Toukokuisten synnytystarinat

Keskustelun 'Laskettu aika toukokuussa 2011' aloitti Sofi, 14 huhti 2011.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. Rottis Aloittelija

    Rustailempa minäkin oman synnytykseni tänne...
    Eli oli raskausviikot 41+2. Minulla oli pari päivää ollut selkäsärkyä ja limatulppa oli mennyt edellisenä päivänä joten tiesin, tai ainakin toivoin että synnytys olisi ihan lähellä. Aamulla heiluttelimme peittoja miehen kanssa (en tiedä oliko tällä mitään yhteyttä synnytyksen käynnistämiseen, saattoi olla) ja lähdimme sitten kaupoille ja aloin tuntemaan silloin tällöin supistuksia. Supistuksia tuli muutaman tunnin ajan epäsäännöllisesti ja  kävimme sukujuhlissakin niiden aikana. Juhlista tultua kolmen aikaan supistukset alkoivat tulemaan säännöllisesti. Olin iloinen että vihdoin jotain tapahtuu, tätä oli odotettu! Kipujen yllyttyä helpotin oloa kaurapussilla ja kuumalla suihkulla.
    Soittelin sairaalaan ja sieltä sanottiin että sinne vaan kun ei kotona enää pysty olemaan. Sairaalassa kohdunsuun tila katsottiin yhdeksän aikoihin ja olin auki 3cm. Sitten minut laitettiin käyrille mikä oli minusta inhottavaa, sillä sisätutkimuksen jälkeen supistukset kovenivat muttei voinut liikkua kun oli piuhoissa kiinni. No sen jälkeen pääsin synnytyssaliin ja sitten menin tunniksi ammeeseen mikä auttoi aika hyvin kipuihin. Sitten sain ilokaasua ja olin auki n.4cm. Ilokaasukin auttoi hieman mutta tuntui etten saanut kunnolla happea. Pari tuntia hengittelin kaasua kunnes tuntui ettei se auta yhtään ja kivut olivat tosi kovat. Pyysin epiduraalia ja olin tällöin auki 6,5 cm. Anestesialääkäri oli varattu joten sitä jouduin odottelemaan. Vihdoin lääkäri tuli eikä epiduraalin laitto sattutunut yhtään. Kivut alkoivat laantumaan ja sain levätä hetken aikaa. Tunsin supistukset mutta kipu oli paaaaljon laimeampi.
    Parin tunnin jälkeen minua alkoi ponnistuttamaan ja kutsuin kätilön. Olin auki 10cm joten hommiin vaan. Ensiksi ponnistin kyljeltään ja sitten puoli.istuvassa asennossa. Vauva oli avonaisessa tarjonnassa. Kätilö leikkasi välilihan (ei sattunut kun väliliha puudutettiin) ja vauva tuli ulos. Isä leikkasi napanuoran ja vauva laitettiin rinnalle. Istukka tuli täydellisenä 13.min päästä. Tikkejä kätilö laittoi 4. Pieni repeämä tuli myös virtsaputken lähelle mutta siihen ei tikkejä tarvittu. Synnytyksen 1. vaihe kesti 13h, 2. vaihe 22min ja 3. vaihe siis 13 min. Poika oli 51cm ja 3736cm, päänympärys 35cm. Kätilö kehui synnytystä ja sanoi että ensisynnyttäjänä olin tosi reipas.
    Synnytyksestä jäi hyvä maku vaikkakin synnärillä oli tosi kiire eikä kätilöt päässeet tulemaan heti kun niitä pyydettiin paikalle. Myös ihmettelen miksi väliliha leikattiin niin helpolla, en ollut kuitenkaan kovin kauaa ponnistanut, ehkä kätilö näki kuitenkin sen olevan hyödyllinen. Avautumisvaihe oli kaikista kivuliain ja synnytyksen aikana ajattelin etten uskonut sen näin kipeää tekevän. Kuitenkin parin päivän päästä tuntui että voisin tehdä sen uudestaan vaikka heti :D Niin nopeasti se kipu alkoi unohtumaan ja kokemus on niin ainutlaatuinen eikä kipua joudu kuitenkaan kovin kauaa sietämään ja palkkio on mitä mahtavin; oma lapsi :)
  2. *Sara* Peruskäyttäjä

    pikkuruu: No onpas ollu arvostavaa henkilökuntaa, ku sun hereillä ollessa tommosia puhuvat :o Mutta joo toisaalta siinä just tulee sellanen olo, että eipä tässä ainakaa mitää paniikkia näytä olevnan.
    Mua nii harmitti ku se puudutus epäonnistu ku olisin tosiaa halunnu sen ekan rääkäsyn kuulla ja muutenki olla vähän kartalla mitä siinä tapahtuu :)
    Mulla oli kans se tärinä, alko jo siitä lääkkestä mikä lopetti ne supistukset ja jatku vielä ku heräsin nukutuksesta :D Sain sitte jotai lääkettä mikä lopetti sitä tärinää.

