Minäkin jatkan höpinöitä täällä puolella, kun johonkin on tarve kirjoitella. Joulukuisissa jo kerroinkin että keskenmeno tapahtui 8+4 viikoilla 9.5.2014. Vuotoa minulla ei ollut kuin kolme päivää ja ultrassa näkyi kaikki poistuneen eli lääkkeitä ei tarvinnut. Nyt ootellaan alkaako menkat koska vai oisko jo tärpänny. Sitä kyllä vahvasti epäilen. Meillä on ennestään jo kohta 4v tyttö joten siksi ajattelen positiivisesti että mahdollisuus vielä on. Ja alkujaan kun kierukan poistin lokakuussa 2013 niin aateltiin että tulee jos tulee mutta aletaan "yrittään" vasta sillee että la ois alkuvuodesta eikä loppuvuodesta. Olisihan jouluvauva ollut todella toivottu, mutta nyt tovotaan pikaista plussaa <3
Yritystä keskenmenon jälkeen
- Ketjun aloittaja j.n
- Aloituspäivämäärä
Satsa
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Viiki 2 Hyvät mahdollisuudet teillä on kun kuitenkin onnistunut raskaus takana :) Meillekin sanottiin että mahdollisuudet on kuitenkin 60-85 % vaikkakin tukilääkityksen kanssa.Ja noi prosentit siis kolmen peräkkäisen keskenmenon jälkeen joten aina on toivoa.
elaffy Yksiä kuukautisia ei tosiaan tarvi odottaa,on kuulemma vanhaa tietoa eikä ole pystytty todistamaan että sillä olisi mitään merkitystä.Ennemminkin henkiseltä kantilta voi olla merkitystä jos ei halua heti uudelleen yrittää.Me nyt joudutaan odottamaan se yksi kierto että saadaan kokeet tehtyä ja tukilääkitys aloitettua ennen uutta raskautta.
on: Vuoto alkaa onneksi loppumaan,se helpottaa kun ei jatkuvasti muistuta tapahtuneesta.Eilen lääkäri ultratessa sanoikin että pari päivää vielä pitäisi vuodon kestää.Henkisisesti alkaa olemaan,suokaa anteeksi,aivan paskana.Tuntuu niin epäreilulta että raskaus joka olisi niin odotettu ja toivottu ei vaan onnistu.Pakko vaan jaksaa yrittää ja olla vahva miehen vuoksi,itse olisin jo heittänyt hanskat naulaan.
elaffy Yksiä kuukautisia ei tosiaan tarvi odottaa,on kuulemma vanhaa tietoa eikä ole pystytty todistamaan että sillä olisi mitään merkitystä.Ennemminkin henkiseltä kantilta voi olla merkitystä jos ei halua heti uudelleen yrittää.Me nyt joudutaan odottamaan se yksi kierto että saadaan kokeet tehtyä ja tukilääkitys aloitettua ennen uutta raskautta.
on: Vuoto alkaa onneksi loppumaan,se helpottaa kun ei jatkuvasti muistuta tapahtuneesta.Eilen lääkäri ultratessa sanoikin että pari päivää vielä pitäisi vuodon kestää.Henkisisesti alkaa olemaan,suokaa anteeksi,aivan paskana.Tuntuu niin epäreilulta että raskaus joka olisi niin odotettu ja toivottu ei vaan onnistu.Pakko vaan jaksaa yrittää ja olla vahva miehen vuoksi,itse olisin jo heittänyt hanskat naulaan.
Gatusa
Seurustelun sensei
satsa tuo on niin tuttu tunne, iteki oon ollu tuossa tilanteessa, jaksamista ja kyllä teille lapsi tulee inshaAllah, ootatte eka noi tulokset et mistä johtuu mahollisest et tulee oikee lääkitys ja sit uutta yritystä vaan sit kun oot valmis. hyvä että vuoto alkaa loppumaan hiljalleen eikä mitää jääny ettei tul mitää ongelmia. jaksamista.
Jotenkin lohdullista, että tällä nyt kokoonnutaan kaikki.. Olisi ollut ihanaa kaikkien kanssa jatkaa joulukuisissa ja olen todella pahoillani meidän kaikkien kokemuksesta. Itse koen, että omalla km olisi jokin tarkoitus, joka vain ei vielä näy itselleni. Satsalle olisin kyllä toivonut erityisesti onnistunutta raskautta, olisitte sen ansainneet!
Saa olla heikko. Minulle sanottiin ihania sanoja ja niihin sisältyi viesti, että heikkouskin on vahvuus ja omille tunteilleen on ihan oikeus. Elämä silti varmasti jatkuu.
