Tervetuloa Lisko ja kaikki muut toukomasut!
Täällä mennään tänään 10+6, ja ylihuomenna on se kauan osotettu np-ultra. Jännittää kyllä, koska ikääkin on ja riskit kasvaneet. Kysyinkin mieheltäni tässä yksi ilta, että mitäs sitten, jos np-ultran ja verikokeen ja muiden kokeiden tulokset osoittavat, että down-lapsi on mahassa? Ei ollut kuulemma miettinyt asiaa. Sanoin, että kannattaisi miettiä, koska se on mahdollista, joskaan ei todennäköistä.
Olemme pitäneet tämän raskauden salassa, vain paras ystävättäreni tietää, koska lähipiirissäni on tahoja, jotka eivät voisi sulattaa että keskeyttäisin raskauden lapsen vamman vuoksi. Ja mielestäni se on vain minun ja mieheni asia. Ja oma kantani asiaan? Olen pohtinut asiaa siltä kantilta, että ainahan vanhemmat yrittävät antaa lapselleen mahdollisimman hyvät eväät elämään, jotta nämä pärjäisivät ja saisivat elää onnellisina. Jos nyt tiedän etukäteen, että en sitä pysty tekemään, että lapseni elämästä tulisi rankka ja kivinen taival, tekisin sen päätöksen, että keskeyttäisin raskauden. Tämä siis jos sen varmasti etukäteen tietäisin, että lapsi on vammainen. Täysin eri asiahan on, jos lapsen vammaisuutta ei tiedä etukäteen, silloinhan lapsi on tietysti yhtä rakastettu kuin kuka tahansa lapsi.
Toivottavasti tästä pohdiskelustani kukaan ei tyrmisty tai ainakaan loukkaannu. Ajattelin vain nostaa esille miten itse olen asiaa ajatellut. Kyseessä on kuitenkin iso - elämääkin suurempi - kysymys.
Muuta: Yökötys alkaa vähentyä pikkuhiljaa, mutta mahan jokailtainen järkyttävä [&:] turvotus ei. Nyt pömpöttää jo aamullakin vähäsen. Ekat ä-housut tuli hankittua, kun omat ovat vielä kälyllä palauttamatta. Väsymys alkaa nyt pukata päälle, eikä yövalvominen auta asiaa...
Palikka 10+6