    Mäkin mietin, että johtuko toi kaikki siitä epiduraalista ku siinä tokkurassa kuulin ku kätilö puhu hoitajalle, että tää alko heti sen jälkee jotenki siihen sävyy et mä heti aattelin että siitä se johtu. Mutta sit käytiin seuraavana päivänä kätilön kanssa synnytystä läpi ja kysyin johtuko se siitä niin se sano että ei johtunu, tiedä sitten. Turhapa tota on miettiä jälkikäteen, pääasia että kaikki on hyvin.

    Mä oon toipunu ihan ihmeen hyvin, olin jo seuraavana päivänä pystyssä, kävin ite vessassa ja näin. Ja lähin kotiinki super nopsaa ku ke-to yönä leikattiin, niin lauantaina lähettiin. Kotona sitten tuli vähän takapakkia ku vähä liikaa varmaa puuhailin nii haava tulehtu, mutta siis tosi pienesti vaan. Söin sitte antibiootit ja sen jälkee kaikki taas menny tosi hyvin, en enää ees muista koko haavaa :).

    Tehtiinkö sulle sitte pikkuruu hätä vai kiireellinen sektio? Ja millaset ohjeet sait siitä "sairaslomasta"? Ku mulle sanottiin että 2 kuukauteen ei mitään vauvaa painavampaa saa nostaa ja jossain sanotaan, että 4 viikkoon ei saa? Ite oon kyllä vähä lipsunu tosta, tittidii... Ja juokseminenki vähä houkuttais, mutta sitäkää ei 2 kuukauteen suositeltu :(
  3. mustakomutsi Aloittelija

    Nyt vasta tuntuu siltä että jaksaa kirjoitella tätä, tänään tyttömme siis 5 viikkoa tasan :)

    Tässäpä siis mun "kisasynnytys":

    Lauantai-sunnuntai yöllä kattelin euroviisuja kaikessa rauhassa, ei ollut mitään synnytykseen viittaavia tuntemuksia. Olin koko ajan ollut ihan varma että mulla menee se parilla viikolla yli. Mutta siitä kun viisut loppui ja sohvalta nousin niin kas, vedet ryöpsähti. Ei ollut epäilystäkään mitä tapahtui ja kipitin vessaan tutkimaan. Vesi oli vähän limaista ja vaaleanpunertavaa, soitin synnärille ja neuvoivat tulemaan viimeistään 12 tunnin päästä jos ei aikaisemmin supistele.
    Menin sitten herättämään miehen ja siinä hetki höpöteltiin, ja yritettiin nukkua. No eihän minun nukkumisesta tullut yhtään mitään, välillä kun meinasi nukahtaa niin vettä taas holahteli ja se häiritsi unta.

    Supistuksia ei kuulunut ja oli muutenkin ihan loistava olo, joten lähdettiin sairaalaan sitten vasta silloin puoliltapäivin, vedet meni siis noin yhden maissa yöllä. Siellä sitten heti käyrille ja vauvalla oli kaikki hienosti, vesi edelleen kirkasta. Sitten alkoi piiiiitkä odotus. Nukkua yritin välillä mutta sain vaan pikaisesti torkahdeltua. Pariin kertaan käytiin tunnin lenkki, ja jälkimmäisellä alkoi selvästi tuntua napakampia suppareita. Ne oli kuitenkin tosi lyhyitä ja epäsäännöllisiä ja sillä mentiin iltaan asti. Mies lähti yöksi vielä kotiin ja minä aloin kattomaan jääkiekkon MM-finaalia.
    Siinä matsin aikana alkoi supparit kovenemaan ja säännöllistymäään ja vikassa erässä joutui jo vähän puhaltelemaan. Onneksi pelin jännittäminen vei huomiota kivuista. Muilla osastolaisilla oli jo vauvelit kainalossa ja niillä oli hauskaa seurata mun kärvistelyjä :D

    Sitten taas petiin ja käyrille, sekä tässä kohtaa muistaakseni oli eka sisätutkimus. Paikat oli täysin kiinni ja vesien menoista oli siis vuorokausi kulunut mutta eivät alkaneet käynnistämään yötä vasten. Sain kipupiikin ja nukahtamislääkettä ja yritin taas nukkua...ei toivoakaan. Välillä oli pakko nousta käppäilemään käytävälle kun maatessa supparit teki tosi ilkeetä.

