Varhainen keskenmeno

mulla ei oikeen mahu enää ajatuksiin mitään muuta, et miten helvetissä tää on muka näin vaikeeta "normaaleilla", lasta HALUAVILLA, ihmisillä. epäoikeudenmukasta, ja niiiiin väärin et narkit / juopot tajuaa siinä kohtaa olevansa paksuna kun eivät voi enää keskeyttää vaikka haluaisivat. äiskä sit juoksee baarissa ja vauva huutaa yksin sängyssä tms.

mut feelingblue, paljon paljon onnea yrityksiin, älkää lannistuko ! monet tuntuu olevan sitä mieltä, et kun "lopettaa" lasten yrittämisen niin hups sitä ollaankin raskaana. näistä asioista vaikee olla stressaamatta, ja miettimättä et no onnistukohan nyt jo, mut kai se niin on et kun yrittää rennosti ottaa niin kropallekin helpompaa. raivostuttavii neuvoja, vai mitä ;) <3
 
Itsekin olen ajatellut että rennommin pitäisi ottaa, nää 2 on nyt saaneet alkunsa pidemmillä lomilla (niillä vuoden ainokaisilla) joten itselle ihan selvältä merkit vaikuttaa. Työ stressaa aivan mielettömästi mutta taitaa olla pakollinen paha että saa lainat maksettua ja kodin tarjottua jos sattuisi joku mukana pysymään loppuun asti... Tosiaan 4 vuotta kohta"yritetty" yrittämättä. Kai sitä nyt joutuu jo taipumaan tutkimuksiin ja selvittämään että missä vika mahtaa olla. Mulla ikää 30 ja miehellä kymmenen enemmän...
 
mirr ja feelingblue:

Mulla oli gyne, kun 9kk yritystä takana ja lääkäritäti sanoi just tuon, että vaikka on vaikeeta olla ajattelematta asiaa, niin tärppää helpommin. Kyllä silloin v*tutti! Mutta kas, heti kun päätin, ettei enää yritetä, pakko saada opinnot kasaan ja valmistua, niin PAM...plussa.
 
Keskenmeno muuttuikin kohdun ulkoiseksi... Huomenna menossa tutkittavaksi ja tekemään päätöstä leikataanko vai lääkitäänkö. Itsellä vielä pienen pieni toivo että hcg olisi laskenut ja raskausmateriaali hävinnyt itsestään :(
 
feelingblue: Syvä osanottoni Sinulle. Olen itse kokenut siis aivan saman rumban eli ensin keskenmeno ja sitten kohdunulkoinen. Mulla kohdunulkoinen keskeytettiin sytostaateilla koska en halunnut että aletaan leikkaamaan. Raskaus oli vielä kaiken lisäksi oikean munasarjan ulkopuolella.

Voimia ja jaksamista ja jos haluat kirjoitella privana niin laita viestiä tulemaan. Olen itse siis nyt kolmatta kertaa raskaana ja epävarma edelleen, joten tuosta kyllä selviää, mutta ottaa oman aikansa. Mielelläni voisinn vaihtaa kuulumisia kanssasi!
 
Kiitos Tatjuska viestistäsi, toivottavasti teillä on edelleen kaikki hyvin ja matkustaja on pysynyt kyydissä.

