilenkin nauroin niin paljon, että mietin tippuuko mun kohtu jälkivuodon mukana ulos!!
On ihanaa olla taas oma itsensä, tuntuu kuin maailma ois saanut taas värit :Heartred
Viime yönä poika söi tunnin välein, mutten siltikään tunne että maailma ois kaatumassa pienen univelan takia kun ei ole niitä raskaushormoneita sekoittamassa mieltä :)
Elämä on ihanaa :Heartred


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Mulla ei oo tullu mitään järjettömiä itku/naurupuuskia, mutta pari kertaa oon meinannu volista ihan vaan siitä kun oon niin onnellinen.

Mun piti jostain muustakin tähän kirjottaa, eikä mitään hajua, että mistä... Tää dementia vie järjen.

Sent from my GT-I9305 using Vau Foorumi mobile app
 
Pieni hormonimyrksy iski eilen illalla. söin leipää ja kattelin seinään ja mietin kaikenlaista ja yhtäkkiä kauhee kyynelvirta ja naama märkä. Katoin miestä ja sanoin et ohoh, hormonit tais iskee. Sen ilme oli just sellanen wtf :D yritti mua kovasti lohduttaa ja meitsi vaan itki siinä naama punaisena nyyhkyttävänä toista tuntia. Katottii tabletilta Netflixiä ja tyttö oli tissillä ja välillä tää äiti vaan huus byääää ihan puskista. Ihan normaalia kyllä mut huvittavaa kanssa :)

Sent from my GT-I9300 using Vau Foorumi mobile app
 
Mannaryyni, mulla myös ollu samantapaisia tuntemuksia pari päivää mun ja miehen suhtee. Tuntuu että olen miehen mielestä pelkkä äiti,eikä se kohtele mua niin kuin parisuhteessa kuuluisi. Läheisyyttä ja hellyyttä ei ole ja tuntuu että se on ajatuksinnen jossain muualla,harrastuksissaan ja muissa omissa jutuissaan. Haluisin silti tuntea eläväni myös parisuhteessa vaikka äiti olenkin. nyt pari päivää itkenyt tätä. Ei meillä koskaan ole läheisyyttä ja hempeilyä miehen puolelta ollut juurikaan,mutta nyt se jotenkin tuntuu vielä enemmän ongelmalta. :sad001 Haluis tuntea ittensä tärkeeksi toiselle! No juu,menipä valitteluksi.... mutta ei tää oo reilua.
 
Mulla on tänään ainakin toistaseks tosi hyvä päivä ja eilenkin oli hyvä päivä. Oon niin kesäihminen! Eilen käytiin rannalla ja illalla terassilla, tänään kävin kahvilla ja lähetään kohta lenkille. Oon antanu itelleni luvan vähän herkutella ja nauttia kesän ekoista helteistä. Tuntuu että elämä hymyilee! Miehen kanssa menee hyvin ja tytön kanssa myös. En tosiaan kuvitellu että tää vois olla näin mukavaa :)
 
Voi että luen kateellisena teidän oloja. Toivon että tää oma paniikki ja riittämättömyyden tunne häviää pian, ja pääsee nauttimaan kunnolla äitiydestä. Viime yön hiukan paremmat unet ja tämän päivän päikkärit vähän helpotti, mutta välillä iskee silti vielä epätoivo.

Eipä tässä tosin ole vielä viikkoakaan takana, joten varmasti sitä varmuutta vielä tulee, olo helpottaa kun kroppakin palautuu, ja selviää pienen kanssa paremmin.
 
Mulla oli koko sairaalassa oloajan ihan hirvee riittämättömyyden tunne. Kätilöt vielä pahensi vaan asiaa siellä. Pyysin apua imetyksessä, mutta heidän apu oli se, että tulivat ja tunkivat vauvan rinnalle ja häipyivät. Sit ku olin huolissani omasta tai vauvan voinnista niin tulivat melkein karmit kaulassa ovesta ja lähes haukkuivat pystyyn. Korvikkeidenkin käytössä vinoilivat, mutta silti itse suosittelivat niiden käyttöä, kun vauvan paino putosi niin roimasti alas. Pakko sanoa, että jäi niin huono maku tosta Kättärillä olemisesta.

Nyt kotiin päästyä olo on vähän helpottanut ja pikkutuhisijakin on tossa tänään ollut tyytyväisempi.
 
Voi ei Tuhina, olipa ikävä kokemus imetysasioissa :sad001 mulla oli kyllä ihan päinvastainen olo kättärillä, kaikki auttoivat kiireestä huolimatta imuotteen haussa hienosti ja kannustavasti, näin osasto kakkosella.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Se on kyllä ihan persoonasta kiinni. Valitettavasti. Jorvissa mulle sattui ihanat hoitajat mutta tiedän että esim kättärillä on muutamia tosi tökeröjä... Hienoa Tuhina että osaat nähdä asiat nyt valoisammin kotona. Siitä olis voinut jäädä pahojakin tuntemuksia pidemmäksi aikaa :sad001
 
Ihana kuulla etten ole sekoamassa vaan muillakin on tunnemyräkkää päällä. Kuvittelin olevani hyvin asennoitunut siihen että synnytys on iso myllerrys henkisesti mut tää oli sitä potenssiin 100. Ilossa ja surussa.