    Kätilö ehdotti jumppapalloa + suihkua ja ne auttoikin ihan mielettömästi. Ehkä tunnin verran suihkuttelin mutta aloin nukahtelemaan ja heräsin aina kun meinasin pudota pallolta ja suihku sojotti ties mihin :D Vettä olikin sitten lainehtinut käytävälle asti ja niitä lastalla sieltä siivoilin puoliunessa ja supistusten lomassa (ihan kun ei olis voinut kutsua jonkun paikalle tekemään sitä..)

    Vihdoin viiden aikaan supistelu säännöllistyi kunnolla ja 6.15 siirrettiin saliin. Nyt eletään siis maanantai-aamua ja edellisen kerran olin nukkunut perjantaiyön. Aloin olla todella väsynyt, itkuinen ja sekava, kätilö ehdotti akupunktiota vauhdittamaan hommaa. Vastustelin ensin koska kammoan neuloja ihan yli kaiken, mutta hän sai mut vakuutettua niiden hyödystä. Sitten menin altaaseen neulat korvissa ja päälaessa. Olo oli altaassa kuitenkin paljon tukalampi ja puolen tunnin jälkeen oli pakko nousta sieltä pois. Toisen puoli tuntia odottelin että joku tulisi kun en tiennyt mitä sitten tehdä, enkä jotenki tajunnut että se synnytyssali oli siinä samassa ja siitä kutsunapista olis voinut painaa. Sitten tuli (taas uusi) kätilö ja teki sisätutkimuksen: 4cm auki. Menin petiin ja aloin ottamaan ilokaasua. Menin siitä ihan kuutamolle, ja muistikuvat alkaa olla todella hataria. Joskus yhdeksän maissa mies tuli paikalle ja kätilö ehdottaa epiduraalia että saan levättyä vähän. Sitäkin yritin vastustella mutta taas ne puhui mut ympäri. Tunnin kuluttua tulee lääkäri ja laittaakin spinaalin eikä epiduraalia. Se oli kyllä huojentava tunne kun kivut hävisi ja pystyi vähän juttelemaankin miehen kanssa ja lepäiltyä. Vajaan parin tunnin päästä puudutuksen teho häviää ja kivut on hirvittävät. Kohdunsuu auennut jopa sentin lisää...

    Istun pallon päälle ja otan ilokaasua -taas mennään hihhei. Otan ilokaasua ihan liikaa ja ihmisten äänet kuulostaa todella omituisilta, päässä surisee pulssin tahdissa ja hampaissa tuntuu ihmeellistä särinää. Ajan ja paikan taju häviää täysin. Välillä yritän pärjätä ilman kaasua mutta ei pysty.

    Puolenpäivän jälkeen lapsivettä alkaa ryöppyämään joka supistuksella ja se on muuttunut tummanvihreäksi. Alkaa myös kova painontunne ja ponnistuksen tarve. Soitan kelloa ja kätilö juoksee paikalle kiireisenä. Sanon että nyt tartteis päästä ponnistamaan ja kätilö on että “okei, hyvä, odota ihan hetki” ja poistuu juosten paikalta. Ollaan miehen kanssa ihan että mitä hittoa mutta jatkan siinä pallon päällä keinuttelua. Sitten alkaa tuntumaan että vauva kohta putoaa lattialle ja alan hätääntymään. Soitan kelloa, mies soittaa kelloa ja ketään ei näy. Karjun miehelle jo ihan paniikissa että tee jumalauta jotain, hae joku tänne. Soitetaan kelloa uudestaan ja uudestaan ja vihdoin kätilö tulee. Avonaisesta ovesta kuulen kun viereisessä salissa summeri huutaa yhtälailla ja kätilöt ramppaa juosten näiden kahden salin väliä. Yhden maissa mut komennetaan pedille ponnistamaan, olin toivonut jakkaraa mutta en enää jaksanut puhua mitään vaan könysin sängylle. Olin täysin auki ja vauva tulollaan joten aloin ponnistamaan. Supistukset oli niin lyhyitä että en saanut kun 2 ponnistusta kerrallaan, kolmatta yritin mutta ei vaan millään. Vauvan happiarvot laski välillä huolestuttavasti ja yritin hengitellä rauhallisesti ja sillä ne sitten aina paranikin vähäksi aikaa mutta lopulta oli pakko vaan ponnistaa ilman supistusta kun piti nopeasti saada vauva ulos. Olin kuvitellut että olisin suht hiljainen synnyttäjä mutta ulvoin ja karjuin niin paljon kun keuhkoista lähti. Mies ja henkilökuntakin huutaa ja tsemppaa kun urheilukisoissa konsanaan ja vihdoin 13.23 tyttö putkahti maailmaan. Häneltä imetään hengitystiet tyhjäksi ja nostetaan heti rinnalle syömään. Olo on lopen uupunut ja epätodellinen. Meille tuodaan voileipiä, mehua ja kahvia. Mies juottaa ja syöttää mua koska olen kiinni piuhoissa ja lapsi makaa rinnalla joten liikkumavaraa ei juuri ole.

