Yritystä keskenmenon jälkeen

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja j.n
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Tottakai me otetaan sut tänne mukaan Diku vaikka täällä ei tokikaan meistä kukaan halua olla. Mutta musta täällä on aika mieletön porukka koolla, teistä on tullut mulle ihan todella tärkeä tuki.

Voi itku Katapultti! Nyt oikeesti vaan toivotaan, että on ihan harmitonta vuotoa. Onneksi pääset pian ultraan. Hurjasti tsemppiä ja täällä pidetään kaikki raajat ristissä, että kaikki on hyvin.

Diku, mulla laski hcg kaavinnan jälkeen kolmessa viikossa nollaan. Tosin mulla oli kyllä erityisen korkea hcg sen takia, että istukka kasvoi holtittomasti. Toivottavasti pääset vielä lääkärin juttusille keskustelemaan epikriisistä. Mulle leikkaava lääkäri selitti ennen kaavintaa, että joskus saattaa käydä niin, että kaavinnassa instrumentti tekee vahingossa pienen reijän kohdun seinämään ja aiheuttaa vuotoa. Siihen olisi saanut antibiootit ja vasta sen parannuttua saa yrittää uudelleen. Oliskohan sulla jotain tämmöistä, kun olet saanut kuukauden yrityskiellon.

Mä muuten kanssa tuhosin heti kaiken todistusaineston raskaudesta. Heitin ultrakuvat ja testit pois etteivät muistuta mua asiasta. Kauheinta oli pakata esiinkaivetut äitiysvaatteet takaisin laatikkoon ja viedä kellariin :sad001
 
Mä varasin meille muuten nyt maaliskuun lopulle pitkäksi viikonlopuksi mökin, niin saadaan kunnon irtiotto arjesta miehen kanssa. Ja siellä on se palju, jonka halusin!!! Aion siis lillua koko viikonlopun paljussa ja siemailla skumppaa, sikäli mikäli en ole vielä raskaana.
 
Mukaan mahtuu Diku. Oot ollut kovasti mielessä <3

Mä en halunnut kuvaa mukaan, kun keskenmeno todettiin. Äitiyskortti ja nt-ultrakuva on mulla jossain laatikon pohjalla. Raskasta oli tulla kotiin ja nähdä ultrakuva jääkaapin ovessa. Mäki olin just ehtinyt kaivaa äitiysvaatteet esiin ja pakata sellaset, mihin maha ei mahtuis, pois. Ja sillä tolalla on mun vaatekaappi edelleen, yli 4 kk myöhemmin.

31. päivä olis ollut meidän tytön laskettu aika. Meillä km oli niin myöhään, että pieni tuhkattiin sairaalan toimesta ja tuhkat on ripoteltu hautausmaan muistolehtoon.
 
Kyyneleet meinaa nousta silmiin kun lukee teidän muistoja ja ajatuksia ultrista.. En tiedä, kumpi on pahempi: se että on kerran nähnyt kaiken olevan hyvin ultrassa ja sitten tulee pettymys, vai se, ettei ikinä ole nähnyt pientä ihmisenalkua.

Minulle alkuraskauden ultra teki raskauden todelliseksi. Sitten hyvin pian raskausoireet muuttuivat, ne eivät hävinneet, mutta pahoinvointi siirtyi myöhemmäksi, sitä ei ollut ihan aamusta enää. Epäilin, onko kaikki hyvin, mutta rauhoittelin itseäni ja päätin odottaa neuvolaan toiveena, että siellä voisi sydänäänet kuulua. Kun kerroin neuvolantädille tilanteestani, hän ehdotti ultrausta, kunnsiinä neuvolassa sattui olemaan vanha ultra, jota erityistapauksissa käyttävät ( meillä erityistä oli se, että np-ultra oli varattu päivää ennen miehen lähtöä ulkomaille ja pelkäsin, että siinä paljastuu jonkin olevan pielessä). Olin tietysti kiitollinen, että neuvolassa tarjosivat mahdollisuutta ja mentiin ultraamaan. Th ei saanut sydämen sykettä näkymään, ultraus tuntui kestävän ikuisuuksia, välillä käski minun pidättää hengitystä, luuli näkevänsä jotain muttei nähnytkään.. Lopuksi sanoi, että suosittelee tarkistamaan tilanteen yksityisellä, koska näkymä ei ollut sellaine mitä vkolla 9 odotti. Muistutti kuitenkin, että ultra on vanha ja minulla oli rakko tyhjä, vaikka päältä ultrattaessa pitäisi olla täysi.

Tuon jälkeen olin 80-prosenttisen varma siitä, että raskaus on mennyt kesken. Tunne vahvistui yön aikana entisestään ja kun menin seuraavana päivänä yksityiseen neuvolaan tarkistuttamaan asian, en halunnutnedes katsoa koko monitoria, pidin vaan silmät kiinni ja odotin, mitä kätilö sanoo. Tuossa vaiheessa en jaksanut enää uskoa, että jotain elävää vielä sisälläni olisi.