Satsa, joo niin minulle sanottiin, että ultrat on keksitty ja yrityksen saa aloittaa, kun vuoto on loppunut. Minulla se on periaatteessa loppunut, mutta nyt eilen ja tänään tuli taas rusehtavaa vuotoa. Tein tänään myös positiivisen r-testin, joten ihan ei vielä olla puhtailla vesillä. Oli onneksi ihan hailu viiva enää, joten h hormonit ovat kyllä lähteneet laskemaan.
Sent from my GT-I9195 using Vau Foorumi mobile app
Saa olla heikko. Minulle sanottiin ihania sanoja ja niihin sisältyi viesti, että heikkouskin on vahvuus ja omille tunteilleen on ihan oikeus. Elämä silti varmasti jatkuu.
Satsa, joo niin minulle sanottiin, että ultrat on keksitty ja yrityksen saa aloittaa, kun vuoto on loppunut. Minulla se on periaatteessa loppunut, mutta nyt eilen ja tänään tuli taas rusehtavaa vuotoa. Tein tänään myös positiivisen r-testin, joten ihan ei vielä olla puhtailla vesillä. Oli onneksi ihan hailu viiva enää, joten h hormonit ovat kyllä lähteneet laskemaan.
Sent from my GT-I9195 using Vau Foorumi mobile app
Satsa
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Noi lääkitykset,keltarauhas-ja kortisonikuuri,alotetaan kuulemma vaikka testit sanois mitä.Niistä kun ei haittaa ainakaan ole.Sitä verenhyytymistekijöihin vaikuttavaa pistoshoitoo ei aloteta muuten vaan kun on niin rankka hoito ja toivottavasti siitä ei oliskaan kiinni.Mulla on meinaan ihan järkyttävä piikki kammo ja sitten joutuis pistään joka päivä raskauden loppuun asti 
Sinällään huvittava toi mun piikkikammo kun mulla nyt kuitenkin on kolme tatuointia ja lisää tulee..Se tatuointineula on vaan niin eri juttu 
Sinällään huvittava toi mun piikkikammo kun mulla nyt kuitenkin on kolme tatuointia ja lisää tulee..Se tatuointineula on vaan niin eri juttu
Gatusa
Seurustelun sensei
satsa ei se ittesä piikittäminen ol kummempaa ku esim insuliininlaitto etenki ku on valmiina ruiskussa lääke ainaki mulla, ottaa vaa ilman pois eka näpäyttelemäl luunappei siihe osaan missä lääke että ilma nousee ylös ja sit painat että tulee ulos, putsaa pistokohan vatsassa (ei verisuonen päälle kuitenkaa) ja sit puristat ihoa koholle ja toisella kädellä laitat nopeest neulan ihoon ja painat lääkkeen. ei tunnu missää tai pyydät miestä tekeen sen jos et pysty. mä oon opettan mun miehen pistään kans jos tarttee, onneks osaan ite ja oon aina tykänny neuloist :) inshaAllah et tartte sitä hoitoa mut jos tarttee ni ei tartte pelätä. ja mitä sitä ei olis muka valmis tekemää jos sillä keinolla lapsi tulis terveenä maailmaan... eikös? :)
Gatusa
Seurustelun sensei
jos joutusit alottaa noi pistokset mitä minä ni jos asuisin lähellä ni voisin auttaa sua niiden kans mielelläni :) oisit muuten nähny kerran apteekis työntekijöiden ilmeet ku ukko sano että vaimo opetti hänet pistämää progesteronia aikoinaa, olivat iha kauhuissaa, sit jatko että vaimo on opiskellu omassa maassaan hoitoalaa ni osaa noi asiat. hetken päästä ku oli eka aivot rekisteröiny tiedot ne alko hymyilee ja nauraa et ei ihmekää mut on kyl kova luotto mieheen jos antaa piikittää tosta noin vaan lyhyellä opetuksella mut se on onneks helppoo, osaa muute paremmin ku monet jotka tekee työkseen sitä tässä maassa.
Satsa
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Mielialat menee tätä rataa 
Argh,eilen illalla vuoto jo loppu ja tänään sitten aamulla alko taas
Sanohan se lääkäri tiistaina että pari päivää vuotaa vielä mut ehdin jo ilahtua. Toisaalta odotan jo kesäkuuta että saatais asiat eteenpäin ja uutta yritystä,ei tähän muu auta,sen tiedän jo kokemuksesta.