    Vauva viedään pesulle ja mitattavaksi, mies lähtee mukaan ja mua aletaan ommella. Kätilö tuumaa että nyt on vähän huonoja uutisia: repeämät ei ole kovin suuret mutta sellaisessa kohtaa (häppärit ja klitoris) että joudutaan tikkaamaan ilman puudutusta. Että nyt vaan reipas mieli ja vähän ilokaasua niin selvitään tästäkin. En osannut kuin itkeä, ajatuskin ilokaasusta yökötti mutta niin myös niistä kivuista ilman sitä. Fiksuna yritin siinä vielä että eikös ne repeämät ihan ilman tikkejäkin paranis mutta joo...eihän ne tietenkään hehheh. Viimeisen koitoksen jälkeen pääsin suihkuun ja omaan huoneeseen lepäämään.

    Alapään lisäksi repeili myös vähän yläpääkin, silmistä ja naamasta katkesi verisuonia niin että näytin ihan frankenstainilta muutaman päivän. Onneksi ne lähti aika nopeasti pois ja viikon kuluttua ei ollut kuin muutama punainen viiru toisessa silmässä enää. Kahden viikon päästä synnytyksestä koin oloni jo ihan normaaliksi, niin kun mitään ei olis tehnykään. Vessassakaan ei enää sattunut. Hurjaa miten nopeasti se luonto vaan hoitaa :)

    Olin varmaan valvomisen takia itse synnytyksen että sen jälkeiset ekat päivät aika säikähtänyt, voisi sanoa jopa traumatisoitunut. Mutta siitä se fiilis alkoi kohenemaan ja nyt voin sanoa että ehkä vielä joskus uusiksi!

  4. pikkuruu Aloittelija

    *Sara*, mulla kans toipuminen sujui sitten ihan hyvää vauhtia. Sä olet kyllä päässyt tosi nopeesti sairaalasta! Mulla leikkaus tehtiin lauantaina päivällä ja kotiin lähdettiin keskiviikkona iltapäivällä. Alun perin oli suunniteltu että päästään vasta torstaiaamuna mutta sitten yksikin valvottu yö lisää täpötäydellä osastolla alkoi tuntua liialliselta ja pyysin aikaistettua kotiinpääsyä. 

    Mulla kans saman päivän iltana piti nousta istumaan ja sen verran pääsin nousemaan että hoitaja autto lavuaarille joka oli ihan mun sängyn vieressä, että sain pestyä kasvot ja hampaat. Oli aika epämääräinen tunne kun jalat oli tietty puudutuksesta ihan tunnottomat tuntikausia ja piti odotella että niitä saa taas liikuteltua. Muuten oli kipulääketipan ja katetrin takia kiinni siinä sängyssä pari päivää.

