Mitäs sitten kun psyyke väsyy?????

MariQ

MariQ

Sukkela juttelija
Onko täällä ihmisiä,jotka olisi kokenut masennuksen?

Olen ollut aina selviytyjä,noussut aina uudelleen ja uudelleen vastoinkäymisistä ja raskaista tilanteista huolimatta.Ihmissuhdepuolella on harvinaisen kuormitavia juttuja tapahtunut mm täydellinen hylkääminen avioliitosta 3 lapsen kanssa yksin(siis mies vaan otti ja lähti toisen luokse,sen koommin ei oo tavattu),pahoinpitelevä poikakaveri joka lopulta ryösti minut,narsistinen mies joka on nyt ex mutta ongelmat jatkuu lasten kautta jne...

Nyt vaan henkinen sitkeys ei enää ole jaksanut nousta.Tämä olotila on tosi vaikeantuntuinen minulle,joka olen aina jaksanut,aina noussut,aina parantanut itseni.

Muutaman kk sitten aloin tuntea kauheaa uupumusta,pikku hiljaa jaksaminen alkoi hiipua,joka näkyi kotitöissä ekana.Ajattelin tietty että nyt se minun diabetes on päässyt päälle ja oon siksi väsynyt.Tai että mulla on kilppariongelmaa.Mukaan kuvioihin tuli tunnetta etten jaksa hengittää,ihan kuin rinnan päällä olisi paino.Aloin hermostua entistä herkemmin,jota selitin 5kk kestäneellä hormoonien popsimisella.Sanomattakin on selvää että pms oireet senkuni kovenivat,ja laittoivat pään entistä pahempaan jamaan.

Kun aloin purskahdella itkuun,kun tuli yllättäviä muutoksia tilanteisiin ja joihn ei olisi ollut voimavaroja reagoida,aloin huolestua toden teolla.

Muutos entiseen on siinä,etten vaan enää palaa entiselleen.Olen vain apea,surullinen ,väsynyt,haluton,ei kiinnosta oikeen mikään jne.

Tänään sain..2kk "minun pitäisi"-ajatteliun jälkeen,soitettua ekaa kertaa lääkäriin.Ajan olisin saanut joulukuulle,mutta neuvonnan täti sanoi että soita huomenna akuuttiaika itsellesi että pääset asiaan kiinni nopesti.Olen kiitollinen,koska en jaksa tätä enää päivääkään.Vaikka avun saantiin menee varmaan aikaa,niin ensi askel on jo melkein otettu.Huominen puhelu ei pelota enää,ainakaan nyt.
 
Voi sinua! Itsellä ei ole omakohtaista kokemusta, enkä tule rehvastelemaan omasta patisuhteesta vaan kertoakseni että hieno ihminen olet että jaksat aina nousta uudestaan ja uudestaan ylös kuopasta ja lopulta hakea apua. Monet pelkää avun saantia jolloin masennus pääsee täysin valloilleen. Jaksamisia sinne, onneksi sinulla on ne rakkaat lapset jotka varmana jaksaa auttaa uuteen päivään aina uudestaan ja uudestaan!
 
En saanu aikaa,lähetteeni tuli takaisin mutta ei se mitään.Olin väsynyt mutta sain taas korjattua tilanteen itseni ja ystävien avulla.Nyt on ollut pirteää ja vauhdikastakin.Liekö sekin pahasta.
Ajna By Mobile
 
