Toinen synnytys.
Olin supistellut viikkokausia (estolääkitys lopetettiin rv 35+0) enkä ollut nukkunut kunnolla kai yhtäkään yötä. Rv 39+4 illalla EI supistellut ja päätin mennä jo ajoissa nukkumaan. Yöllä yhdeltä heräsin märkään oloon. Valkovuotoa oli lorahdellut koko raskausajan välillä paljonkin, joten kirosin, että sitä se taas on ja on noustava vessaan. Jalkoja pitkin valuikin ylös noustuani lapsivettä. Kiiruhdin vessaan, toppasin alushousut isolla siteellä ja palasin sänkyyn. Herätin miehen, että "vedet meni, mutta nukutaan vaan, kun ei supistele". Puolen tunnin kuluttua sanoin, että "ei nukutakaan, aletaan valmistautua lähtöön."
Siinä pakkailtiin loppuja kamoja, siivottiin vähän, että kehtasin pyytää äitini paikalle esikoisen vahdiksi. Viiden maissa äitini tuli ja lähdettiin kohti synnäriä. Kun päästiin perille, vastassa oli hapan yökätilö, joka totesi, ettei synnytys oikeastaan edes ole käynnissä; kohdunsuu ehkä juuri ja juuri sentin auki ja kaulaakin vielä jäljellä. Vesien menon vuoksi saatiin kuitenkin jo jäädä saliin. Seitsemältä soitin kelloa, että alan olla kipeä ja että haluaisin, että kohdunsuun tilanne tsekattaisiin. Hapan kätilö totesi, että lääkärit ovat rapsalla, joten "ei sulle nyt kukaan ehdi epiduraalia laittaa" (huom! En sitä edes pyytänyt
) ja että "mun vuoro loppuu kohta enkä sillä kohdunsuun tilannetiedolla kotona mitään tee". Puristin keinutuolin käsinojia rystyset valkoisina, toivotin mielessäni kätilölle hyvää matkaa helvettiin ja päätin, että soitan kelloa seuraavaksi vasta, kun se korppikotka on varmasti poistunut rakennuksesta. Kohta kipu ja ponnistustarve oli niin sietämätön, että kysyin mieheltä, mitä kello on. "7:20." "Soita sitä kelloa, tämä tulee NYT!" Aamukätilö opiskelija mukanaan saapui. He taluttivat mut sängylle ja tutkivat. "Ei se kuule ihme ole, jos sattuu, pää on tässä jo! Mutta älä vaan vielä ponnista, eihän täällä ole mitään valmiina!" Pari pitkää minuuttia odottelin ja sitten, jälleen parin kymmenen minuutin ponnistusvaiheen jälkeen vauva syntyi.
Kolmas synnytys:
Rv 38+4 hennot supistukset alkoivat taas yöllä yhdeltä. Pelkäsin, ettei synnäriltä annettaisi lupaa mennä ajoissa, joten en soittanut etukäteen vaan lähdettiin vaan.
Jälleen sain siellä kuulla, ettei synnytys ole käynnissä. Tällä kertaa vedetkään eivät olleet menneet, joten meitä yritettiin lähettää kotiin. Sanoin, että "olen tullut tänne synnyttämään ja sen aion nyt myös tehdä". Hieman myrtsinä kätilö mutisi, että koska ei ole ruuhkaa, "voitte te hetkeksi mennä saliin, mutta eiköhän tämä ohi mene". Aamuvuoro tuli töihin melkein saman tien. Kätilö kehoitti soittamaan kelloa, jos tulee jotain. 20min myöhemmin käskin miehen soittaa kelloa. Kätilö tuli, tutki ja totesi, ettei tiedä onko kohdunsuu auki vai ei, kun se on kiristyneenä vauvan pään ympärille.
Ei kun ponnistamaan. Vauvan sykkeet laskivat ja kätilö ohjasi ponnistamaan ilman taukoa. Pian pieni, sininen tyyppi solahti ulos. Napanuora oli ollut jotenkin mytyssä synnytyskanavassa.
Terve tyyppi kuitenkin.
Mulle tarjottiin keskusteluapua syöksysynnytyksen johdosta, mutten sitä kokenut tarvitsevani, oman itsepäisyyteni ansiostahan kaikki meni hyvin.
Vauva oli sylissä 1,5h sairaalaan menosta, vaikkei synnytys muka ollut edes käynnissä, kun sinne mentiin.
Neljännen taisin jo aiemmin kertoakin.
Lähtiessä kumarruin solmimaan kengännauhoja ja silloin menikin vedet. Päivä kului synnärillä. Käytiin kanttiinissa, kuljeskeltiin ympäri sairaalaa ja soittelin läheisille. En siis ollut kipeä, vaikka supistuksia koko ajan tulikin. Illalla kuudelta sain akupunktioneulat selkään, kun sen verran jo tuntui. Seitsemältä kätilö tsekkasi, että olin vasta 4cm auki. Laskeskelin, etten jaksa toista samanlaista aikaa hereillä -> epiduraalia kehiin. Anestesiahoitaja ei löytänyt suonta kanyylia varten. 20min etsinnän jälkeen kysyi, että ponnistuttaako mua. Kätilö tuli katsomaan, baana oli auki ja pääsinkin ponnistamaan. Parinkymmenen minuutin ponnistusvaiheen jälkeen esikoinen syntyi. 
). Kaikki tuttuja oireita mun alkuraskauksissa. 