Argh,eilen illalla vuoto jo loppu ja tänään sitten aamulla alko taas
Sanohan se lääkäri tiistaina että pari päivää vuotaa vielä mut ehdin jo ilahtua. Toisaalta odotan jo kesäkuuta että saatais asiat eteenpäin ja uutta yritystä,ei tähän muu auta,sen tiedän jo kokemuksesta.
No voi höh Satsa.. Toivottavasti vuoto loppuisi pian. Se ikävästi muistuttaa keskenmenosta. Itselläni on ollut myös välissä aina päivä kaksi ilman vuotoa ja sitten tulee taas jotain tuhrua. Tätä on nyt kestänyt viikon ja toivon todella, että loppuisi pian. Meillä myös lääkäri puhui parista päivästä.
Toivottavasti aika kuuluisi nopsaan. Minulla on vielä pari viikkoa jälkitarkastukseen, r-testi näyttää plussaa ja olo on kovin kärsimätön.. Plus tietysti tuota vuoristorataa..
Sent from my GT-I9195 using Vau Foorumi mobile app
Toivottavasti aika kuuluisi nopsaan. Minulla on vielä pari viikkoa jälkitarkastukseen, r-testi näyttää plussaa ja olo on kovin kärsimätön.. Plus tietysti tuota vuoristorataa..
Sent from my GT-I9195 using Vau Foorumi mobile app
Satsa
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Meillä ei ole jälkitarkastusta,riitti vissiin kun ultralla katto ja sano että kohtu on muuten tyhjä lukuunottamatta verta joka sitten itsekseen tulee pois.24.6 kun on lääkärin aika ultraa vielä paremmin.Ja labrahan mulla on jo 4.6,luulisin että ottavat siinä samalla sitten hcg arvotkin.Tosin eipä mulla enää mitään oireitakaan ole,ei niitä vähäsiäkään.Mahasta on turvotus laskenu ja tissitki on melki normaalit jo..
Ei sullakaan onneks "kauempaa"jälkitarkastukseen mutta pari viikkookin on ihan tolkuttoman pitkä aika kun sitä oikein odottaa!JA sitten alkaa taas oviksen odotus ja oireiden ja R-testien kyttäys ja kaikki muu..
Ei oo helppoo mutta vielä tää odotus palkitaan
Ei sullakaan onneks "kauempaa"jälkitarkastukseen mutta pari viikkookin on ihan tolkuttoman pitkä aika kun sitä oikein odottaa!JA sitten alkaa taas oviksen odotus ja oireiden ja R-testien kyttäys ja kaikki muu..
Ei oo helppoo mutta vielä tää odotus palkitaan
No voihan nyt.. Itse olen ollut siinä uskossa, että jälkitarkastuksessa tsekataan tietysti se fyysinen puoli, mutta erityisesti henkinen jaksaminen ja mitä tästä eteen päin. Onpa outoa, jos ei mitään seurantaa ole..
Minulla loppui viikossa raskausoireet, onneksi.. Nyt olo on ollut ihan normaali. Kiukkuinen olen ollut kuin mikä välillä, mutta kai sellaisia "oireita" voi tulla, kun hormonit laskevat. Meillä onneksi on yritykseen lupa jo ja muutaman kerran on ehtinyt toimintaakin jo olemaan. Eihän siitä tietysti mitään varsinaista hyötyä ole ilman ovulaatiota. Lisäksi tuo kohtu käyttäytyy juuri tuon kuvasi mukaisesti..
Stressaan jo valmiiksi kohtutulehdusta.
Sent from my GT-I9195 using Vau Foorumi mobile app
Minulla loppui viikossa raskausoireet, onneksi.. Nyt olo on ollut ihan normaali. Kiukkuinen olen ollut kuin mikä välillä, mutta kai sellaisia "oireita" voi tulla, kun hormonit laskevat. Meillä onneksi on yritykseen lupa jo ja muutaman kerran on ehtinyt toimintaakin jo olemaan. Eihän siitä tietysti mitään varsinaista hyötyä ole ilman ovulaatiota. Lisäksi tuo kohtu käyttäytyy juuri tuon kuvasi mukaisesti..
Stressaan jo valmiiksi kohtutulehdusta.
Sent from my GT-I9195 using Vau Foorumi mobile app
Satsa
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Edellisestä kerrasta olisin todella tarvinnu henkistä tukee ulkopuoliselta taholta.Mitään ei sairaalassa kuitenkaan tarjottu eikä edes kysytty.Mä olin niin totaalisen hajalla sillon.Tällä kertaa helpompaa,osansa teki ihana empaattinen lääkäri.Siellä juteltiin heti asioista ja otti asiakseen hoidon suunnittelun.Valo heti uskoo ja toivoo onnistumiseen :)
Ja tietysti mies on se suurin tukija mut ei kaikkee voi toisenkaan niskaan kaataa..