Täälläkin aika kovilla... Oma elämä ollut aina yhtä taistelua. Ensin 9 vuotta fyysistä ja henkistä kiusaamista jonka lisänä oman äidin fyysistä väkivaltaa 14 vuotta. Selvisin niistä. Tuon jälkeen luulin löytäneeni kunnollisen miehen joka paljastui alkoholistiksi, pedofiiliksi ja väkivaltaiseksi. Hänen kanssaan minulla yhteinen tytär. Siitäkin selvisin(hän nykyään exä). Aloin uudestaan surustelemaan jossa mies paljastui olevansa vuoden yhdessäolon jälkeen hyväksikäyttäjä. Selvisin vielä tuostakin jonka jälkeen muutin pohjois-pohjanmaalle nykyisen puolisoni luokse... nyt muuten asiat hyvin mutta viimeisen puolen vuoden taistelun jälkeen tytön hyvinvoinnista päättyi tytön huostaanottoon... nyt ensimmäistä kertaa myönnän että voimat on kaikki. Vielä mikään ei ole lopullista mutta mietin vain että mistä löydän voimaa taistella saadakseni tyttäreni takaisin... hän on ollut aina valopilkkuni vaikka ei fyysisellä tasolla täysin terve olekaan... en ole nyt pystynyt nukkumaan kunnolla enkä saa paljonkaan syötyä... päihteitä en käytä mutta toivon vain että kaikki olisi pelkkää painajaisunta... mutta joka kerta kun hereille havahdun niin kuulen tyhjyyttä koska tyttö ei ole täällä:(...

Anteeksi tilitykseni ja epäselvä kirjoitus... ja jaksamista ajna:lle
 
MariQ sanoi:
En saanu aikaa,lähetteeni tuli takaisin mutta ei se mitään.Olin väsynyt mutta sain taas korjattua tilanteen itseni ja ystävien avulla.Nyt on ollut pirteää ja vauhdikastakin.Liekö sekin pahasta.
Ajna By Mobile
Click to expand...

Hei miten voit nyt, viestistäsi on jo muutama vuosi ja nyt löysin sen..
 
Kyfi1646340 sanoi:
Täälläkin aika kovilla... Oma elämä ollut aina yhtä taistelua. Ensin 9 vuotta fyysistä ja henkistä kiusaamista jonka lisänä oman äidin fyysistä väkivaltaa 14 vuotta. Selvisin niistä. Tuon jälkeen luulin löytäneeni kunnollisen miehen joka paljastui alkoholistiksi, pedofiiliksi ja väkivaltaiseksi. Hänen kanssaan minulla yhteinen tytär. Siitäkin selvisin(hän nykyään exä). Aloin uudestaan surustelemaan jossa mies paljastui olevansa vuoden yhdessäolon jälkeen hyväksikäyttäjä. Selvisin vielä tuostakin jonka jälkeen muutin pohjois-pohjanmaalle nykyisen puolisoni luokse... nyt muuten asiat hyvin mutta viimeisen puolen vuoden taistelun jälkeen tytön hyvinvoinnista päättyi tytön huostaanottoon... nyt ensimmäistä kertaa myönnän että voimat on kaikki. Vielä mikään ei ole lopullista mutta mietin vain että mistä löydän voimaa taistella saadakseni tyttäreni takaisin... hän on ollut aina valopilkkuni vaikka ei fyysisellä tasolla täysin terve olekaan... en ole nyt pystynyt nukkumaan kunnolla enkä saa paljonkaan syötyä... päihteitä en käytä mutta toivon vain että kaikki olisi pelkkää painajaisunta... mutta joka kerta kun hereille havahdun niin kuulen tyhjyyttä koska tyttö ei ole täällä:(...

Anteeksi tilitykseni ja epäselvä kirjoitus... ja jaksamista ajna:lle
Click to expand...

Voi ei! Miten asiat ovat nyt? Miten jakselet?
 
Momofone sanoi:
Hei miten voit nyt, viestistäsi on jo muutama vuosi ja nyt löysin sen..
Click to expand...

Heissan! Hauskaa että löysit, olen ollut poissa foorumilta 2 vuotta ja pitkästä aikaa käväisin katsomassa, olisiko täällä vielä jotain vanhalle kantturalle. Tuo eka viestini on näemmä neljän vuoden takaa, jolloin tämä minun ralli alkoi. Tilanne on nyt muuttunut monelta osin. Pääsin irti kuormittavasta suhteesta jossa oli paljon mieltä painavaa materiaalia,ja olen päätynyt terveeseen suhteeseen jossa on puolestaan paljon toisen tukemista ja keskustelua jne, no päinvastaisia juttuja kuin edellisessä.Toisekseen, pääsin viimein 2017 syksyllä eli vuosi sitten silloisen kotikaupunkini psyk.polille arviointijaksolle, ja tässä kohtaa on pakko sanoa, että kaupungeissa on älyttömiä eroja tämän suhteen,esim nykyisessä kotikaupungissa minut käännytettiin pois psyk.polilta vaikka olin sinne tullut erikoislääkärin lähetteellä, en saa sieltä yhtään mitään apua koska en ole riittävän sairas. Sain onneksi diagnoosin edellisessä kotikaupungissa ja sen turvin voin hakea (jos jaksan) psykoterapiaa. Jos jaksan viite siksi,että lähete/lääkärintodistus on voimassa tämän vuoden loppuun enkä ole tikkua ristiin laittanut, koska on tässä elämässä niin paljon kaikkea järkättävää ja kuormittavaa. Mutta niin, kokonaistilanne on huomattavasti parempi ja valoisampi vaikka siis en ole parantunut mihinkään vaan keskivaikeita masennusjaksoja saan ja mieli laahaa hyvin helposti maata vallankin jos yhtään väsähdän mieleltä taikka keholta.
 
Mukava kuulla sinusta MariQ ja mukavaa että elämä on muuttunut parempaan suuntaan. :) Voi kunpa saisit myös apua masennukseen. Surullista, kuinka vaikeaa on saada psykiatrista apua. Tiedän että terapeutin hakeminen on raskasta, mutta suosittelen sen tekemistä nyt kun voit. Itse masennuin miehen sairastamisen myötä. Minut onneksi huolittiin polille hoitoon (vaikka mutkia on minunkin matkassa ollut). Terapian olen aloittamassa ensi kuussa, jos vain kela suo. Terapeutti on siis löytynyt ja hakemus tukeen on kelassa sisällä. Suosittelen muuten tutkimaan, toimiiko asuinseudullasi Finfami. Finfami on mielenterveyspotilaiden omaisten tukijärjestö. Sieltä siis saa apua ne joiden läheinen (on sitten kyseessä kumppani, ex-kumppani, äiti, isä, lapsi, sisarus, serkku, ystävä tms) on psyykkisesti sairas tai päihderiippuvainen. Olen itse saanut sieltä suuren avun.
 
Kiitos Vargynja, vaihdoin tosiaan nimimerkinkin kun tänne tulin uudelleen kurkkimaan,tuli vaan yhtäkkiä mieleen katsastaa tämäkin paikka,vaikka vauvajutut ei enää ajankohtaisia olekaan, ja oli kiva kun oli tähän ketjuun juuri kommentoitu ja perään kyselty.

Mä yritän jaksaa etsiä terapeuttia, mutta kun itse on viimeinen tässä perheessä kenen asioita jaksaa hoitaa. Ja kun omia voimia on poljettu jo vuosia,exän ja tavallaan lastenkin toimesta koska ovat uhmanneet paljon minun menettäessäni auktoriteettiä heihin jne, no tällainen suo.

Siis kaupunkikohtaiset erot psykiatrisen hoidon saamisessa ovat järkyttävät!!! Nimeän nyt ihan nimillä esimerkit. Asuimme Kangasalla kun tämä minun "putki" alkoi, siellä pääsin oitis psyk.polille ja kaikki sujui kuin tanssi. Muutimme Tampereelle, jossa olen oikeastaan ihan terve,ainakaan en riittävän sairas polille. Neuvolapsykologia tarjottiin. Lahdessa asuin vuoden 2017,jossa vointi romahti taas tuon ekan viestin kuvailemaksi,vaikka yhtä heikossa hapessa, huonommassakin, olin ollut monesti tuossa välissäkin. Lahdessa pääsin heti psyk.sh:lle, ja pari krt keskusteltuamme laittoi psykiatrille ,tällöin vielä terkkapuolella. Tämä psykiatri halusi että minut tutkitaan kunnolla, ja lähetti minut noin 3kk kestäneelle jaksolle sairaalan psyk.polille, eli jälleen olin asiantuntevissa käsissä.Lahdessa sain diagnoosin ja lääkärintodistuksen ja käskyn hakea psykoterapiaa. Ja sitten muutimmekin takaisin Treelle, jossa kävin nenääni näyttämässä taas paikallisessa arviointityöryhmässä,josta tuli perässä kirje että eivät tarjoa minulle hoitoa.

Ihan totta :nailbiting:
 
Todella törkeää että tuolla tavalla jätetään hoidon ulkopuolelle vaikka on jo todettu että tarvitsee apua. :sour: Ymmärrän täysin tuon tunteen ettei jaksa omia asioita hoitaa. Jotenkin se oma hyvinvointi jää kaiken muun (varsinkin lasten) alle, kun sairastaa. Vaikka itsestä huolta pitäminen olisi niin tärkeää. Tuo uupumus on kovin tuttua. Ja vaikka lapset olisi kuinka rakkaita kyllä ne vain osaa viedä voimia. Meillä vielä lapsi selvästi reagoi perheen tilanteeseen kiukuttelemalla ja uhmaamalla niin on vielä raskaampaa. Ehkä teilläkin sitäkin osittain lasten uhmaaminen? Lähetän sulle paljon voimia ja toivon että jaksat vielä nousta sieltä suosta! :shy::Heartred
 
:anyone:anyone:anyone:anyone:anyone:anyone


Ajattelin laittaa uuden ketjun pystyyn, mutta tässähän tämä on jo valmiina, ihan oma kertomus vielä :)
Haluisin löytää vertaistukea jos täällä pyörii äitejä joilla kokemusta masennuksesta,ahdistuksesta,paniikkihäiriöstä...Tässähän tätä mun stooria lukee, ja nyt olen siinä tilanteessa että olen löytänyt terapeutin jonka kanssa terapia alkaa torstaina! oon innoissani ja samalla tiedostan varsin hyvin kuinka vaativaa se voi olla...koska kävin haastattelussa, vain haastattelussa, ja sen jälkeen koko ilta oli yhtä paniikkioiretta. Joka jatkuin koko loppuviikon, välillä rauhoittuen, mutta ihan liikaa elämää häiriten silti.

Mulla on niin ihana puoliso, tuleva aviomies, en parempaa voisi pyytää. Tässä turvallisessa suhteessa mulla on tilaa oireilla,MUTTA se oireilu on hemmetin rankkaa. Sanoinkin että olisko ollut vaan parempi että olisin jääny siihen että muurit piti minua pystyssä, en olisi näin rankasti oireillut.

Hän osaa sanoittaa sitä mitä käyn läpi ja tietää kuinka rankkaa on kun älyttömän pitkän ajan ,siis vuosien, voi sanoa jopa kymmenien vuosien taakka, alkaa murtua.Mä todella tarvin tuon ihmisen tuekseni kun terapia nyt viimein alkaa.

Olisko täällä siis kokemuspohjaa samoista jutuista kärsivistä, vai uskaltaako kukaan vauvapalstalla tällaisesta avautua?

Mahtava tuttavuus mulle oli mielenterveystalon nettisivut. Onhan mulle tehty useinkin nää testit mutta ajattelin laittaa nyt itsellekin muistiin eilen päräytetyt tulokset, eli BDI 21(parhaimmillaan ollut 23, nyt sain pisteitä seksihaluista :smiley-angelic001) ahdistus ja paniikkihäiriötestissä sain molemmisa niin ikään kohtalainen häiriö tuloksen.,
Jotain hyvää, ei löytynyt sosiaalistentilanteiden pelkoa eikä pakko-oireita eikä syömishäiriöö :laughing025
 
Toivottavasti tänne löytää muitakin. Mutta täältä löytyy yksi masentunut ja ahdistuksesta kärsivä. Miehen sairastelukierre (syöpä, masennus, uusi syöpä) veti minut mukanaan. Ja kun psyyke alkoi sen takia rakoilla, löytyi lapsuudestakin traumaattisia asioita. Niin että jos/kun terapia pääsee alkamaan on käsiteltävänä viime vuosien kriisin lisäksi asioita kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden takaa (ikää nyt 26-v). Tiedän siis ehkä vähän miltä susta tuntuu, vaikka ei sitä täysin toinen voikaan tietää. Mutta nää menneisyyden asiat olisi mun puolesta voineet pysyä siellä menneisyydessä. Vaan ei, mieli päätti että nääkin hei pitää käsitellä. Se oireilu on tosi raskasta, mutta ehkä se vie lopulta eteenpäin.