Niistä etiäisistä tai aavistuksista. Raskaustestiä edeltävänä yönä näin unta, että jouduin kaavintaan. En koko raskausaikana nähnyt vauvaunia. En uskaltanut haaveilla lainkaan tulevasta tai suunnitella mitään lapsen syntymään liittyvää. Keskenmeno oli tapahtunut sillä viikolla, kun oireet muuttuivat ja samoihin aikoihin heräsin yksi aamu siihen että päässäni soi yksi vanha suomalainen kansanlaulu, joka on minulle kuorosta tuttu. Siinä lauletaan: kuollut.. Mikä söi minun käkeni, kuka kullan kukkujani.. Monta kertaa sanoin ääneen, että jos joku nyt menee pieleen ym..
Että kyllä niitä aavistuksia oli, ne vain halusi työntää taka-alalle. Toisaalta epävarmuus teki sen, että keskenmeno ei ollut niin suuri yllätys. Jossain vaiheessa kyllä soimasin itseäni siitä, että olin ollut niin negatiivinen: jos keskenmeno johtuikin siitä?

Kamalan pitkä vuodatus, mutta näitä asioita en ole kertonut kellekään, nyt tuntui siltä että on aika saada ne pois sisältä.
Ihanaa että täällä voi kertoa miltä tuntuu.

Sabetille plussatuulia ja kaikille muille kans!!
:Heartbigred
 
Suvetar, sait mun silmät kostumaan! :sad001
Tänne onneksi saa ja pitääkin purkaa tuntojaan! Nämä ei ole kenellekään helppoja asioita ja jokainen käsittelee ne eri tavalla.
 
Ja tottakai Diku olet tervetullut joukkoomme. Ainahan tämän ryhmän haluaisi pitää mahdollisimman pienenä! Joten toivotaan parasta että Katapultti pysyy poissa!
 
Suvetar, rankka on tuo sinunkin kokemuksesi.

Näin viime yönä unta, että meillä oli vauva. Oltiin tulossa sairaalasta kotiin ja vauva oli turvakaukalossa. Oli kylmä ilma, mutta ei lunta maassa. Niin lyhyt, mutta ihana unenpätkä! Olisin voinut jatkaa sen katsomista loputtomiin. Mä olen nähnyt hirveän vähän unia raskaudesta/vauvasta ylipäätään tämän yrityksen aikana. Tämä taisi olla kolmas tai neljäs uni.
 
Toivotaan starling, että se oli enneuni ja loppusyksystä kannatte vauvan kotiin. <3
 
Jaahas... Ihan kuin häivähdys punaista olisi ollut havaittavissa. Teen aamulla kuitenkin testin, ellei selkeämmin ala näkyä. Jos uudeksi kierroksi kääntyy, rusikoin kyllä sen pienen äänen sellaseen kuntoon, että seuraavan kerran uskaltaa pitämään ääntä vasta, kun ollaan synnärille lähdössä... :mad: Pahaolo on kyllä tänäänkin ollut kaverina. :eek:
 
No buu punaiselle Pauveli! Onnea huomiselle!

Mullon kurkku kipeä. En nyt oikeesti ala, jos tästä vielä kipeeksi tulen. Me ollaan oikeesti koko perhe sairastettu marraskuusta saakka, joten sitä alkais hiljalleen riittämään.
 
Täällähän on muutama tuttu tuolta raskaaksi 2014 ryhmästä :greet025

Etsin hieman vertaistukea.
Varasin eilen varhaisultraan ajan joka oli tänään. Viikkoja 8+3 tänään. Mutta lääkäri joutui kertomaan ikäviä uutisia. Kohdussa ei ollut mitään eloa. Menen huomenna gynen polille uuteen ultran ja siitä tyhjennykseen. Tuleva pelottaa ja miten tämän kestää henkisesti,ettei romahda ihan täysin. Huomenna olisi ollut eka neuvola ja lähimmäisille kertominen tuottaa tuskaa. Vanhemmat ja sisarukset tiesivät raskaudesta.

Miten olette selvinneet menestyksestä? Millä keinoin? Suuret pahoittelut kaikille ketä tämä asia koskettaa :Heartred
 
Voi ei Soma :( Mä olen todella pahoillani!

Ei kait selviytymiseen ole muuta keinoa, kuin antaa surun tulla ja selvitä päivä kerrallaan. Jossain vaiheessa se alkaa kyllä helpottamaan. Mulla suurin helpotus tuli siinä vaiheessa, kun pääsi uudelleen yrittämään. Toinen mikä on auttanut niin täällä puhuminen.
 