    Mulla oli siis kiireellinen sektio kun se tehtiin puudutuksella, se nukutus kai muuttaa sen sitte hätäsektioks, tai niin mä oon ymmärtäny. Se lääkäri joka kävi sit myöhemmin juttelemassa siitä synnytyksestä kertoi että noita kiireellisiä ja hätäsektioita tehdään Suomessa vuosittain 16 prosenttia kaikista synnytyksistä eli ei se niin kauheen yleistä oo. Sitä en tiedä kuinka moni etukäteen suunnitelluista sektioista on sellasia jotka tehdään siks kun synnyttäjä ei uskalla synnyttää alateitse, mutta tää lääkäri anto kyllä ymmärtää ettei sellaisesta syystä niitä tehtäis ollenkaan. Mä olisin kyllä halunnu sen perinteisen synnytystavan mutta ehkä sitten ens kerralla :D semmosen ohjeen antoivat ettei nyt ainakaan vuoteen sais hankkiutua uudestaan raskaaks että kohdussa oleva arpi ehtii parantua kunnolla. En kyllä ollu harkinnukaan ihan niin pian...

    Mulle annettiin saikusta sellaset ohjeet että neljään viikkoon ei sais tehdä mitään normaalia rasittavampaa eikä nostella. Se neljä viikkoa tuli täyteen lauantaina, jee :D mutta jo samalla viikolla kun olin kotiutunu unohdin ton nostelukiellon, muistin sen vasta sitten kun haava sattu. Ja aluks oli vähän hankalaa toi sängystä nouseminen ja nauraminen, aivastaminen ja yskiminen mut nyt ei huomaa enää mitään. Ja koko haavaa ei ees näy kun peilistä katsomalla kun se on tuolla bikinirajan alapuolella, tehtiinkö sulleki sinne? Mä aion mennä huomenna salille vähän testaamaan missä kunnossa sitä ollaan. Parilla pitkällä vaunulenkillä oon vauvan kanssa jo ollu. Mut mä uskon että jos sulla haava on jo hyvässä kunnossa ni kait sitä voi oman jaksamisen mukaan alotella normielämää :D
  5. mimmulimammuli Peruskäyttäjä

    Vihdoin jos kirjottaisin meidän tarinan : ) (pitkä..)

    Perjantaina oli eka yliaikaiskontrolli jonka jälkeen tulppa lähti irtoilemaan. Viikkoja oli jo reilusti joten olo oli jo aika kaamea. Kaikki niksit kokeiltu. Maanantaina oli toinen käynti jota odotin innolla kun lupailtiin käynnistystä. Eihä ne mitään käynnistäny vaan varasivat uuden ajan keskiviikolle. Pillahin itkuunki sairaalan vessassa kun en vaan jaksanu sitä oloa ja pettymystä.
    Muistan kun joskus 12 aikaa katoin kelloa ja supisteli välil pienesti. En osannu aavistaa et siitä se lähti. Kävin täälläkin kiukuttelemassa että ei se synny :D Vanhemmille näpyttelin viestiä supisteluista ja ne tulikin käymään kaffella illalla joskus kuuden maissa ja pyys mua lähtemään niille kun supisteluja tosiaan tuli 10 min välein koko päivän. Illalla 8 jälkeen ne alko tulemaan 5-2 min välein vahvempina. Nojailin välil tuoliin ja pöytään äitin hykerrellessä vieres et nyt se tapahtuu! Soitin joskus klo 23 jälkeen sairaalaan kysyäkseni pitäiskö tulla näytille kun kuitenki supistellu jo kohta 12h ja mulla merkitty tietoihin et pitäs heti mennä sairaalaan kun alkaa supistelut. Eipä ne siel sanonu juuta eikä jaata. klo 00 pakkasin kamppeet ja lähettiin äitinkaa ajaa sairaalalle. Naureskelin matkalla vaan et varmaa väärä hälytys kun ei satu edes paljoo :D Ja sekin viellä kun joka tarkistuksessa paikat oli menny mukamas enemmän vaan kiinni edellisestä käynnistä.