Pääsin eilen pois sairaalasta. Kohdunulkoiseen annettiin sytostaatit viime viikolla mutta sunnuntaina jouduin menemään ambulanssilla sairaalaan kovan äkillisen kivun ja vuodon takia. Lääkärit katsoivat että vuotoa on niin vähän että seurataan tilannetta ja leikataan sitten tarvittaessa. Olin sairaalassa tipassa syömättä ja juomatta puolitoista vuorokautta ja kun kivut hävisivät niin minut seuraavana iltana kotiutettiin.
Ehdin olla kotona melkein kokonaiset 2 tuntia kun kipu palasi entistä pahempana vuodon kanssa ja uudelleen ensiapuun. Koska ehdin kotona ollessani syödä ei minua suostuttu leikkaamaan vaan kerrottiin että seurataan tilannetta ja leikataan vain äärimmäisessä hädässä. Huudettuani ja itkettyäni maksimilääkityksessä melkein yhdeksän tuntia lääkäri tuli armollisesti kertomaan että hemoglobiini oli tippunut viimeisessä verikokeessa niin alas että on pakko leikata. Jälkeenpäin kerrottiin että vasen munanjohdin oli revennyt koko matkalta ja menossa kuolioon. Vatsaontelossa oli verta vajaa litra mutta varsinainen vuoto oli leikkaushetkellä jo ehtinyt lakata....
Olin sairaalassa 4 vuorokautta pl tuo 2h jolloin kävin kotona syömässä. Ihmeelliseltä tuntuu lääkäreiden hoitopäätökset nyt jälkeenpäin kun epikriisissä jo tulopäivänä näkyy että verta on vatsaontelossa 2x5cm alueella mutta koska lääkityksessä kivuton niin kotiutetaan kun hcg on laskenut niin hienosti. Samoin hemoglobiini tullessa 137 ja nyt seuraavana päivänä 121 eli eilistä tasoa????? Minun pitkällä lukiomatikalla tiputusta tuossa on lähes 20 pykälää..... Nyt kotiutettaessa vähän yli 90....

Elämä alkaa voittaa ja arvet paranee ajan kanssa. Ei osaa menetettyä lapsenalkua tässä vaiheessa surra koska oli melkein alusta asti varmaa että asiat on pielessä. Siltä osin viime keväinen keskenmeno tuntuu pahemmalta kuin tämä...

Kiitos myötäelämisestä, toivottavasti 3 kk:n varoajan, vuoden vaihteen jälkeen viimein pääsisin tuonne onnellisten odottajien puolelle....
 
feelingblue: Huomasin vasta äsken viestisi... En voinut välttyä kyyneleiltä kun luin kokemaasi. Jouduit vieläkin järkyttävämpää kokemaan kuin minä, sisäisen vuodon kivun tiedän, se on helvettiä... mutta leikkaukselta säästyin.

Meillä on edelleen kaikki hyvin ja mut on ultrattu ja elävä sikiö on kohdussa. Toivon sinulle samaa eli meillä tärppäsi kolmannesta yrityskierrosta sytostaattikaranteenin jälkeen kun lupa raskautua uudelleen oli annettu. Eli älä menetä toivoasi äläkä uskoasi siihen, että teille tulee vielä vauva. Tuon kokemuksen jälkeen et voi ansaita muuta kuin parempaa. Mulla oli aluksi hirveä pelko, että mitä jos tapahtuu uudestaan jotain yhtä kauheeta ja leikitään hengellä, mutta vauvan saamisen halu ja usko parempiin aikoihin sai mut vielä yrittämään nopeastikin uudestaan. Enkeleitä teidän matkan varrelle jatkossa! Se on hyvä muistaa, että sen sytostaatin jälkeen elimistöstä on varmasti kuollut kaikki mikä sinne ei kuulu, joten puhtaalta pöydältä lähdette matkaanne jatkamaan kunhan ensin paranet kunnolla. Ja ota nyt ihmeessä hyvin rauhallisesti hetken aikaa kaikin puolin eli liiku kevyesti ja varovaisesti.

Halauksin,
Tatjuska
 
Pitkiä rutistuksia menetyksen kokeneille. Joudun valitettavasti liittymään myös joukkoon surevaan.
Huomenna on pelätty päivä, jota en todellakaan odota. Luopuminen pienestä on jotain hullua, joskin järki tässä jo huutaa, ettei sykkeettömällä toukalla ole enää syytä olla kohdun turvissa.

Ei vain voi käsittää, miten helposti se kaikki onni ja peloton raskauden olotila voikaan murentua näin kamalalla tavalla.
 
Tänne minä kans tulin :( Tänään varmistu ultrassa, että keskenmeno tuli. Nyt ajatukset juoksee ja olo on kamala. Sitä vaan miettii että mitä olis voinu tehdä toisin. Aikas alussa jo oli menny. Viikot olis nyt 10+5. Nyt hirvittää ajatella, että mitäs jos toinenkin menee kesken. Oon kokenu 2003 pakollisen keskeytyksen, viikolla 23, ja kaikki palaa nyt mieleen :( Onneks on jo 3 lasta ennestään ja ihana pieni kummipoika. Pääsee sitä haliin :) Kyllä tää tästä päivä kerrallaan.. 
 