Somalle suuret pahoittelut :( itkeminen, aika ja asian käsittely auttaa. Lupaan, että suru kääntyy lopulta teilläkin onneksi <3
 
Voi teitä Soma ja Diku, täällä meitä tosiaan riittää. Minäkin olen miettinyt että onko ihmismieli niin viisas että vaistoaa asioita ja yrittää unen kautta kertoa niistä. Näin tässä keskenmenneessä raskaudessa unta monesti siitä, että aloin vuotaa kesken unien ja ne raskaudet päättyivät keskenmenoon. No vuotaahan en alkanut, vaan minulle kävi kuten Starlingille eli kannoin noin 7 viikkoa kuollutta alkiota sisälläni siitä mitään tietämättä (iahn pientä tuhruvuotoa oli viikkoa ennen nt-ultraa). Olisin ollut myös kiitollinen jos joku olisi kertonut keskeytyneen keskenmenon mahdollisuudesta etukäteen. Käyttäydyin nt-ultrassa kuin joku keskenkasvuinen, itkeä vollotin ja huomasin kuinka työntekijöillä oli kiire, kun seuraavaa pukkasi jo ovesta sisään. Rhesus-tekijä piikkiä odotellasini yksi hoitaja onneksi jutteli kanssani ja sain kerättyä itseäni sen verran , että pystyin ajamaan autolla kotiin. Keskenmenon jälkeen minulle pahin oli se yö ennen tyhjennystä kun tiesin ettei siellä elämää ollut ollut pitkään aikaan, mieskin oli poissa kotoa ja aamulla soitinkin itkuisena sairaalaan kysyäkseni että miten niin tämäkin pitää yksin hoitaa? Olin ihan varma etten pysty siihen. Sitten tuli helpottava olo, kun sai raskausmateriaalit ulos. Olen kyllä pikku hiljaa toipunut ja uutta raskautta kovasti toivon niin kuin varmasti kaikki te muutkin.

Paljon on keskusteltu täällä matkoilla ollessani. Olette puhuneet siitä että miten läheiset ovat reagoineet ja siitä aiotteko kertoa kuinka laajasti, jos ja kun (siihen uskomme!) raskaudutte. Itse en oikein tiedä. Jään nyt pian opintovapaalle ja minun ei tarvitse ainakaan töissä kertoa , joka onkin hyvä, koska siellä minun olisi vaikea pitää suutani kiinni, sen verran ihania työkavereita minulla on. Olen kamalan avoin ihminen ja minusta tuntuu pahalta salata asioita. Minusta on ihana että on tämä ryhmä, koska vaikka voisin puhua näistä kokemistani asioista muille läheisilleni, kukaan ei ole vastaavassa tilanteessa, eli ei heitä nyt niin hirveästi kiinnosta, arvelen? On auttanut kyllä lukea tämän palstan juttuja ja itsekin kirjoitella tänne.

Minulla olisi nyt KP 12 mutta vuoto on olematonta, niin epätodelliselta tuntuu. En ole koskaan ovistestejä käyttänyt nyt mietin, että kannattaisiko sellainen ostaa vai onko jo liian myöhäistä tämän kierron suhteen? No ollaan kuitenkin puuhattu lähes joka päivä joten enempää emme voi asialle kuitenkaan tehdä.
 
Olen helpottunut, että tämä asia selvisi nyt eikä vasta nt -ultrassa. Mutta näillehän emme voi itse mitään, ainut mihin voimme vaikuttaa on oma toipuminen menetyksestä.
Täältä on kyllä saanut paljon tukea ja apua oli asia sitten mikä tahansa. Täytyy mennä vain hetki kerrallaan ja antaa kaikkien tunteiden tulla mitä tulee.
 
Soma olen niin pahoillani. :(

Surun kohtaamiseen ja siitä selviämiseen en osaa antaa neuvoja. Mutta anna itsellesi aikaa. Tsemppiä kovasti huomiseen. Toivon että kaikki menee niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi. Kyllä se ajan kanssa alkaa helpottamaan.
 
Pahoittelut Somalle ja myös Dikulle (kun jäi päivällä kirjoittamatta :oops:).

Kyllä ensinmäinen kk meni jotenkin sumussa ja väsymyksessä km:n jälkeen, mutta jotenkin sitä vaan ponnisti eteenpäin ja niinku muutkin ovat sanoneet se toive uudesta raskaudesta vie eteenpäin. Ja tämä foorumi on pelastus, kun voi purkaa omituisimmatkin tuntemuksensa (ja saakin huomata, ettei ne nyt niin omituisia ollutkaan).
 
Just saunaan mennessä huomasin että tuhru vuoto on alkanut.... taitaa täti tulla ajallaan maanantaina :'(
 
Soma, pahoitteluni. <3

Asian sureminen, itkeminen, asiasta puhuminen auttoi. Mulle tuli lisäksi kova tarve tietää asiasta lisää, luin paljon netistä keskenmenokokemuksia. Kyllähän ne ekat päivät meni sumussa, ja tyhjennystä jännittäen. Mulla viikkoja oli sen verran, että tyhjennys tehtiin sairaalassa. Tyhjennyksen jälkeen itkin ja nauroin samaan aikaan. Nauroin helpotuksesta ja itkin, kun se hetki tuntui niin lopulliselta. Mutta sen voin luvata, että se helpottaa kyllä, vaikka nyt ei siltä tuntuiskaan. <3
 
Takaisin
Top