Mulla on kans toi kiukkusuus välillä,ihan kun järkyttävät pms oireet!
Toivottavasti selviät ilman tulehdusta!
Ja tietysti mies on se suurin tukija mut ei kaikkee voi toisenkaan niskaan kaataa..
Mulla on kans toi kiukkusuus välillä,ihan kun järkyttävät pms oireet!
Toivottavasti selviät ilman tulehdusta!
Etsijä
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Ai täälläkin on taas vilkastunut keskustelu! Mikä nyt ei sinäänsä ole mukava asia kun aihepiiri on mikä on
Tiedän tosiaan että välillä on vaikea nostaa katsetta eteenpäin toiveikkaana, asian kuin asian suhteen mutta vielä sekin päivä tosiaan tulee, monella keskenmenoja on takana useampia mikä ei varmasti tee asiasta yhtään helpompaa. Tuntuu inhottavalta sanoa tällaiseen asiaan että kaikki tapahtuu syystä vaikka niin se on ja tästäkin asiasta me löydetään ne valoisat puolet. Entä jo me ei oltais koettu tätä? Me oltais yhtä kokemusta köyhempiä, ehkä me ei oltais toisiamme kohtaan näin empaattisia? Ehkä me ei välitettäisi lähimmäisistämme niin paljon kuin nyt teemme? Ehkä joku muu saman kokenut olisi jäänyt ilman lohtua? En tiedä.
Me opitaan kaikesta niinkuin jonnekin olen useastikin kirjoittanut ja me kehitytään siksi miksi meidän on tarkoitus kehittyä, eikä se tapahdu muuten kuin elämällä ja kokemalla.
Me ei koskaan saavuteta sitä mitä me haluamme ellemme yritä, joskus tullaan perse edellä maahan ja joskus mennään rytinällä eteenpäin, se on elämää. On hienoa lukea että tekin yritätte löytää niitä hyviä puolia tästä ja ajattelette jo uudelleen yritystä, aivan loistavaa naiset
Tahtoisin kysyä nyt teiltä jotka näitä asioita haluavat käsitellä niin koitteko keskenmenon niin että osa teistä kuoli? Tai että teiltä kuoli joku? Tai koittako sen henkilökohtaisena menetyksenä? Yhteisenä menetyksenä? Millätavalla koitte sen kun ajattelette nyt kun aikaa on mennyt jo vähän eteenpäin. Jäsennelkään ihan vapaasti ne tuntemukset ja kaikki tuntemukset on vapaita! Mulla ainakin on tärkeintä ollut se että saan kokea juuri ne omat tuntemukseni niinkuin koen ilman että kukaan tulee sanomaan ettei näin voi tuntea. Moni saattaa myös vähätellä menetystä vaikka meille se oli hyvin konkreettinen asiat niin fyysisine kuin henkisine kipuineen ja jotta haavat parantuisi niin niitä täytyy vähän ehjäillä.
Minut tapahtuneen aikana valtasi tyhjyys, niin suuri tyhjyys etten ollut koskaan varmaan kokenut sellaista, ei ollut mitä sanoa enkä hetkeen tuntenut mitään muuta kuin suunnatonta kaipuuta. Huomasin että välillä jopa vähättelin tuntojani kun olin jo itkenyt niin paljon, ajattelin ettei minun kuulu näin paljo itkeä ja näin monena päivänä vaan mitä sitä estämään, välillä kyyneleet kostuttaa silmiä vieläkin. Minulla oli kova vimma päästä eroon vuodoista ja kivuista jotta saisin käsiteltyä sen asiat pois, käsittelemättömät asiat jäävät vaivaamaan, vaikka ne ei vaivaa nyt niin ne tulevat esiin jossain uudessa tilanteessa niin monta kertaa että asia käsitellään, siksi varmaan tahdoin asian etenevän niin nopeasti. Nyt on ihanaa huomata että vaikka alkuun tuntui että aika matelee niin se kuluu silti, nyt voin katsoa asiaa taaksepäin ja edessä on jotain muuta. Puhuin siitä asiasta monelle, paljon useammalle kuin raskaudesta, keskenmenosta minun tilanteessani oli helpompi puhua. Ne jotka eivät tiedä niin minähän en koskaan ole halunnut lapsia, en ikinä. Olen halunnut olla vapaa lapsien asettamista kahleista ja vaateista, en ole koskaan tykännyt lapsista, ensimmäinen lapsi jota pidin sylissäni oli kummilapseni. En osaa vieläkään olla kaikkien lapsien kanssa, lapset ovat pelottavan puhtaita, ne tietää paljon, ne tietää sellaisia asioita mitä aikuiset eivät tiedä.
Lapset ovat mielenkiintoisia ja vuosi vuodelta tänne maailmaan syntyy aina vain vanhempia sieluja. Se on se mikä minua kiehtoo lapsissa. Ja nyt olen tilanteessa että haluan lapsen, se tuli minulle yllätyksenä, se tuli mun miehelle niin isona yllätyksenä että se itki, se tuli läheisille niin isona yllätyksenä että kaikki luulivat että valehtelen.
Minulla on vaikeita vuosia takana, näinä vuosina olen käsitellyt paljon ihmissuhteita, omia suhteita perheenjäseniini ja kun nyt voin sanoa eheytyneeni aukesi minulle uusi ovi ja se ovi on lapsi. Minä haluan kehittyä ja kasvaa ja mikään muu asia ei koskaan tule meitä kasvattamaan niin paljoa kuin lapsi. Ja koska minä haluan kehittyä ja kasvaa niin luulen että juuri siksi minä sain keskenmenon ennen sitä lasta, kaikella on hintansa.
Nyt moni voi ajatella että en ansaitse lasta koska en ole aina halunnut sitä, että myöhästä itkeä kun paska on housussa, sekin voi olla totta. Mutta mitä ajatuksia teidän päässä pyörii? Oletteko miettineet miksi teille tapahtui mitä tapahtui? Oletteko syyllistäneet itseänne?
Rakkautta
Sori mulla on aina hirveä tarve pyörittää asioita päässä
Minäkin olisin toivonut että minulla olisi ollut jonkinlainen tarkempi jälkitarkastus mutta minulla oli vain verikoe viisi viikkoa tapahtuneesta, ei mitään muuta. 
Olisi ollut kiva jos joku olisi kysynyt mikä fiilis mutta ei, minulle sanottiin vain että "nämä ovat normaaleja, näitä tapahtuu usein, alamme tutkimaan kun on kolme keskenmenoa putkeen". Ei lämmittänyt vaikka ne faktoja olikin.
Tiedän tosiaan että välillä on vaikea nostaa katsetta eteenpäin toiveikkaana, asian kuin asian suhteen mutta vielä sekin päivä tosiaan tulee, monella keskenmenoja on takana useampia mikä ei varmasti tee asiasta yhtään helpompaa. Tuntuu inhottavalta sanoa tällaiseen asiaan että kaikki tapahtuu syystä vaikka niin se on ja tästäkin asiasta me löydetään ne valoisat puolet. Entä jo me ei oltais koettu tätä? Me oltais yhtä kokemusta köyhempiä, ehkä me ei oltais toisiamme kohtaan näin empaattisia? Ehkä me ei välitettäisi lähimmäisistämme niin paljon kuin nyt teemme? Ehkä joku muu saman kokenut olisi jäänyt ilman lohtua? En tiedä.
Me opitaan kaikesta niinkuin jonnekin olen useastikin kirjoittanut ja me kehitytään siksi miksi meidän on tarkoitus kehittyä, eikä se tapahdu muuten kuin elämällä ja kokemalla.
Me ei koskaan saavuteta sitä mitä me haluamme ellemme yritä, joskus tullaan perse edellä maahan ja joskus mennään rytinällä eteenpäin, se on elämää. On hienoa lukea että tekin yritätte löytää niitä hyviä puolia tästä ja ajattelette jo uudelleen yritystä, aivan loistavaa naiset
Tahtoisin kysyä nyt teiltä jotka näitä asioita haluavat käsitellä niin koitteko keskenmenon niin että osa teistä kuoli? Tai että teiltä kuoli joku? Tai koittako sen henkilökohtaisena menetyksenä? Yhteisenä menetyksenä? Millätavalla koitte sen kun ajattelette nyt kun aikaa on mennyt jo vähän eteenpäin. Jäsennelkään ihan vapaasti ne tuntemukset ja kaikki tuntemukset on vapaita! Mulla ainakin on tärkeintä ollut se että saan kokea juuri ne omat tuntemukseni niinkuin koen ilman että kukaan tulee sanomaan ettei näin voi tuntea. Moni saattaa myös vähätellä menetystä vaikka meille se oli hyvin konkreettinen asiat niin fyysisine kuin henkisine kipuineen ja jotta haavat parantuisi niin niitä täytyy vähän ehjäillä.
