Hatsiille kovasti tsemppiä ja jaksamista sinne! Toivottavasti miehesi toipumisessa ei enää takapakkia tule. Varmasti ikävää, kun vielä on samassa huoneessa, josta on ennestään ikäviä muistoja. Mutta ikävä sattumahan se vain on! Ja onneksi on kuitenkin vauva, sinun tapauksessasi se ainakin pakottaa huolehtimaan myös arjen pyörityksestä. Se kummasti auttaa jaksamaan, kun on pakko. :) Itseä ainakin se aikanaan auttoi, kun oli joku toinen, jonka hyvinvoinnista huolehtia. Minun isänihän siis kuoli kuukausi ennen esikoisen syntymää, ja kyllä se syntymätönkin vauva auttoi kummasti jaksamisessa. Mutta teillä nyt asiat on paremmin kuitenkin kuin minun isälläni silloin! Kyllä se aurinko alkaa taas paistaa sinnekin!
Ja Kenille myös voimia masennuksen kanssa. Olet kuitenkin oikealla tiellä, kun olet sen itsellesi ja ilmeisesti miehellesikin tunnustanut. Jos ei tunnusta olevansa masentunut, ei voi parantua. Ja kuten joku jo sanoi, Sinbbuko se oli?, niin koita kuitenkin muistaa, että tätä huonosti nukkumisen aikaa ei kuitenkaan loputtomiin kestä. Joskus se helpottaa. Kyllä se masennuskin vielä helpottaa. Eihän ne asiat hetkessä muutu, mutta kyllä se mieskin varmasti petraa vielä, kunhan annat hänelle tilaa yrittää. Jos vauva vähän itkee, tai enemmänkin, miehen kanssa, niin kyllä he siitä oppivat vielä yhdessä toimimaan paremmin. Ja ulkopuolista apua haet, jos yhtään siltä tuntuu! Tsemppiä kovasti myös sinulle. :)