    Meidät ohjattii samantien huoneesee jossa oli perhepeti ja sairaalavaatteet oottamassa. Aamuun asti sitte seisoskelin ja ravasin huonetta ympyrään sen ihme nojaushäkkyrän kanssa. Välillä naureskelin ja juttelin äitinkaa ja toisena hetkenä puuskuttelin. Supisteluja tuli edelleen 2-5 min välein ja kipu oli siedettävää. Välillä joku kävi kysymässä haluanko jo kivunlievitystä. en ottanu mitää. Paikkoja tarkisteltiin 2 h välein. Sittenkun kivut rupes yltymään niin salista alko kuulumaan julmettu huuto! Joku synnyttäjä huusi ja kilju niin lujaa ku ääntä lähti ja viimein kuulu vauvanki ääni. Äitiki heräs siinä vaiheessa.
    pitkin aamua ravasin suihkussa ja se oliki aluks tosi ihana kivunlievitys ja ajattelin et täähä menee hyvin kunnes jälleen tarkisteltiin paikkoja 10 aikaan ja oli vielki vaan vaivaset 2 senttiä auki. Päätettiin että kalvot puhkastaan klo 12 jos mitään ei ala tapahtumaan.
    Kivut alko olemaan aika kamalat ja vettä tuli lotrattua suihkussa. Vihdoin annoin luvan puhkasta kalvot. Vauva potkas lujaa kun sille laitettiin pinni päähä. Siitä sitte alko paikat aukeemaan ja kivut yltymään. Ei auttanu enää suihku eikä hierominen mutta silti pidin pääni etten mömmöjä ota :D Kivut muistutti hyvin paljo menkkakipuja. Paikat rupes aukeemaa ja aloin olemaan tooodella pökkyrässä. Sitte kun supistelut oli kestäny sen 26tuntia niin ei enää jalat kunnolla pitäny ja piikkikammosena pyysin epiduraalin. Siinä sitä sitten ruvettiin piikkiä laittamaan ja olin aivan pihalla. en tuntenu koko piikkiä. Oli todella outo vetopois olo.
    Äiti kerto että piikin laiton aikana puhelimesta soi "hei hei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä". Ei ollu kuulemma kehannu sulkea pois synnäri musaa mut oli hävenny kun kätilöö oli naurattanu kun makasin siinä piikki selässä äidin pidellessä kädestä.
     Ah että se epiduraali oli ihana! Kivut hävisi kokonaan. Ei siis mitään tuntoa! Ainut mitä pelkäsin synnytyksessä oli tippa ja sekin laitettiin niin nätisti. Nukuin tunnin ja tarkkailin kelloa että puolitoista tuntia ja piikin vaikutus lakkaa. Puolentoista tunnin päästä eli klo 16 tuli kamala veski hätä ja pyysin lupaa käydä pissillä. Tiesin hyvin että vauva se siel tekee tuloaan mutta rupes tulee pupu pöksyyn. Pytyllä ihmettelin et mitään ei tuu mut paine on iha hemmetin kova. Vessan oven takaa huudeltiin että tuleeko mitään et sun kannattas tulla nyt näytille sieltä. Lopulta mut melkei raahattii takasi sängylle. Oli todella jännä tunne kävellä haarat levällään ja tuntu et jotai siel on.. Sängylle päästyä kätilö tokas et joo pää melkein jo näkyyki et aletaas ponnistaa.
     Seuraavat 5 min meni väitellessä kahden kätilönkaa ponnistamisesta. kätilö: "No niin nyt vedät syvään henkeä ja ponnistat" Minä: " en." Kätilö: Eikun nyt täytyy ruveta ponnistaa vauvaa ulos. no niin nyt seuraavan supistuksen aikana ponnista" Minä: "en.". Jälkikäteen naurattaa mut sillon hirvitti kun tiesin että vauva on todella iso. Onneks puudutus oli viel kohillaan mut tuli yksi onkelma lisää.. En tuntenu enää supistuksia. Juuri kun pää oli tulossa ulos niin supistukset loppu. toinen kätilö olis niiin mielellään pistäny värkkiin jollai aquarakkula piikillä ja siitäki asiasta huudettii kilpaa. Toinen sitte kysy haluanko kokeilla vauvan päätä kun sillä on hiukset. Mulkasin kuulemma murhaavasti sillonki. Jotaki tippaa ne lisäs ison määrän ja sit vihdoin pää synty ja lopulta koko jäbä. Se tunne oli aivan mahtava! Jäbä oli just ollu masus ja nostettiin vatsan päälle niin oli se kyllä painava :D Tukihenkilönä ollut äitini leikkasi napanuoran ja kuvasi Mion ensi minuutit. Muistan kun eka kommenttini vauvasta oli että kyllä se on ihan Mion näkönen : ) Kyselin kätilöltä joka tsekkasi paikat että montako tikkiä tulee, kerro vaan suoraan. (näin mielessäni kauhu kuvia totaallisen levinneestä värkistä kun juuri syntyny 4 kilonen mötkö). Piti kysyä uudestaan kun en ensin uskonu että 2 tikkiä riitti.
    Tunnin päästä isäni tuli siskonkaa prätkällä toivottamaan vauvan tervetulleeksi. Hyvin kuulu prätkän ääni saliin. Mio väläytti ensi hymyn ukkinsa sylissä<3