Minut tapahtuneen aikana valtasi tyhjyys, niin suuri tyhjyys etten ollut koskaan varmaan kokenut sellaista, ei ollut mitä sanoa enkä hetkeen tuntenut mitään muuta kuin suunnatonta kaipuuta. Huomasin että välillä jopa vähättelin tuntojani kun olin jo itkenyt niin paljon, ajattelin ettei minun kuulu näin paljo itkeä ja näin monena päivänä vaan mitä sitä estämään, välillä kyyneleet kostuttaa silmiä vieläkin. Minulla oli kova vimma päästä eroon vuodoista ja kivuista jotta saisin käsiteltyä sen asiat pois, käsittelemättömät asiat jäävät vaivaamaan, vaikka ne ei vaivaa nyt niin ne tulevat esiin jossain uudessa tilanteessa niin monta kertaa että asia käsitellään, siksi varmaan tahdoin asian etenevän niin nopeasti. Nyt on ihanaa huomata että vaikka alkuun tuntui että aika matelee niin se kuluu silti, nyt voin katsoa asiaa taaksepäin ja edessä on jotain muuta. Puhuin siitä asiasta monelle, paljon useammalle kuin raskaudesta, keskenmenosta minun tilanteessani oli helpompi puhua. Ne jotka eivät tiedä niin minähän en koskaan ole halunnut lapsia, en ikinä. Olen halunnut olla vapaa lapsien asettamista kahleista ja vaateista, en ole koskaan tykännyt lapsista, ensimmäinen lapsi jota pidin sylissäni oli kummilapseni. En osaa vieläkään olla kaikkien lapsien kanssa, lapset ovat pelottavan puhtaita, ne tietää paljon, ne tietää sellaisia asioita mitä aikuiset eivät tiedä.
Lapset ovat mielenkiintoisia ja vuosi vuodelta tänne maailmaan syntyy aina vain vanhempia sieluja. Se on se mikä minua kiehtoo lapsissa. Ja nyt olen tilanteessa että haluan lapsen, se tuli minulle yllätyksenä, se tuli mun miehelle niin isona yllätyksenä että se itki, se tuli läheisille niin isona yllätyksenä että kaikki luulivat että valehtelen.
Minulla on vaikeita vuosia takana, näinä vuosina olen käsitellyt paljon ihmissuhteita, omia suhteita perheenjäseniini ja kun nyt voin sanoa eheytyneeni aukesi minulle uusi ovi ja se ovi on lapsi. Minä haluan kehittyä ja kasvaa ja mikään muu asia ei koskaan tule meitä kasvattamaan niin paljoa kuin lapsi. Ja koska minä haluan kehittyä ja kasvaa niin luulen että juuri siksi minä sain keskenmenon ennen sitä lasta, kaikella on hintansa.
Nyt moni voi ajatella että en ansaitse lasta koska en ole aina halunnut sitä, että myöhästä itkeä kun paska on housussa, sekin voi olla totta. Mutta mitä ajatuksia teidän päässä pyörii? Oletteko miettineet miksi teille tapahtui mitä tapahtui? Oletteko syyllistäneet itseänne?
Rakkautta
Sori mulla on aina hirveä tarve pyörittää asioita päässä
Minäkin olisin toivonut että minulla olisi ollut jonkinlainen tarkempi jälkitarkastus mutta minulla oli vain verikoe viisi viikkoa tapahtuneesta, ei mitään muuta. Olisi ollut kiva jos joku olisi kysynyt mikä fiilis mutta ei, minulle sanottiin vain että "nämä ovat normaaleja, näitä tapahtuu usein, alamme tutkimaan kun on kolme keskenmenoa putkeen". Ei lämmittänyt vaikka ne faktoja olikin.
Etsijä, minä kannan syyllisyyttä keskenmenostani. Ensimmäiset sanat miehelle asian selvittyä itselleni, olivat "anteeksi". Anteeksi, että tapoin lapsesi. Järkipuoli minussa sanoi, että minä en sitä tehnyt itse, niin vain tapahtui, mutta koen olleeni vastuussa lapsestamme. Enkä selvinnyt sen pienen kippuraisen olennon suojelemisesta.. Minulla ei ollut mitään muuta tehtävää sillä hetkellä elämässäni ja epäonnistuin siinä ainoassakin tehtävässäni. Sen lisäksi häpeä ja epäonnistuminen varjostivat ajatusmaailmaa..
