Mietin jo tuossa että pitäisikö aloittaa tänne tammikuisiin oma ”pelkoketju”
mutta toistaiseksi ei hirvitä niin paljon että täyttäisin tämän ketjun ”ikävillä pohdinnoilla” ja toisaalta kaikista aiheista ja tunteistahan voipi tuumailla, varmasti niitä kaikilla odottajilla on.
Itselle tämä touko/ kesäkuun aika on sellaista ”hiljentymisen ja muistelun” aikaa
Tulee aina vuosi lisää, siitä hetkestä kun sai järkyttävät uutiset esikoisen terveyden tilasta. Uutiset olivat murskaavat.
Kesäkuun alussa pieni sitten luovutti..
Oli hirveän pitkä aika odottaa virallisia tietoja, miksi lapsi kuoli? kumpi se oli? Sairaalasta kun lähdettiin niin mitään muuta konkreettista ei jäänyt kuin pieni kortti johon oli painettu kuva jalkapohjasta
Heinäkuun alussa oli siunaus ja tuhkaus. Melkein 2kk kuoleman jälkeen saatiin tieto että meidän ”tuntematon enkeli” oli poika ja kuolinsyy erittäin harvinainen, jonka ei pitäisi meidän kohdallamme uusia enää koskaan
(Meidän kromosomit kuitenkin vielä varulta tutkittiin, mitään poikkeavaa ei löytynyt).
Näin vuosipäivän kynnyksellä tulee ajateltua tavallista enemmän, jos poika olisi saanut elää, hän olisi nyt 5-vuotias
tytöt välillä leikkii leikkejä joissa ”pidetään paikkaa” pojalle. Ne hetket menee tunteisiin ja rupeaa itkettämään
(tytöt on siis vielä niin pieniä ettei olla puhuttu isoveljestä mitään, myöhemmin sitten, mutta ihan kuin aavistaisivat jo).
Tämmöiset mietteet täällä tänään
:bag: :angelic: