Minä taasen menen itse pojan kanssa tänään pojan kummitädille kylään. Hän on mun serkku ja ainut sukulainen tässä lähellä, kun seuraavat asuu 150 km päässä. No onneksi on edes tää yksi ja häntä nähdäänkin noin kerran viikossa.
Mulle noi kerhot on ihan henkireikä. Muuten mun päivään ei kuuluis muuta kun sitä, että odotan miestä kotiin. Sen odottaminen ei taas pidemmän päälle ole kovin mielekästä hommaa, joten minua alkaa vaan masentaa yksin kotona enkä saa mitään aikaseks. Kerhoissa käyminen antaa taas ihan uutta virtaa tehdä kotihommia, laittaa miehelle ruoka kun hän tulee töistä yms.
Käyn kahdessa kerhossa. Seurakunnan kerho on melko pieni, siellä on mukavat ohjaajat, jotka ohjaa keskustelua niin, että kaikkien on helppo keskustella porukassa eikä kukaan jää ulkopuolelle. Kaikki myös mahtuvat yhtäaikaa isossa tilassa olevan kahvipöydän ääreen. Toisessa kerhossa on pienemmät tilat, joten porukka saattaa perustaa eri huoneisiin kuppikuntia. Aluksi varsinkin tuntui, että tietyt ihmiset juttelivat vaan keskenään ja kaikki olivat olleet pitkään kerhossa ja tunsivat hyvin. Sit sinne tulee kaveruksia, jotka juttelevat vaan keskenään. Aina sieltä on kuitenkin löytynyt edes joku samanhenkinen, jonka kanssa voi jutella ja kerhossa on myös kiva ohjaaja, jonka kanssa voi jutella. Joskus en edes jaksa jutella vaan seurailen lapsen iloa, kun hän ihnettelee toisia lapsia ja uusia leluja. Kerhossa on aina myös ohjattu kuulumiskierros ja jotain yhteistä ohjelmaa, niin kyllä juttuihin mukaan pääsee.