Hurjasti paljon voimia!

Lääkkeellinen keskeytys omalta osaltani kävi fyysisesti kivuttomammin, mitä pelkäsin. Henkiset kivut ja surut kyllä painaa joka päivä. Huomenna pitäisi tuumata omaa olotilaa. Jaksanko vielä töihin vai en. Mieluusti vielä viettäisin suruaikaa kotona.

Pienen kuva on olohuoneessa aniliininpunaisten neilikkojen tuntumassa. Vasta 9+3 viikkoinen, mutta silti tunteita paljon synnyttänyt ihmisenalku.[:(]
 
Valitettavasti täältä tulee taas yksi tarina tälle foorumille[:(]

Lokakuun lopussa tuli testiin odotettu toinen viiva. Olimme asiasta onnellisia, lapsi oli toivottu ja elämä valmiina häntä odottean. Emme voineet pidätellä onneamme sisällä, vaan kerroimme sukulaisille ja kavereille suunnilleen viikolla 7. Raskausoireita oli runsaasti ja kaikki sujui hyvin.

Ensimmäisen neuvolan jälkeen menin yksityiselle ultraan, koska epäsäännöllisen kierron takia ei raskausviikoista ollut tarkkaa tietoa. Menin ultraan siis vain saadakseni selville, millä viikolla mennään, en mennyt tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa. Kaikkihan on kunnossa, ajattelimme.

Menin ultraan yksin, mieheni oli töissä. Odotusaulassa selailin vauvalehtiä, edellisenä iltana olin vertaillut netissä yhdistelmävaunuja ja pohtinut, sopisiko vauvan tulevaan huoneeseen jollekin seinälle viidakkoaiheinen tapetti. Siinä olisi lapsella paljon katseltavaa sitten vähän isompana. Nimeni kutsuttiin ja menin huoneeseen. Gynekologi oli vanhempi mies, ihan mukava. Hän kyseli ensin päivämääriä ja vointia, sitten aloitettiin ultraus. Lääkäri osoitti minulle, että voisin itse seurata kohdun näkymiä vierelläni olleesta erillisestä näytöstä.

Näyttöön tuli harmaankirjavan alueen keskelle soikea musta läiskä. Tiesin, että läiskän keskellä olisi kuulunut näkyä edes jonkinlainen vaalea möykky. Lääkäri sanoikin nopeasti, että nyt näyttäisi siltä, ettei kohdussa ole alkiota. Raskauspussin koko viittasi siihen, että se olisi kasvanut noin 9 viikkoa. Pussin sisällä näkyi pienenpieni vaalea sirpale, josta oli alkanut kehittyä alkio, mutta joka oli kuollut jo heti alussa.

Tuijotin näyttöä pitkään sanattoman. Kyyneleet nousivat silmiini hitaasti. Nyt, kaksi päivää myöhemmin, mietin, onko ihmisellä todellakin loputon varasto kyyneliä. Edessä olevasta viikonlopusta on tulossa pitkä ja vaikea, sillä perjantaina olisi tarkoitus ottaa tyhjennytlääkkeet. Sunnuntaina on sukulaisen pienen pojan ristiäiset.

Siskoni sanoi asian niin kauniisti: Muut eivät sitä voi ymmärtää, koska raskautemme ei ollut vielä niin todellinen. Ei ollut suurta vatsaa eikä sen läpi tuntuvia potkuja. Mieheni kanssa me odotimme kuitenkin vauvaa, joten meille asia oli todellinen.
Lauantai-iltana sytytän kynttilän pienenpienelle enkelivauvallemme, jonka syntymäpäivä olisi ollut heinäkuussa.
 
Minäkin liityn nyt surussani tänne... Ensin alkoi ruskea, niukka tuhruvuoto. Kuten varmaan muillekin, niin minulle vakuuteltiin monelta suunnalta, että normaalia on. Se jatkui vain, kunnes joitakin päiviä myöhemmin muuttui kirkkaaksi vereksi ja sitä alkoi tulla reilummin. Lääkäri totesi päivystyksessä, että sitä sykkivää sydäntä, joka vielä hetki sitten nähtiin varhaisultrassa, ei enää ole... emoticon

Suru on aivan pohjaton. On niin tyhjä ja epäuskoinen tunne. Vain yksi kysymys jäljellä: MIKSI???
 
