Täällä onkin ollut hiljaista, hienoa Metris kun aloitit keskustelun pitkän hiljaisuusden katkaisemiseksi! Kirjoituksesi kolahti 100% täällä. Vaikka erilaisissa tilanteissa siinä mieleissä ollaan, että mulla on ollut kamala vauvakuume jo ennen varsinaista yrittämisen aloitusta. Muuten kirjoituksesi kuulostaa kamalan tutulta. Itse olen pyöritellyt samoja ajatuksia. Olen haaveillut tauon pitämisestä, vaikka itsellä se tuntuu jotenkin luovuttamiselta. Aikalisä tulisi silti tarpeeseen, olen henkisesti todella väsynyt.
Samoja virheitä on tehty myös täällä, eli monen monta kertaa olen mennyt kurkkimaan niiden kirjoituksia joilla oli samaan aikaan laskettu aika kuin itsellä, tosin molemmista eräpäivistä ollaan jo yli. Eli olen saanut lopettaa sen. On todella masentavaa sillä jos kaikki olisi mennyt kuin luultiin sinisilmäisinä meillä olisi jo yli puoli vuotias vauva tai jälkimmäisestä km pikkuisemme olisi noin kuukauden ikäinen. :(
Ymmärrän täysin myös duunikuvioidesi suunnittelun. Ei elämää voi jättää vain yhden oljenkorren varaan. On mentävä eteenpäin, eikä lisääntyminen voi ohjata koko elämää, näin kärjistettynä. Ja onhan se koko perheen etu, että perheessä on vakaita peruspilareita, kun vauvakin syntyy ja sen jälkeen kun lapsi kasvaa.
Myös peruskateellinen myönnän olevani. Ihan hirveää miten joskus tuntuu niin epäreilulta kun toiset raskautuvat tuosta vain ja "puoli vahingossa", miksi luonto on päättänyt toisin minun kohdallani? Olen ollut hurjan katkera, mutta myös huomannut että vaikka olisin hirmu vihainen ja pettynt niin ei se auta, pahentaa vain asioita. Yritän ajatella, että minun on pakko vain elää eteenpäin saan jälkeläisiä tai en. Onhan elämässä oltava helvetti soikoon muutakin nautintoa tai toivotteita.
Olen mielestäni ottamassa askeletta eteenpäin. Olen päättänyt, että aloitan taistelun kohtaloa vastaan. Yritämme vielä clomeilla, jos ei tärppää aijomme siirtyä koeputkihedelmöityshoitoihin, sen jälkeen laitamme asialle pisteen. Tämän vuoden uhraan vielä tälle projektille ja sitten tämä asia on minun osaltani tässä. Ennen olen ajatelut, että niin kauan yritän, että hormoonitoiminta loppuu, mutta en halua tuhlata elämääni ja pettyä ja katkeroitua. Olen 26-vuotias tai tänä vuonna jo 27. En aijo tuhlata haaveeseen jota kukaan ei voi taata että tulen sen saamaan. Tuntuu, että viime syksystä alkaen olen vain odottanut, odottanut ja odottanut, ikävä kyllä tuhaan. Kroppani ei toimi kuin sisaruksillani joille jälkeläiset ovat tulleet kertalaakista, olen iloinen että olen edes täti joillekkin, onneksi nautin edes siitä ja olen heille ilona ja apuna. Lisäksi minulla on mukava työ ja muut elämän puitteet kunnossa ja mikä tärkein rakastava ja tukeva mies, eipä tarvitse koskaan pelätä että joutuisi saamaan lapsen liittoon jossa ei rakasteta ja huolehdita toisista, kaikilla ei ole edes näitä asioita. Yritän panostaa, että olisin kiitollinen ja tyytyväinen siihen mitä minulla on. Elämää kun ei voi etukäteen käsikirjoittaa eikä kaikilla saduillakaan ole onnellista loppua. Aijon pitää silti huolen, että sain lapsen tai en olen ansainnut onnellisen loppuni jotenkin muulla tavalla!
Innostuimpa kirjoittamaan! Samalla aika terapeuttistakin purkaa omia ajatuksia. Ihanaa kevättä kaikille, toivotaan että me loputkin täällä kirjoittaneet raskaudumme ja ne onnelliset jotka ovat jo raskautuneet saavat pikkuisensa ajallaan terveenä. :)