Kannan myös syyllisyyttä siitä, että olen ollut huono tukija ystävälleni, joka menetti ensimmäisensä kolme vuotta sitten. Muistan sanoneeni hänelle, että näitä sattuu ja keskenmenot ovat luonnollisia, emme voi niille itse mitään. Miten paljon olisinkaan valmis maksamaan, että voisin ottaa nuo sanani takaisin ja lohduttaa häntä hänen elämänsä suurimmassa menetyksessä! Häpeän ja ruoskin itseäni, mutta enhän minä olisi silloin voinut tietää, miten pahalta keskenemeno tuntuukaan.. Karmaa? En tiedä, mutta onnekseni hän on ollut paljon parempi ystävä minulle nyt itseni kohdatessa saman kuin minä hänelle silloin aikanaan. Olemme puhuneet asiasta, eikä välillämme ole mitään katkeruutta tai muutakaan. Olen silti häpeissäni ja suuttunut itselleni, että en voi korjata tehtyä tekemättömäksi. Olenpahan ainakin oppinut läksyni.
Olemme myös puhuneet ystäväni kanssa paljon siitä, miten raskautta arvostaa nyt ihan eri tavalla. Vaikka en ihan varmaksi tiedäkään, mitä menetin, on seuraava raskaus kultaakin kalliimpi lahja. Sitä ei pidä itsestäänselvyytenä enää ikinä. Ainakin kokemus vahvistaa äidinvaistoja ja -tunteita. Valmistaa äitiyteen.. Jokainen raskaana ollut on tavallaan jo äiti. On käynyt läpi ne samat tunteet ja tuntemukset, kiintynyt johonkin niin suuresti, halunnut suojella sitä ja varjella pahalta maailmalta. Rakastanut äidillisesti. Myös ehkä menettänyt jotain niin arvokasta.
Tuo tyhjyys on jotain niin tuttua. Minussa ei ollut enää mitään, täällä ei ollut enää ketään. Tyhjyys oli jotenkin niin musertavan konkreettista, kun oli pidellyt sitä pientä alkiota kädellään. Lisäksi oli lääkkeellisen tyhjennyksen fyysinen kipu, joka joltain osin ylitti jopa henkisen kärsimyksen. Toisaalta se ehkä hieman konkretisoi kipua. Fyysinen kipu on mielestäni aina jotenkin helpompi kestää kuin henkinen. Ehkä otin mielummin vastaan sen kivun kuin rikki revityn sydämen.
Minä puhuin aikani. Jossain vaiheessa huomasin puhuvani itselleni. Kukaan ei enää oikeasti kuunnellut, vaikka olisin halunnut huutaa. Koin, että en saa rasittaa muita. Koen edelleenkin. En enää uskalla puhua ulkopuolisille. Heidän elämänsä jatkuu, minun on pysähtynyt. Mies kuuntelee, vaikka ei osaa vastata mitään. Hän pitää sylissä, kun itkettää niin, että jalat eivät kanna. Silittää illalla uneen.. Tukee, vaikka ei ymmärrä, miksi minuun sattuu niin paljon. Keskenmeno on kyllä lähentänyt meitä entisestään. Me menetimme jotain, vaikka minä olinkin ainut, joka siitä joutui kärsimään. Nyt mies kuitenkin haluaa lasta vielä enemmän kuin ennen, joten kyllä asia on häntäkin koskettanut.
Tapahtumasta on vajaat kolme viikkoa aikaa. Koen asian jo hieman samoin kuin itse kirjoitit blogissasi, että se tapahtui jollekin muulle. Raskausoireet ovat vain muisto, eikä tunnu yhtään, että olisin koskaan ollutkaan raskaana. Se satuttaa - paljon. En ole oikeutettu puhumaan raskaudesta, kokemuksista tai tuntemuksista. En muka tiedä niistä mitään, kun en ole raskaana. Näin minä koen.
Miksi näin kävi? En tiedä, ehkä jollain korkeammalla on vain paska huumorintaju. Toisaalta, joku suunnittelee nämä asiat meitä paremmin. Ehkä jonain päivänä näen tarkoituksen tälle kaikelle. Huokaisen onnesta, että näin kävi. Vielä ei ole sen aika. En ole enää yhtä katkera ja vihainen, vaikka ne tunteet eivät ole jättäneet täysin rauhaankaan. Kyyneleitä ei enää tule, mutta sydän itkee vielä pitkään.
Haavat ovat niin syvät, että ne eivät näy. Ne ovat niin syvät, että ne eivät koskaan parane.