Tosi hienoa että sait haettua terapeutin! Terapia on varmasti raskasta, mutta myös sen arvoista. Mullekin tuli paniikki ekan terapeutin tapaamisesta. Se terapeutti ei kuitenkaan ollut itselleni sopiva ja toisen tavatessa selvisin pienemmällä jälkiahdistuksella.

Paljon voimia! <3

Oletko muuten harkinnut tai saatko käytännön apua, jos arki tuntuu raskaalta? Vai riittääkö nykyinen puolison tuki pitämään arjen kasassa ja hoitamaan lapsen ja kodin? Tosi hienoa että sulla on ihana ihminen tukemassa. <3 Meillä minä olen se terveempi.
 
No moi Vargynja! Kuulostaa niin samalle, mullahan nousee nyt kaikki oma lapsuus ja äitin suhde mun vammaisuuteen ja miljoona muuta. Ois voinu jäädä tulematta mutta lopputuloksen valossa hienoo. Josko ”loppu elämän” voisi sit elää traumattomana???
Sinä oot niin nuori ja kokenut jo puolisonkin terveyden pettämisen. On taakalla heitetty. Mutta täällähämmyö poristaan ja jaetaan kokemuksia ja vertaistukea.

Niin tuo arjen apu. No me puhuimme miehen kanssa tästä ja mun oma olo ollut usein niin vaihteleva, ja kokemus sen koeterapian jälkeen oli niin hurja ja ne ahdistus ja paniikkioireet niin lujat että hei kiva kun herää yöllä siihen että sydän vetää satasta ja oot hereillä vain siksi että huomaat kun kuolet. Juu noin valoisia ajatuksia mielessä silloin kun paniikkioireet päällä. Niin että sanoin että varaan terapiapäivän ihan levolle. Vaatii järjestelyjä...ja mieheni jaksamista paljon. Vaatimukset on nyt jo isot siis se paljonko panostaa lapsiin jne ja kun tämä setti ei oo helppo vaan tosi kuormittava oikeastaan. Ja miehellenikin on kumminkin historiansa j tieto siitä että tarvii riittävästi unta ja lepoa ettei notkahda. Tänäänkin meni miulla itkuksi kun hän kävi nukkumaan ajoissa (21) ja itsellä just pikku hermoromahdus siinä päällä. Niin että kello on nyt 1 ja mä oon kuunnellut musiikkia ja lueskellut juttuja netistä, kello soi viimeistään 7.... että kyllä mä nyt pahan tempun tein mut näin käy kun iskee joku ”draama” nukkumaanmenoaikaan.

Ja siis niin mä sanoin että tarvitaan ulkopuolista apua mutta todennut että mistähän sitäkin....
 
Huh, sinun paniikkioireet kuulostaa todella hurjilta. Toivottavasti nekin alkaa helpottaa pian kun terapia pääsee alkamaan. <3 Varmasti hyvä ajatus vain levätä terapiapäivinä. Nuo nukkumaanmenoaikaan tulevat kriisit on ihan kamalia. :( Itselläkin niistä kokemusta. Sitten ei saa mentyä nukkumaan ja väsymys vain pahentaa oloa. Ja seuraavana päivänä väsyttää vielä enemmän, kun ei ole saanut nukuttua. Toivottavasti sait nukuttua edes vähän. Nykyisin mulla vähän auttaa siihen ongelmaan, kun on väsyttävä lääkitys. (Määrätty siis enemmän ahdistukseen ja parantamaan yleisesti mielialaa, mutta kun on iltalääke ja väsyttää niin ei tule myöskään valvottua.)

Kannattaa puhua neuvolassa jaksamisesta. Joko neuvolan tai lastensuojelun kautta saa apua. Jos lastensuojeluun päädytään niin sinne voi tehdä neuvolahoitajan kanssa yhdessä ilmoituksen. Meillä on lastensuojelun kautta kotipalvelu palvelusetelillä ilmaiseksi auttamassa parina päivänä viikossa. Kyllä sen ilmoituksen tekeminen pelotti, mutta mitään kamalaa siitä ei seurannut eikä huostaanotosta ole ollut mitään puhetta. :) Kannattaa siis aloittaa ottamalla yhteyttä omaan neuvolaan.

