Moi!
En ole yksinodottaja enää, mutta olin n. 3 kuukaudella raskaana ku jäin yksin miehen sairauden takia.
Minua myös jännitti ihan hirveesti kaikki tuleva, ja oli niin vaikea hyväksyä yksinjäämistä.
Neuvolassa tuli vastaan onnellisia odottavia pareja ja itse oli samaan aikaan onnellinen - mutta myös surullinen puolison puuttumisesta.
En olisi uskonut, että olen näin vahva, itseasiassa uskon, että olin tämän kolauksen tarpeessa.. Olen muuttunut ihmisenä niin paljon, kun olen joutunut vuoden kantamaan huolen lapsestani yksin. Olin synnyttämässäkin yksin, sekin oli kokemus..
Uskon, että jotkut miehet tekevät käännöksen. Omasta exästäni en uskonut.
Hänellä on skitsofrenia ja hän muutti odottaessani toiselle paikkakunnalle, 150 km päähän, otti toisen naisen. Olin häneen yhteydessä pari kertaa, kun yritin selvittää, että onko hänen tilansa yhtään parantunut. Hän oli sekaisin, niin sekaisin että ei voitu olla yhteydessä. Hän ei ole nähnyt vieläkään poikaansa livenä.
Sitten muutama kuukausi sitten otin hänen kanssaan yhteen ja sanoin, että nyt jättää minut ja pojan kokonaan rauhaan ja eletään kaikki omaa elämäämme.
Sitten tapahtui ihmeiden ihme. 4 päivää sitten exäni soitti ja kertoi alkaneensa syödä lääkkeitä ja katui, että oli menettänyt meidät.. Nyt hän haluaisi taas olla ehjää perhettä, mutta en ole itse valmis.
Olen saanut elämän niin hyvän käännöksen elämään, opiskelen innolla ja odotan tulevaisuutta, etten enää.. Jaksa tai uskalla yrittää hänen kanssaan ja tykkään nykyään olla yksin.
Perjantaina poikani isän pitäisi nähdä poika ekaa kertaa.. Saa nähdä mitä tapahtuu. Itse pakoilen tunteita, tekisi mieli toisaalta itkeä onnesta, koska tämä on meidän kohdallamme suuren suuri edistys.. Mutten uskalla vielä iloita.
Kirjoitin teille vain, että ihmeitäkin tapahtuu. Minulle tärkeintä olisi, että poika tapaisi edes joskus isäänsä ja, että isää kiinnostaisi pojan asiat.
Tsemppiä kaikille yksinodottajille, elämä on ihanaa lapsen kanssa yksinkin.. Sitten kun siihen tottuu <3 :)