Täällä epäilen, että olisin saanut keskenmenon. Plussasin eilen ja viiva oli hyvin erotettavissa, mutta ei niin tumma kuin kontrolliviiva (viikkoja vajaa 5 jos oikein lasken). Keskesin seota ja iloita ja vaikka mitä.. Sitten illalla humps vaan housuihin tuli kirkasta verta ja yksi pieni hyytymä.. Kaikkineen yhteensä noin ruokalusikallinen, ei sen enempää. Ja vuotoa ei ole tullut sen jälkeen.  En  ole testannut, onko viiva haalentunut tai jtn. Mutta uskon, että kesken meni. :(
 
Pahoitteluni teille kaikille kohtalotovereille. Haluan kirjoittaa tänne tarinani, jos se vaikka vähän helpottaisi oloani.

Meille oli tulossa ensimmäinen lapsi. Raskautuminen onnistui suheteellisen nopeasti jälkeen päin ajatellen, silloin jokaisten menkkojen alkaessa oli kyllä mielessä vaan että eikö vieläkään. Virallisesti ei yrittämällä yritetty mutta kyllä se ainakin omassa mielessä oli joka kuukausi ja päiviä laskeskelin mielessäni. Kun sitten positiivisen raskaustestin tein oli epätodellinen olo. Ajoitus oli täydellinen. Mies oli odotettua enemmän innoissaan. Suunniteltiin asunnon ostoa, käytännön asioita, kalenterista selailtiin jopa nimiä. Kauhean monelle ei haluttu kertoa heti.

Perjantaille oli ensimmäinen neuvola-aika. Varasin myös yksityiseltä ultran samalle päivälle ajatuksena että jos kaikki hyvin voisimme kertoa jouluna sukulaisille iloisia uutisia. Keskiviikkona alkoi verinen vuoto. Soitin neuvolaan josta ei osattu sanoa muuta kuin voi olla normaalia tai sitten ei. Kehoitti odottelemaan jos vuoto tulee runsaammaksi niin lääkäriin, mutta muutoin voisin odotella ultraani koska se oli jo varattu siellä sitten selviäisi.

Vuoto jatkui, mutta ei tullut runsaammaksi ja mitään kipuja ei ollut. Mentiin miehen kanssa perjantaina neuvolaan, jossa oli ihana täti ja kaikki muutui todellisemmaksi. Saatiin paljon hyviä neuvoja, kannustuksia ja ihania mielikuvia kasvavasta vatsasta ja hyvästä raskausajasta.

iltapäivällä oli ultra aika. Siellä lääkäri sanoi heti ettei vuoto kuulosta kovin hyvältä mutta "katsotaan nyt sitten". Ja elonmerkkejä ei löytynyt vain rv 6 vastaava sikiö ja... kyyneleethän siinä tuli. Vaikka jo aavistelin ja olin varautunut.. mutta silti. Pettymys oli valtava.

Lääkäri laittoi lähetteen sairaalaan, josta uuden ultran jälkeen sain lääkkeet kotiin nopeuttakseni kohdun tyhjentymistä ja reseptin kipulääkkeille. En itkultani pystynyt oikeen mitään lääkäreille sanomaankaan.

Mies ja minä oltiin surun valtaamia, ei oikein osattu ajatella muuta kuin miksi näin kävi. Harmitti, suretti ja itketti. Koitettiin lohdutella toisiamme mutta ei siinä mikään auttanut.

Lauantaina laitoin lääkkeet heti aamusta. Pelkäsin kovia kipuja mutta mitään ei tapahtunut. Kokoajan jatkunut pieni vuoto niukkeni vain. Kolmen tunnin päästä seuraavat lääkkeet, eikä vieläkään mitään. Koko aikana ei tapahtunut kummempaa kuin pientä pahoin vointia ja kuukautisvuotoa vastaavaa vuotoa.

Nyt on sunnuntai ei vieläkään mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Pelkään että joudun vielä kaavintaan enkä oikeen tiedä mitä kuuluisi tehdä. Pitäisikö odotella vai ottaa yhteyttä poliklinikalle vai mitä?? osaako joku auttaa, kauanko tässä voi mennä että vuoto kunolla alkaa vai voiko tälläinen vuoto riittää?

Joulu on tulossa, mielikuva oli että olisi ollut erittäin onnellista aikaa ja olisi voinut tehdä tulevista isovanhemmista erittäin onnellisia mutta nyt tilanne on aivan päinvastainen. Onni tässä on ettei juurikaan kukaan tiennyt niin ei tarvitse muiden pettyä.

Voimia kaikille teille saman kokeneille. Ja varsinkin teille jotka olette joutuneet tämän useammin kuin kerran kokemaan. Kyllä tästä selvitään ja elämä jatkuu eikö vaan?

 
minulla ollut kaks KU:ta molemmat oikeanpuolen munajohtimessa, ekalla kerralla ei tehty mitään vaan odotettiin hemoglobinin nousua (vanhanaikainen lääkäri sanoi että luontoäiti hoitaa sut terveeksi). 
Minut tutkittiin ja kaiken piti olla hyvin.. vaan eipä sit näköjään ollukkaan...
Kesällä 2010 oltiin kattomassa autokisoja ja yhtäkkiä kamala pistos ja ei pystynyt liikkumaan. Tiesin olevani raskaana ja muistin kivusta että nyt ei ole kaikki hyvin.. lopputulos: kohdun ulkopuolinen raskaus (rv 9+?) oikeassa munajohtimessa.. leikkaus niks naks ja johdin pois...

NYT on kuitenkin tapahtunut ihme ja olenkin hieman huolissani.. ehkä aiempien kokemusten mukaan... munasolu oli tehnyt "munavaelluksen" jotain ihme reittejä ja päätynyt takaisin kohtuun (siis oikeanpuolen munasolu) ja sitten hedelmöittynyt ja näin ollen olen raskaana 6+6 tänäpäivänä.. ultrissakin olen kerennyt käymään kaksi kertaa terv.kesk. lääkärin lähetteellä.. eka rv5 ja toka ultra oli rv 6+0 ja sydän kuului sekä näkyi..

Silti kokoajan sitä miettii että meneekö tämä ns. vanhan kaavan mukaan mun kohdalla vai kerrankin se tuuri voisi olla niin hyvä että kaikki menisi hyvin loppuun asti. Koskaan en unohda tapahtuneita ja nyt en todellakaan halua että tämä menisi kesken. Mutta huoli on suuri.. sitä vain lukee ja lukee muiden Km:iä ja miettii... 

Toivon kuitenkin että kaikki jaksaisivat yrittää <3 niin minäkin tein <3
 
Hei taas kaikille!
Pitkästä aikaa taas täällä. Viime kirjoituksestani onkin jo aikaa. Paljon on ehtinyt tapahtua. Sain toisen keskenmenon muutama kuukausi sitten vk5. Tänään plussasin. Toivotaan, että kolmas kerta toden sanoo ja et kaikki menis tällä kertaa hyvin. Keskenmenot on kyllä vienyt koko tästä ihanasta asiasta juurikin sen ihanuuden. Tästä lähtien aina vessaan mennessä pelkää löytävänsä punaista housuista. Mutta päivä kerrallaan.
 
Minäkin haluaisin jakaa oman enkelin tarinan...

Huhtikuussa -11 aloin epäilemään raskautta, vaikka söinkin vielä e-pillereitä. Kuukautiset olivat muutamia viikkoja myöhässä, kun vapun aatonaattona tein positiivisen raskaustestin ja vappuaattona vielä toisen. Olo oli hieman hämmentynyt, mutta silti kovin onnellinen. Vauva tuli meille täytenä yllätyksenä, vaikka vauvoista olimmekin mieheni kanssa jo puhuneet. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että meistä on tulossa nyt ihan oikea perhe ja vauva on enemmän kuin tervetullut. Meille olisi tulossa vauva joulukuussa, ihana joululahja :)

Ensimmäinen neuvolakäynti oli toukokuussa ja 12.5 menimme varhaisultraan. Ultraan mennessä uskoin olevani n. raskausviikolla 7, mutta ultrassa sikiö vastasi kuitenkin kooltaan jo rv 9+0. Ulrassa erottui selvästi jo pää, sydän ja pienet kädet ja jalat, joita vauva siellä jo yritti kovasti heilutella. Sydänkin sykki oikein villisti! Lääkäri kertoi, että enää olisi n. 2% mahdollisuus keskenmenoon. Ultrasta poistuimme yltiö onnellisena ja varmana siitä, että kaikki on hyvin. Raskaudesta oli tullut todellinen!