    Hyvin meni vaikka oli rankkaa kun kesti noin pitkään. yht 29h supistelut joista melkein puolet oli 2-5 min välein.
    Siellä se äidin muru nyt nukkuu omassa sängyssään<3
    Pitkä tarina tuli mutta kiva oli muistella tapahtumia : )

  6. Rottis Aloittelija

    Ihana ja hauska synnytystarina! Voi mulle tuli niin muistot mieleen. Kauheeta ajatella et sen kokee enää kerran tai korkeintaan kaksi :( Pitäsköhän ryhtyy doulaks tai kätilöks...
  7. KaiKo Tuttu foorumilla

    Mä käyn yhä lukemassa täällä synnytystarinoita tuolta elo-syyskuisten puolelta tällä hetkellä. Ja katselen telkkarista "vauva tulossa" -sarjaa. Jostain syystä musta on kiva lukea niitä. Joten kiitos kaikille, jotka on jaksaneet tänne kirjoitella!
  8. Margeliini Tuttu foorumilla

    Kai mäkin voin tänne kirjoitella, vaikka tyttö syntyi vasta kesäkuun puolella... LA oli 28.5.2011.

    Raskaus meni siis viikolla yli. Ei onneks mitään hätää ollut missään vaiheessa, mutta olo oli tukala. Ja kun masukki oli ollut jo hyvän aikaa lähtökuopissa ja muutaman viikon ajan olin kärsinyt menkkamaisesta jomottelusta, niin kyllä meinas välillä pää seota, kun vain odottelin, että koska alkaa tapahtua. Mutta perjantaina 3.6. n. klo 7 lorahti lapsivesi. Soittelin TAYSin synnytyspäivystykseen ja pyysivät käymään näyttäytymässä. Olo oli ihan hyvä, joitakin pieniä supistuksia tuli ja miehellekin sanoin puhelimessa, ettei tarvi tulla mukaan, kotiin ne mut kuitenkin sieltä laittavat. No, hetken päästä soitin sille uudestaan töihin ja pyysin tuleen mukaan, kun en halunnut mennä yksin taksilla, kun sitä vettä lorisi.

    Sairaalassa makasin hetken käyrillä ja muutama hassu supistus piirtyi. Sisätutkimuksessa lääkäri totes, että sormelle auki, kaikki kohdunkaulasta jäljellä, suurin osa vedestä tullut ulos ja ultraäänen mukaan olis 3,7-kiloinen lapsi tulossa. Siinä vaiheessa vähän hätkähdin, että niin iso! Neuvolassa lääkäri oli sanonut, että on niin siro ja pieni tyttö tuolla masussa eikä varmana 3,5 kiloa enempää tule painamaan. Multa otettiin vielä tulehdusarvot ja ne oli ihan ok. Päästiin kotiin. Ja sitten ei tapahtunutkaan mitään :( Tai kyllähän niitä supistuksia tuli 5-10 minuutin välein, mutta olivat tosi siedettäviä ja välillä loppuivat. Mikä pettymys. Seuraavana aamuna olis käynnistys edessä.

    Illalla n. klo 23 kun mentiin nukkumaan, vauveli potkas mua kunnolla ja tuntui, kun jotain repes ja sitten sitä vettä alkoi tulla kuin hanasta. Se oli vähän pelottava tilanne ensisynnyttäjälle ja olin ihan halukas lähteen jo sairaalaan takas. Mies meni hakeen autoa oven eteen ja sillä välin alkoi tosi kovat supistukset. Oli vaikeaa kävellä edes ne muutamat metrit autoon.

    Taas synnytyspäivystykseen ja tällä kertaa siellä oli tosi tympeä vanha kätilö mua vastassa :( Mies joutui taas odottaan käytävällä ja mä makasin yksin tuskissani käyrillä. Olisin halunnut istua, mutta eihän se käynyt. Sisätutkimuksessa olin väljästi sormelle auki ja se tympee akka valitteli, kun oli niin vaikeaa kokeilla mun kohdunkaulaa, kun se oli niin pitkällä mun sisällä. Olin vähän hämilläni, että pitäiskö nyt anteeksi pyytää vai mitä...

