Saa toki. Ei siinä sinällään varmaan mitään erityisen poikkeuksellista ollu, mutta koin sen silti todella, TODELLA rankkana ja ihan sietämättömän kivuliaana. Kätilöitten mukaan synnytys oli kuitenkin normaali. Ajallisesti synnytys kesti mielestäni tuskallisen pitkään, vaikka on niitä varmasti ollu pidempiäkin. Supistukset alko 31.3. illalla ysin aikoihin ja poika synty vasta 1.4. illalla kymmenen maissa. Tosta ajasta ponnistusvaihetta kesti viimeset kaks tuntia. Epiduraali (siinä vaiheessa, kun sitä sain) vei kyllä kivut, mutta puudutti raajat ja nosti kovan kuumeen. Tärisin ku horkassa ja käsiä ja jalkoja pisteli. Ponnistusvaiheessa supistukset alko heikkenee ja jouduin kirjaimellisesti "runttaamaan" vauvan pihalle, joten myös jälki oli sitten sen näköistä. Epparin joutuivat tekemään. Lisäks sain kolme luonnollista repeämää. Pelkäsivät aluksi, että peräaukkokin repesi, mutta ei onneksi sentään. Toipuminen kesti piiiiitkään. Tikit joiden piti olla itsestään sulavia, eivät sulaneet ja haavat tulehtuivat. Alapää oli todella kipeä. Ja virtsankarkailua kesti useita kuukausia. Siinäpä se, noin niinku lyhyenä versiona. Vaikka aika on jossain määrin jo kullannu muistoja, ni sen verran traumaattinen ko. kokemus kuitenkin oli, että kokonaan se kultaannu koskaan. Muistan edelleenkin omat ajatukseni, kun olin ponnistanu vauvaa pihalle miltei kaks tuntia tuloksetta ja ihan sietämättömissä kivuissa. Ajattelin, että mä en enää koskaan, siis EN KOSKAAN IKINÄ halua olla tässä samassa tilanteessa uudestaan. Ja tässä sitä kuitenkin taas ollaan, masu pömpöllään ja jollainhan se on tämäkin vauveli tähän maailmaan huhtikuussa saateltava. :)