Aika kului ja np-ultra lähestyi. Raskauteni oli hyvinkin vähäoireinen. Raskaudesta muistutti lähinnä lähes jatkuva pissahätä, kipeät ja turpoavat rinnat ja nännit sekä alavatsakivut, jotka aika pian ultran jälkeen kuitenkin helpottivat ja vihlaisut vaihtuivat enemmänkin paineen tunteeseen. Välillä särki päätä ja jotkin hajut tekivät pahaa, vaikka kertaakaan en joutunut oksentamaan.

Pääsin raskausviikolle 12 ja iloitsin siitä, että riskiviikot alkavat olla ohi. Ultra olisi tiedossa raskausviikolla 12+5. Lauantaina 4.6 huomasin kuitenkin rusehtavaa valkovuotoa ja säikähdin. Sunnuntaina tuo vuoto hieman lisääntyi ja paperiin tuli pyyhkiessä hieman limakalvon riekaletta ja verta. Olin todella peloissani ja soitin yliopistollisen sairaalan yhteispäivystykseen, jossa kerrottiin, että kivuton vuoto on ihan normaalia ja he eivät voisi sairaalassa tehdä asialle mitään. Maanantaina aamulla soitin heti omaan terveyskeskukseen ja sain ajan yleislääkärille. Maanantain ajan tuo vuoto lisääntyi koko ajan ja muuttui entistä verisemmäksi. Tutkimuksessa kohtu oli oikean kokoinen ja kohdunsuu tiukasti kiinni. Lääkäri kertoi todennäköisesti kaiken olevan hyvin.

Illalla vuoto lisääntyi ja kivut alkoivat. Soitin taas yhteispäivystyksen terveysneuvontaan, jossa kehoitettiin tulemaan paikan päälle. Tuolla minut taas tutkittiin ja todettiin samat asiat, kuin aiemmin tk:ssakin. Nyt puhuttiin kuitenkin jo siitä, että jos kyse on keskenmenosta, ei asialle voi mitään. Lääkäri ei osannut ultraäänilaitetta käyttää, joten sain lähetteen naistentautien poliklinikalle heti tiistai aamulle. Yö meni valvoessa ja pelätessä ja vuoto alkoi muistuttaa kuukautisvuotoa.

Tiistai aamuna 7.6 saavuimme naistentautien polille. Vastassa oli oikein mukava kätilö ja erikoistuva lääkäri. Ensin tehtiin sisätutkimus jonka jälkeen ultrattiin. Lääkäri katsoi ruutua hyvin hyvin tarkasti ja näin jo hänen ilmeestään, että kaikki ei ole hyvin. Mieheni siirtyi myös kuvaa katsomaan, jonka jälkeen hän katsoi minua ja pudisti päätään. Samalla lääkäri sanoi, että valitettavasti pieni sydän on lakannut lyömästä. Sikiö oli menehtynyt kohtuun n. raskausviikolla 10. Olin kantanut sisälläni kuollutta vauvaa n. 3 viikon verran. Purskahdin hillittömään itkuun, josta ei meinannut tulla loppua. Kätilö piti minua kädestä ja pahoitteli tapahtunutta.

Poliklinikalla sain heti keltarauhashormoniannoksen, jonka tarkoituksena oli pehmittää kohdunsuuta. Lisäksi sain mukaani 6kpl Cytotec-tabletteja kotiin torstaina laitettaviksi. Poistuimme sairaalasta itku silmästä ja itkimme pihalla ainakin tunnin, ennen kuin pystyimme lähtemään kotiin.