Ihanaa kun tällaisessakin asiassa löytyy täältä vertaistukea, vaikka surullista että muillakin psyyke horjuu.
 
Mä tonne toisaalle kirjoitinkin, että me olemme onnellisia lastensuojelun asiakkaita.Asiakkuus toki alkoi siksi kun ex. mies väkivaltainen, mutta vaikka hän poistui kuvioista heti kun oltiin saatu se perhetyö alkamaan, niin sitä jatkettu ihan minun jaksamisen tueksi.Se ei ole konkreettista apua,vaanm sitä jutteluu, mun huolien kuunteluu, mutta he ottaa heti kopin jos mulla on joku huoli! ja koettavat saada sitä eteenpäin. Ovat täällä Treella aivan sairaan ylityöllistettyjä, joten olen vain kiitollinen että ehtivät sen kerran viikkoon käydä tai vaihtoehtoisesti tapaavat lasta kerrallaan, joka on myös mun toive. Mutta se konkreettinen työ sitten, se jää meille. Ja hiukan pelottaa miehen jaksaminen, sillä kuten mä aina sanon, niin mun on tää pakko kestää koska nää lapset on mun, mutta periaatteessa kenenkään muun ei. No joo,eipä oo lasten biologisetkaan isät jaksaneet, kuopuksen isä jaksaa nyt kun vain hänen oma lapsi käy hänen luona, mutta kun meidän perheessä eli, muuttui väkivaltaiseksi ym koska väsyi eikä osannu kanavoida niitä tiloja. Nykyiseni kanssa puhutaan avoimesti. Puhutaan väsymisestä ja siitä mitä se voi tuoda tullessaan.Kun minä väsyn... niin minä ahdistun samalla nykyään, ja jos en ala itkemään sitä ahdistusta siinä, niin saatan sitten karjahtaa niin että menee perille, että älämölö loppuu nyt ja minulta vaatiminen loppuu nyt!

Olen elänyt niin kauan niin, että vastaan heti lapsen kutsuun. He voivat pöpöttää korvan vieressä koko ajan kun yritän puhua toisaalle, pyytää vaatii kinuaa. Sitten viimein ymmärsin. Mä kulen kyllä jos on oikea hätä, mutta mun ei tarvi koko ajan keskeyttää mun omia juttuja vastatakseni heidän tarpeisiinsa, mikäli ne on just tätä luokkaa etteivät elämäntärkeitä. Sanon että odota. sanon en kuuntele nyt, kuuntelen kohta. sanon näetkö mulla on nyt tässä asia kesken. jne. Mun on pitänyt tätä alkaa voimalla tehdä koska voimat on niin miinuksella.- Myös tosiaan se lepo ois niin tärkee., yöuni. Näistä puhutaan miehen kaa ja mietitään keinoja toteuttaa ne. Hänellä on oma menneisyys jonka vuoksi tarvii säännöllistä elämää. hänellä on myös mbd-oireyhtymä joka adhd:n tavoin väsyttää aivoja. Eli lepo on avainsana kaikkeen.

Telkusta tuli just superaivot niminen ohjelma jonka paniikkihäiriö osion katsoin. siinäkin puhuttiin riittävästä levosta.

Minä siis aloitan tänään terapian.Jännittää miten reagoin siihen. Tiedän että jos väsyn ja ahdistun, mies voi hakee lapsen eskarista. Ruokaa saa kaupasta ja illaksi suunnittelin saunaa ja kasviväriä hiuksiin samalla. Meil menee reilu tunti kun mennään miehen kanssa saunaan kaksin, koska jutellaan kaikkee siellä, se on meidän yhteistä rentoutumista.

Ai niin piti kysyä millaisia lääkkeitä sulla?
 