Jo itse synnytys oli mulle järkytys vaikka kaikki meni melkein 100 % niinkuin toivoin, mutta siitä voin rustata enemmän kun saan aikaikseksi raapustaa kertomuksen.

Mä olin pelännyt että lapsi tuntuisi vieraalta mutta kävi päin vastoin ja rakastuin tuohon pikkupötköön niin täysillä että kyyneleet valuu jo sen takia kun ei meinaa toi tunne mahtua päähän. Mutta iso onni tuo vastaparikseen ison menetyksen pelon ja sen takia joutuu itseään keräilmään tuon tuostakin.

Eka kunnon pelkokohtaus iski vauvan ekana yönä. Ensimmäisen päivänsä lapsi oli rauhallinen mutta ensimmäinen yö oli jotain mihin en osannut varautua. Tyttö oli tississä kiinni koko ajan muttei rauhoittunut, huusi välillä lohduttomasti. Hoitaja toi lisämaitoa ja kun sekään ei auttanut menin itku-pelko-paniikkiin. Unia ei ollut viimeisiin vuorokausiin paljoa mahtunut ja olin niin peloissani että lapsella on joku iso hätä. Onneksi vuorossa oli todella hyvä hoitaja, joka oli samalla napakka mutta myötätuntoinen kun itkien pyysin apua. Selitti että johtuu todennäköisesti vain lapsen kovasta imememistarpeesta. Lapsi kävi hoitajilla syötettävänä, kapaloitavana ja sai tutin suuhunsa (siinä meni utopiat lisämaidottomuudesta ja tutittomuudesta) ja nukkui sen jälkeen tyytyväisenä. Sain sitten minäkin nukuttua.

Nyt kun ollaan oltu neljä tuntia kotona olen itkenyt ehkä puolet ajasta. Ensisijaisesti tää on hienoa. Koti on siisti ja tarvikkeet hankittu. Mutta samalla tuntuu että täällä kaikki nurkat on täynnä vaaroja ja riittämättömyydentunne iskee. Kokoajan tulee mieleen asiota joita en ole edes älynnyt ajatella ja vauvaa käsitellessä meinaa kädet ja tarkkaavaisuus kokoajan loppua kesken. En osannut käyttää rintapumppua, imetysasento meni pieleen ja kaikki tarvikkeetkin on hujan hajan. Toisaalta tyytyväisenä jo toista tuntia sikeitä vetelevä vauva kyllä palkitsee. Tosin, kun nukkuu hiljaa niin joudun koko ajan tiiraamaan että hengittääkö se.

Mies on kyllä mulle isona tukena. Ehkä jollekin vähän enemmän sankariäidille voisi olla kova paikka jos mies tietää enemmän vauvanhoidosta tai ainakin käsittelee paljon varmemmin ja huolellisemmin. Mutta mulle toi iso helpotus että miehellä on jo kokemusta vauva-ajasta. Toki hän on muutenkin niin huomaavainen ja auttavainen ja luotettava että oon rakastunu siihenkin ihan tuhatkertaisella voimalla vaikka luulin ettei se oo mahdollistakaan :D
 
Meillä kanssa mies on aivan ihana, se on niin varma ja hyvä tuon vauvan kanssa, samalla onnistuu vielä tukemaan minua ja auttamaan kaikessa kotona.

Tämä hormonipää sitten aika-ajoin kääntää senkin ihanan asian siihen, että pelottaa etten ole miehen mielestä tarpeeksi hyvä äiti. Puhumattakaan miten kovasti pelkään sitä hetkeä kun lapselle tulee joku hätä, enkä osaa auttaa sitä. Huh.

Onneksi unet on hiukan helpottaneet oloa, ja sitä mukaa kun selviää pienistä ongelmista niin itsevarmuuskin kasvaa.

Meillä on ollut hiukan imetysongelmia, varsinkin yöllä tuolla ei ole yhtään hermoja hakea imuotetta, jos maitoa ei tule HETI, niin se saa sellaiset raivarit ettei mikään muu ole auttanut kun pulloruokinta. Siinä sitten jännitän joka syötön alussa, kuinka tällä kertaa käy.

Eipä se tosin rikki ole mennyt, joten toivottavasti lakkaan pian pelkäämästä sitä itkua. Sitä tulee joka tapauksessa..

En olis ikimaailmassa uskonut etukäteen, että musta tulee tällainen neuroottinen sekopää! :D

Kolikon kääntöpuolella onneksi ne ajoittaiset onnentunteet on ihan yhtälailla uskomattoman vahvoja, tuo pieni on vaan jotain niin uskomattoman hienoa, ja meidän perhe on vain jotakin niin loistavaa.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top