*halaus*
Kannan myös syyllisyyttä siitä, että olen ollut huono tukija ystävälleni, joka menetti ensimmäisensä kolme vuotta sitten. Muistan sanoneeni hänelle, että näitä sattuu ja keskenmenot ovat luonnollisia, emme voi niille itse mitään. Miten paljon olisinkaan valmis maksamaan, että voisin ottaa nuo sanani takaisin ja lohduttaa häntä hänen elämänsä suurimmassa menetyksessä! Häpeän ja ruoskin itseäni, mutta enhän minä olisi silloin voinut tietää, miten pahalta keskenemeno tuntuukaan.. Karmaa? En tiedä, mutta onnekseni hän on ollut paljon parempi ystävä minulle nyt itseni kohdatessa saman kuin minä hänelle silloin aikanaan. Olemme puhuneet asiasta, eikä välillämme ole mitään katkeruutta tai muutakaan. Olen silti häpeissäni ja suuttunut itselleni, että en voi korjata tehtyä tekemättömäksi. Olenpahan ainakin oppinut läksyni.
Olemme myös puhuneet ystäväni kanssa paljon siitä, miten raskautta arvostaa nyt ihan eri tavalla. Vaikka en ihan varmaksi tiedäkään, mitä menetin, on seuraava raskaus kultaakin kalliimpi lahja. Sitä ei pidä itsestäänselvyytenä enää ikinä. Ainakin kokemus vahvistaa äidinvaistoja ja -tunteita. Valmistaa äitiyteen.. Jokainen raskaana ollut on tavallaan jo äiti. On käynyt läpi ne samat tunteet ja tuntemukset, kiintynyt johonkin niin suuresti, halunnut suojella sitä ja varjella pahalta maailmalta. Rakastanut äidillisesti. Myös ehkä menettänyt jotain niin arvokasta.
Tuo tyhjyys on jotain niin tuttua. Minussa ei ollut enää mitään, täällä ei ollut enää ketään. Tyhjyys oli jotenkin niin musertavan konkreettista, kun oli pidellyt sitä pientä alkiota kädellään. Lisäksi oli lääkkeellisen tyhjennyksen fyysinen kipu, joka joltain osin ylitti jopa henkisen kärsimyksen. Toisaalta se ehkä hieman konkretisoi kipua. Fyysinen kipu on mielestäni aina jotenkin helpompi kestää kuin henkinen. Ehkä otin mielummin vastaan sen kivun kuin rikki revityn sydämen.
Minä puhuin aikani. Jossain vaiheessa huomasin puhuvani itselleni. Kukaan ei enää oikeasti kuunnellut, vaikka olisin halunnut huutaa. Koin, että en saa rasittaa muita. Koen edelleenkin. En enää uskalla puhua ulkopuolisille. Heidän elämänsä jatkuu, minun on pysähtynyt. Mies kuuntelee, vaikka ei osaa vastata mitään. Hän pitää sylissä, kun itkettää niin, että jalat eivät kanna. Silittää illalla uneen.. Tukee, vaikka ei ymmärrä, miksi minuun sattuu niin paljon. Keskenmeno on kyllä lähentänyt meitä entisestään. Me menetimme jotain, vaikka minä olinkin ainut, joka siitä joutui kärsimään. Nyt mies kuitenkin haluaa lasta vielä enemmän kuin ennen, joten kyllä asia on häntäkin koskettanut.
Tapahtumasta on vajaat kolme viikkoa aikaa. Koen asian jo hieman samoin kuin itse kirjoitit blogissasi, että se tapahtui jollekin muulle. Raskausoireet ovat vain muisto, eikä tunnu yhtään, että olisin koskaan ollutkaan raskaana. Se satuttaa - paljon. En ole oikeutettu puhumaan raskaudesta, kokemuksista tai tuntemuksista. En muka tiedä niistä mitään, kun en ole raskaana. Näin minä koen.
Miksi näin kävi? En tiedä, ehkä jollain korkeammalla on vain paska huumorintaju. Toisaalta, joku suunnittelee nämä asiat meitä paremmin. Ehkä jonain päivänä näen tarkoituksen tälle kaikelle. Huokaisen onnesta, että näin kävi. Vielä ei ole sen aika. En ole enää yhtä katkera ja vihainen, vaikka ne tunteet eivät ole jättäneet täysin rauhaankaan. Kyyneleitä ei enää tule, mutta sydän itkee vielä pitkään.
Haavat ovat niin syvät, että ne eivät näy. Ne ovat niin syvät, että ne eivät koskaan parane.
*halaus*