Illalla kivut olivat jo todella kovat. Kohtu supisteli ja verta tuli runsaasti. Ensimmäiset hyytymät tulivat jo tiistai-iltana. Keskiviikko päivänä vuodin edelleen ja söin niin paljon särkylääkkeitä kuin vain sain, mutta kivut pysyivät. Keskiviikon ja torstain väliseksi yöksi siirsin patjan kylpyhuoneen lattialle, jotta olisin lähellä wc-pyttyä.  Yöllä kahden aikaan maxi-yöside valahti kerralla täyteen verta ja sen jälkeen istuin tuntikausia pytyllä. Tuon yön aikana synnytin kädelleni pienen sikiön, joka oli aivan samannäköinen, kuin ultrassa. Katselin kädessäni pientä "vauvaani" ja itkin. Lopulta piti vain päästää sen kaiken muun mukana pyttyyn. Hieman myöhemmin valahti lisää verta ja isoja hyytymiä. Kuuden aikaan laitoin Cytotecit vaikuttamaan ja kahdeksalta valahti taas paljon verta ja istukka, jonka jouduin myös auttamaan ulos käsin. Tuon jälkeen hyytymiä tuli vielä aamun ensimmäiset tunnit, jonka jälkeen vuoto alkoi hiljalleen hiipua pois. Kohtu alkoi olla tyhjä ja samalla sydän itki.

Nyt on sunnuntai ja vuoto alkaa olemaan jo todella niukkaa. Päivittäin olen itkenyt useita kertoja ja yrittänyt puhua asiasta mahdollisimman paljon. Tämän kirjoittaminen on osa surutyötä. Ehkä tämä auttaa hieman, vaikka edelleen pahalta tuntuukin.

Yritän vain ajatella, että tälle asialle on olemassa jokin tarkoitus, vaikka sitä onkin vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Sikiö oli todennäköisesti vain niin sairas, ettei olisi pystynyt elämään. Ehkä parempi näin, että tämä tapahtui aikaisin, eikä vasta raskauden puolivälissä. Ehkä vauva vain teki tilaa uudelle elämälle. Asiat ovat vain niin isoja, ettei pieni ihminen niitä pysty ymmärtämään. Miksi meiltä vietiin pois tämä onni? Elämä ei ole aina reilua.

Hetken aikaa saimme olla todella onnellisia. Toivon, että tuo onni kohtaisi meidät pian uudelleen ja tämän onnen saisimme luonamme pitää. Toivon kuukautisten alkavan pian, jotta saisimme aloittaa uuden raskauden yrityksen. Samalla kuitenkin pelkään kuollakseni sitä, että en pysty raskaudesta nauttimaan, koska pelko menetyksestä on niin suuri.

"Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.

Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.

Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.

Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä."
 
kyyneleet virtasivat kun luin taiqaquun ja muiden surullisia tarinoita. Toivon kovasti ettei kenenkään tarvitsisi kokea keskenmenoa, vaikka tiedän että sekin on "osa elämää". Toivottavasti te kaikki saatte vielä kokea normaalin raskauden ja vauvan syntymän.

Itselläni oli viime kesänä (2010) tuulimunaraskaus, oli ihan normaalit raskausoireet kunnes menin ensimmäiseen kunnalliseen ultraan raskausviikolla 11, jolloin todettiin että sikiötä ei ole vaikka kohtu ja istukka olivat kehittyneet normaalisti. Oli kyllä aivan kamala järkytys kun ei ollut siihen mennessä ollut mitään verenvuotoa eikä pahoja kipuja ja vatsa oli pyöristynyt ja rinnat kasvaneet. Sitten piti ottaa tyhjennyslääke, kipu oli aivan kauhea ja ulos tuli hyytymiä sekä sellainen väritön kalvo jonka sisällä oli jotain mannaryynien näköistä (ruskuaispussi?). Seuraavana päivänä vuoto oli jo todella niukkaa, mutta pari päivää myöhemmin tuli alavatsakipuja ja kuumetta. Soitin sairaalaan ja menin sinne sitten uuteen ultraan, kohtu ei ollut tyhjentynyt kunnolla ja siellä oli tulehdus. Jäin sairaalaan, sain antibioottia suoneen ja kokeiltiin taas cytotec-tyhjennystä, seuraavana päivänä ultrassa näkyi vielä istukan osia, joten päätettiin tehdä kaavinta (29.7). Sen jälkeen oli vaan muutama päivä vuotoa, mutta kun 1.9 menin yksityiseen ultraan niin siellä näkyi vielä jotain ja raskaustesti näytti plussaa, gynekologi sanoi että oli huonosti tehty kaavinta ja oli vihainen kun eivät sairaalassa tee kontrolliultraa kaavinnan yhteydessä. Olin minäkin vihainen kun kärsimys pitkittyi. Sitten odotin että tuli kuukautiset ja kävin syyskuun lopussa taas yksityisessä ultrassa, silloin kohtu oli melkein normaali.