Oletko maininnut perhetyöntekijälle tai teidän sosiaalityöntekijälle siitä että kotityöt on liian kuormittavia? Me ollaan saatu lastensuojelun kautta kotipalvelu ilmaiseksi, luulisi että tekin saisitte kun vain kerrotte tarvitsevanne. Kotipalvelun tarkoitus on antaa nimenomaan sitä käytännön apua. Eli auttavat kotitöissä ja lapsen/lasten hoidossa. Meidän poika on ihan tykästynyt näihin "aputäteihin", on jo alkanut testaamaankin heitä, kun on käyneet niin tutuiksi.

Lepo on kyllä todella tärkeätä. Luulen että mun vointi parani lääkityksen aloituksen myötä osittain ihan siksi että sain taas nukuttua tarpeeksi. Mulla on ketipinor lääkitys. Se on sekä vakituisena iltalääkkeenä pienellä annostuksella + tarvittavana ahdistukseen vielä pienempänä.

Tosi hyvä että olet huomannut tuon ettei lapsen tarpeisiin tarvitse joka hetki vastata. Se on kai sitä tervettä itsekkyyttä. Mullakin vähän opettelemista siinä, niin pitkään tehnyt yli omien voimien lapsen ja miehen eteen. Nykyisin on alkanut herätä kapina sitä kohtaan ja halu asettaa itsensä useammin etusijalle. Levätä kun ei jaksa, kehottaa lasta odottamaan, ilmoittaa että äiti ei enää jaksa leikkiä hippaa, kadota vähin äänin toiseen huoneeseen ja jättää lapsi hetkeksi miehen vastuulle.

Kerrothan kun jaksat miten terapiassa ja sen jälkeen meni.
 
Joo terve itsekkyys on noussut sen uhrautuvuuden yli. Tajusin viimein, mutta pitihän sitä ensin hajottaa itsensä . Tänä aamuna ei taas lapset kunnioittaneet minun rajoja vaan perseilivät huolella kielloista huolimatta .Sitten minä karjuin huolella, heidän on nähtävä ja kuultava kun rajat rikotaan , oppia lukemaan merkkejä ja jos ei osaa lukea merkkejä niin ainakin kuuntelemaan ymmärtämään ja uskomaan kun ne rajat kerrotaan ääneen. Mutta ei.
Nyt vein eskariin ja pääsen kotiin rauhoittumaan aamun hulluudesta. Miettimään taas kerran miten tätä palettia pitäisi operoida. Perhetyö ei ole saanut kotiin oikein mitään helpotusta, olen itse lähes koko ajan siinä tilassa että otan loparit.
Perhetyö eikä sossukan ole ottaneet koppia siitä että meitä voisi konkreettisestikin auttaa kotona. Varmaan ne kosinhoidolliset työt eivät vaan ole niin korkean prioriteetin asioit että niihin tarvisi panostaa.
 
Niin ja tosiaan, terapiassa meni hyvin, mä niin tykkään kun saan puhua ihmisen kanssa joka osaa hiukan selittää mun päänsisäistä liikehdintää. Enkä ollut ahdistunut, vain väsähdin kun menin sitten palkkioksi lounasaikaan kebabille... mutta juu oli hyvä kokemus ja sitä nyt sitten viikottain. Laskutus kuun lopussa eli omavastuuosuus on noin 160€ kk
 
Kiva kuulla että terapiassa meni hyvin eikä se aiheuttanut ahdistusta. :)

Lapset taitaa olla vähän aina uhmaamassa. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Yritän välillä muistuttaa itselleni että se on hyvä että lapsi uskaltaa uhmata. Ei ole perheessä asiat niin huonosti ettei luottaisi vanhempiinsa. Sitähän se tarkoittaa. Vaan on se uhma silti toisinaan tolkuttoman rasittavaa. Meilläkin välillä huudetaan. Tai siis äiti huutaa/karjuu lapselle kun palaa hermot. Mutta ehkä ne lapset ei mene siitä rikki, varsinkin kun yritän muistaa jälkikäteen selittää että äidillä meni hermot, koska...

Oletko koittanut sanoa sosiaalihuoltoon suoraan että haluat käytännön apua? Jos et ole niin suosittelen sanomaan. Jos olet niin no, tyhmiä ovat kun eivät usko. Siinä kohtaa taitaa pieni ihminen olla aika voimaton. :/
 
Takaisin
Top