Ai täälläkin on taas vilkastunut keskustelu! Mikä nyt ei sinäänsä ole mukava asia kun aihepiiri on mikä on

Tiedän tosiaan että välillä on vaikea nostaa katsetta eteenpäin toiveikkaana, asian kuin asian suhteen mutta vielä sekin päivä tosiaan tulee, monella keskenmenoja on takana useampia mikä ei varmasti tee asiasta yhtään helpompaa. Tuntuu inhottavalta sanoa tällaiseen asiaan että kaikki tapahtuu syystä vaikka niin se on ja tästäkin asiasta me löydetään ne valoisat puolet. Entä jo me ei oltais koettu tätä? Me oltais yhtä kokemusta köyhempiä, ehkä me ei oltais toisiamme kohtaan näin empaattisia? Ehkä me ei välitettäisi lähimmäisistämme niin paljon kuin nyt teemme? Ehkä joku muu saman kokenut olisi jäänyt ilman lohtua? En tiedä.
Me opitaan kaikesta niinkuin jonnekin olen useastikin kirjoittanut ja me kehitytään siksi miksi meidän on tarkoitus kehittyä, eikä se tapahdu muuten kuin elämällä ja kokemalla.
Me ei koskaan saavuteta sitä mitä me haluamme ellemme yritä, joskus tullaan perse edellä maahan ja joskus mennään rytinällä eteenpäin, se on elämää. On hienoa lukea että tekin yritätte löytää niitä hyviä puolia tästä ja ajattelette jo uudelleen yritystä, aivan loistavaa naiset


Tahtoisin kysyä nyt teiltä jotka näitä asioita haluavat käsitellä niin koitteko keskenmenon niin että osa teistä kuoli? Tai että teiltä kuoli joku? Tai koittako sen henkilökohtaisena menetyksenä? Yhteisenä menetyksenä? Millätavalla koitte sen kun ajattelette nyt kun aikaa on mennyt jo vähän eteenpäin. Jäsennelkään ihan vapaasti ne tuntemukset ja kaikki tuntemukset on vapaita! Mulla ainakin on tärkeintä ollut se että saan kokea juuri ne omat tuntemukseni niinkuin koen ilman että kukaan tulee sanomaan ettei näin voi tuntea. Moni saattaa myös vähätellä menetystä vaikka meille se oli hyvin konkreettinen asiat niin fyysisine kuin henkisine kipuineen ja jotta haavat parantuisi niin niitä täytyy vähän ehjäillä.
Minut tapahtuneen aikana valtasi tyhjyys, niin suuri tyhjyys etten ollut koskaan varmaan kokenut sellaista, ei ollut mitä sanoa enkä hetkeen tuntenut mitään muuta kuin suunnatonta kaipuuta. Huomasin että välillä jopa vähättelin tuntojani kun olin jo itkenyt niin paljon, ajattelin ettei minun kuulu näin paljo itkeä ja näin monena päivänä vaan mitä sitä estämään, välillä kyyneleet kostuttaa silmiä vieläkin. Minulla oli kova vimma päästä eroon vuodoista ja kivuista jotta saisin käsiteltyä sen asiat pois, käsittelemättömät asiat jäävät vaivaamaan, vaikka ne ei vaivaa nyt niin ne tulevat esiin jossain uudessa tilanteessa niin monta kertaa että asia käsitellään, siksi varmaan tahdoin asian etenevän niin nopeasti. Nyt on ihanaa huomata että vaikka alkuun tuntui että aika matelee niin se kuluu silti, nyt voin katsoa asiaa taaksepäin ja edessä on jotain muuta. Puhuin siitä asiasta monelle, paljon useammalle kuin raskaudesta, keskenmenosta minun tilanteessani oli helpompi puhua. Ne jotka eivät tiedä niin minähän en koskaan ole halunnut lapsia, en ikinä. Olen halunnut olla vapaa lapsien asettamista kahleista ja vaateista, en ole koskaan tykännyt lapsista, ensimmäinen lapsi jota pidin sylissäni oli kummilapseni. En osaa vieläkään olla kaikkien lapsien kanssa, lapset ovat pelottavan puhtaita, ne tietää paljon, ne tietää sellaisia asioita mitä aikuiset eivät tiedä.
Lapset ovat mielenkiintoisia ja vuosi vuodelta tänne maailmaan syntyy aina vain vanhempia sieluja. Se on se mikä minua kiehtoo lapsissa. Ja nyt olen tilanteessa että haluan lapsen, se tuli minulle yllätyksenä, se tuli mun miehelle niin isona yllätyksenä että se itki, se tuli läheisille niin isona yllätyksenä että kaikki luulivat että valehtelen.
Minulla on vaikeita vuosia takana, näinä vuosina olen käsitellyt paljon ihmissuhteita, omia suhteita perheenjäseniini ja kun nyt voin sanoa eheytyneeni aukesi minulle uusi ovi ja se ovi on lapsi. Minä haluan kehittyä ja kasvaa ja mikään muu asia ei koskaan tule meitä kasvattamaan niin paljoa kuin lapsi. Ja koska minä haluan kehittyä ja kasvaa niin luulen että juuri siksi minä sain keskenmenon ennen sitä lasta, kaikella on hintansa.
Nyt moni voi ajatella että en ansaitse lasta koska en ole aina halunnut sitä, että myöhästä itkeä kun paska on housussa, sekin voi olla totta. Mutta mitä ajatuksia teidän päässä pyörii? Oletteko miettineet miksi teille tapahtui mitä tapahtui? Oletteko syyllistäneet itseänne?
Rakkautta
Sori mulla on aina hirveä tarve pyörittää asioita päässä

Minäkin olisin toivonut että minulla olisi ollut jonkinlainen tarkempi jälkitarkastus mutta minulla oli vain verikoe viisi viikkoa tapahtuneesta, ei mitään muuta.

Olisi ollut kiva jos joku olisi kysynyt mikä fiilis mutta ei, minulle sanottiin vain että "nämä ovat normaaleja, näitä tapahtuu usein, alamme tutkimaan kun on kolme keskenmenoa putkeen". Ei lämmittänyt vaikka ne faktoja olikin.