En joutunut sentään näkemään mitään sikiötä, mutta silti pettymys oli suuri kun olin jo ehtinyt tottua ajatukseen että olen raskaana, ja harmitti että olin monta viikkoa turhaan kärsinyt pahoinvoinnista ym. Päätimme miehen kanssa antaa luonnon päättää mitä seuraavaksi tapahtuu emmekä ole käyttäneet ehkäisyä, ja tänään sitten tein raskaustestin kun kuukautiset olivat myöhässä, ja plussaa näytti. Varasin jo yksityisen ultra-ajan parin viikon päähän kun raskausviikkoja pitäisi olla 7, haluan heti tietää että onko taas tuulimuna, en vielä oikein osaa iloita raskaudesta kun viime kesän muistot palasivat heti takaisin, mutta aika näyttää mitä tapahtuu.
 
Itkuhan tässä pääsi kun luin taiqaquun tarinan. Oma keskenmenoni tapahtui pääsiäisen jälkeen ja tuntuu siltä etten ole oikein päässyt siitä yli.

Meillä tärppäsi maaliskuun alussa puolen vuoden yrittämisen jälkeen ja ilo oli ylimmillään. Kaikki näytti menevän hyvin. Olin vähän tavallista väsyneempi enkä sietänyt kahvin hajuakaan, mutta varsinaista pahoinvointia ei ollut. Jotain oli kuitenkin pielessä, koska juuri kun 9 viikkoa olisi tullut täyteen alkoi vuoto. Terveysneuvonnassa rauhoiteltiin ensin, että ei hätää, tämä on ihan tavallista, voit jatkaa elämääsi. Kun vuoto kuitenkin seuraavana iltana paheni ja tuli kivuliaita kramppeja, soitin uudestaan ja langan päässä ollut kätilö totesi että keskenmenolta kuulostaa ja seuraavana aamuna sairaalaan mars. Ultrassa nähtiin että alkio oli jo poistunut (ilmeisesti siinä edellisillan kramppien myötä) ja sain autoimmunoglobuliinipiikin sekä Cytotecit tyhjennyksen jouduttamiseksi. Vuotoa kesti aika tarkkaan viikon ja kuukautiset tulivat ikään kuin normikierron mukaisesti 26 vrk keskenmenovuodon alkamisesta.

Fyysinen toipuminen oli siis nopeaa, mutta henkisesti homma ei ole ollut ihan niin yksinkertainen. Kaikkein eniten riepoo se, ettei tiedetä mikä meni vikaan. Lääkärit yrittivät rauhoitella ettei tämä mistään mun tekemisistä tai tekemättä jättämisistä johtunut, mutta arvatkaas mitä, se ei helpota. Jos kyse olisi ollut selkeästi jostain omasta mokasta, olisi varsin helppoa todeta että nyt tuli kämmättyä pahasti, seuraavalla kerralla toimitaan toisin. Sitten voisi hyvällä omallatunnolla odottaa että seuraavalla kerralla kaikki menee hyvin. Nyt taas en uskalla olettaa yhtään mitään. Fraasi "ei ole mitään syytä miksei teillä voisi tärpätä pian uudestaan paremmalla onnella" ei sekään lohduta tiedeihmistä. Kun ei ole tutkittu, ei voida varmuudella tietää onko minussa tai miehessä jotain vialla. Järkytyin melkoisesti kun sain tietää ettei mitään tutkitakaan ellei keskenmenoja tule kolmesti. KOLMESTI?! Yksikin oli liikaa, kiitos vain.

Myös fraasiin "kyllä luonto hoitaa" on ehtinyt palaa hihat jo monesti. Kaveripiirissäni on useita näyttöjä siitä, ettei luonto aina suinkaan hoida asioita meidän ihmisten haluamalla tavalla. Totta kai oli parempi että luonto korjasi kämminsä, jos kyse oli siitä että alkion kehityksessä meni vain jotain vikaan. Mutta eihän se lievitä surua ja turhautumista siitä, että jotain meni vikaan eikä saatu tervettä vauvaa.
 
 
Takaisin
Top