    Pääsin onneks heti synnytyssaliin ja vesiammeeseen, niin kuin olin halunnut :) Ja synnytyssalissa oli kiva nuori kätilö. Mulle pistettiin antibiootti suonensisäisesti varmuuden vuoksi (kun oli vedenmenosta niin kauan) ja sitten lilluin siellä ammeessa ja supistukset pysyivät ihan siedettävinä. Parin tunnin jälkeen se amme ei enää toiminut ja istuin pallon päällä ja naukkailin ilokaasua. Kätilö ehdotti mulle kipupiikkiä, mutta en halunnut. Halusin synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Ainakin sillä hetkellä. Kuuden synnytyssalissa vietetyn tunnin jälkeen oli 1,5 cm auki. Mikä pettymys taas! :( Nyt huolin jo sen kipupiikinkin. Aamu alkoi sarastaa.

    Kätilö vaihtui. Onneksi tuli taas mukava tyyppi. Kokeilin akvarakkuloita. Niiden laittaminen sattui ja ne auttoivat about viis minuuttia kipuun, joten  eivät olleet sen kärsimyksen arvoisia. Tämä toinen kätilö ehdotti epiduraalia. En huolinut. Sitten rupes tuskat oleen niin kovat, etten pystynyt enää tekeen mitään muuta kuin huutaan sinne kaasumaskiin. Siinä vaiheessa tämä ihana kätilö sanoi, että synnytys etenee tosi hitaasti ja mä olen tosi kipeä, nyt olis hyvä ottaa se epiduraali, muuten voi olla etten jaksa ponnistaa sitten kun sen aika tulee. Suostuin. Tunsin itseni ihan luuseriksi. Jonkun WHO:n mukaanhan suurin osa naisista pystyy synnyttään ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ja synnyttäminen on niin luonnollista jne...

    Epiduraali vei kivut täysin ja sain nukuttua muutaman tunnin. Avautumisessakin alkoi tapahtua edistystä :) Jossain vaiheessa mulle nousin kuume ja mulle pistettiin kuumelääkettä tippumaan, koska vauvan sykkeet rupes tihenemään tuon kuumeen takia. Sille laitettiin vielä scalp-anturi päähän ja mun kohtuun joku piuha, minkä avulla selvitettiin supistusten voimakkuutta tms. Olin siinä vaiheessa jo niin sekaisin, etten ymmärtänyt ihan kaikkea ;)

    Taas vaihtui kätilö. Oli onneks meidän viimeinen sellainen ;) Ihmettelin, että onks nyt jo iltapäivä. Lisää epiduraalia. Kätilö sanoi, että soittele kelloa, kun alkaa ponnistuttaa. No, ei alkanut. Soittelin silti sitten jossain vaiheessa, kun halusin tietää mikä oli kohdunsuun tilanne. Täysin auki! Vihdoinkin :) Nyt sain ruveta pikku hiljaa ponnistelemaan, aluks ihan pieniä ähkäisyjä. Halusin synnytysjakkaralle. En päässyt :( Jouduin sitten loppujen lopuks ponnistamaan siinä typerässä puoli-istuvassa asennossa, jota niin halusin välttää. Aluks tuntui, ettei se pää meinaa millään tulla ulos ja huusinkin jossain vaiheessa, kun kaikki käski mun ponnistaa, että ei se tule. Kätilö vastas: "Tulee tulee, mustaa tukkaa näkyy jo. Sitä on muuten paljon!" Tuon muistan kyllä koko loppuelämäni :) Silti tuntui, ettei se tule. Sitten vilahti sakset ja kuului naps. Siinä meni väliliha. En onneks tuntenut mitään. Enkä ehtinyt panikoida, kun paikalle tuli toinen kätilö. Vihdoinkin 4.6.2011 klo 20.06 meidän tyttö syntyi, 3570 g ja 48 cm :) Ja mä ajattelin, että en enää IKINÄ tee tätä uudestaan.

    Nyt kun synnytyksetä on tasan 4 kk, ajattelen, että olisihan se pikku kakkonen aika kiva :) Synnytys oli raskas ja pitkä. Avautumisvaihe 20 h, ponnistusvaihe 56 min. ja jälkeisvaihe 15 min. En kuitenkaan enää muista tarkalleen, kuinka paljon se sattui, muistan vaan, että PALJON, mutta sehän ei mitenkään epätavallista ole ;) Kipu yllätti mut täysin, mutta uskon, että aikanaan pystyn tuohon suoritukseen uudestaan. Tosin toivon, että se mahdollinen seuraava synnytys olis helpompi, vaikka tästäkin selvittiin ihan hyvin :)

Jaa tämä sivu