Todellisuus iskee!

[Vius]

Mitä ajatuksia tulee päähän, kun unelmien ja äitiyden sumu päässä hälvenee ja tajuatte että joulukuussa tilanne muuttuu aika radikaalisti?

Itsellä on ollut pitkään sellainen olo, että kannan tässä vaan vauvaa, enkä ole paljoa tulevaisuutta ajatellut. Tänään sängyssä autuaana maatessani tajusin että hitto vie, parin kuukauden päästä sattuu ja paljon. Lisäksi meille muuttaa joku kolmas henkilö, joka rytmittää mun elämän uusiks. Lisäksi tämä henkilö kulkee mun miehen sukunimellä ja mulla on ihan eri sukunimi, kuin mun pienellä vauvalla. Pitääkö lampsia maistraattiin? Oivoivoi. Suuri muutos tulossa tähän vetelehtimiseen!

 

[Fuji]

Itellä alkaa olemaan selvästi enemmän stressiä noista muutoksista.. Nyt oon alkanu nähdä unia uudesta arjesta ja vaikka se nyt onkin oikeasti todella odotettu tuo lapsi niin jotenkin vaan se oma paniikki lisääntyy päivä päivältä..
Itellä tällä hetkellä ei ole mitään rytmiä päivässä ja sitten tuo pieni muuttaa sen kaiken samalla kun parisuhde miehen kanssa muuttuu.. Ja varsinkin tuo pelottaa.. No aika näyttää mitä tästäkin tulee..

 

[Caarina]

Aamulla juuri tyttären kanssa keskustelimme tulevasta vauvasta. Mähän oon saanut isontuvin määrin nauttia omasta ajasta kun lapset ovat kasvaneet ja itsenäistyneet. Sen että kattonut että koti on siisti, on ruokaa ja päällepantavaa ja että koulu hoidettu, muun ajan toiminut autokuskina ja soitellut puhelimella perään. Kun oon vielä ollut vain kotona kun töitä en suostunut tekemään, oon päässyt helpolla. Tyttärelle (9v) aamulla selitin, että mun on sitte mentävä kun vauva itkee, vaikka oonkin sun kanssa tekemässä läksyjä. Mutta se ei tarkoita ettenkö teistä enää välitä kun joudun jakamaan aikani. Siksi opetan teitä itsenäisiksi, että osaatte pakata reput, ottaa kaapista ruokaa ja pukea oikein ja muistaa itse ottaa puhelin ja pyöräilykypärä mukaan kun kuljette. Tyttöä kovin nauratti kun kerroin esimerkin että vauva ei kysy että "kun äiti vain suinkin ehdit siitä toisen läksyjen auttamiselta, niin voisitko antaa ruokaa?" Tai että "jos millään kun olet pelannut sitä candy crushia tarpeeksi, voisitko vaihtaa kakkaisen vaippani?" Vauvaa pitää auttaa heti kun hänellä on hätä ja isommat pärjäävät hetken. Niinkuin kaikki lapset vuorollaan ovat olleet vauvoja ja saaneet saman kohtelun. Tuntui tyttö ymmärtävän... :)

 

[Alise]

Musta tuntuu, etten vieläkään yhtään hahmota, että meille on tulossa vauva, vaikka maha on valtava ja siellä liikkuu joku ja kämppä on täynnä vauvaroinaa. Aina kun näen facebookissa, että taas joku tuttu on saanut vauvan, ensimmäinen ajatus on, että "miksi kaikki muut saa vauvan ja me ei". Sitten vasta iskee tajuntaan, että ai niin, en mä ookaan vaan lihonu :D Odotan mielenkiinnolla, että koska alan oikeasti tajuamaan tämän. Hetkittäin sentään tulee jotain liikutuskohtauksia, kun laittelee vaikka vauvanvaatteita. Taidan olla pikkasen hidas.

 

[Kukkis.mlk]

Mulla ei oo mitään tuntemuksia asiaa kohden. Jotenkin vaan on niin tyhjää. En hypi riemusta, mut en oo masentunutkaan. Mies taas on ihan sekasin. Potee huonoo omatuntoo, ku "saa vaan lomailla", mut toistaalta on todella innoissaan vauvasta ja sen tuomasta tauosta työelämästä. Heh.. Mun mahassa soitetaan bongorumpuja liikkeitten perusteella xD

 

[Rinkelitsi]

Täällon kans yks, joka läpi käy tätä tunteiden vuoristorataa ja koittaa järkeillä asioita pienessä päässään. Tällä hetkellä kaikki kokemattomat asiat harmittaa, kun ei se sitten ihan niin yksselitteistä oo pienen lapsen kans. Toisaalta on taas hetkiä, ku tihkuu onnea ja odotusta tulevasta, että saa olla rauhassa kotona sen oman lapsen kans ja kattoo vierestä sen kasvua ja kehitystä. Välillä haitari heilahtaa epätietoisuuteen mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja miten siitä selviää, kun ensikertalainen oon. Myös se, miten se muuttaa parisuhdetta ja minkälaisia vastoinkäymisiä uusi elämäntilanne voi tuoda tullessaan. Sitten myös tämä, että lapsi saa isänsä sukunimen. Jostain syystä se ahdistaa. Kauhiaa tämmönen tunteiden sekamelska, mut aina sieltä kuitenkin on löytyny se itseä tyydyttävä vastaus. :)

 

[Qaakkeli]

Mä huomaan, että alkupään innostus on laantunut ja vaikka en nyt välttämättä jättäisi tätä väliin niin mietityttää, että minkähänlainen elämä sit joulukuun jälkeen on. Oon aina ollut aika omia polkuja kulkeva ja hyvin itsenäinen niin mua hirvittää, että miten paljon lapsi sitoo menemistä ja olemista. En jotenkin osaa asennoitua siihen, että "ihanaa, kivaa saada uusi varjo joka kulkee jokapaikassa mukana".

Kaikki pitäisi olla enemmän kun hyvin mutta kun ei jotenkin osaa iloita asiasta sitten yhtään - hirveä huoli, että onko se lapsi kunnossa, kasvaako se liikaa, syönkö tarpeeksi /liian paljon, mitä kremppoja tänään on ja pitääkö niistä mennä tohtorille jne. En ole kyllä nauttinut yhtään tästä raskaudesta. Tulee mietityttä, että oonkohan mä sit se jolla on synnytyksen jälkeinen masennus kun nyt jo tuntuu hankalalta ja kun kaikki toitottaa, että se suhde lapseen kasvaa eikä se ole mikään maaginen hetki synnärillä. Mä en oo mikään "pika-juna" tunteiden suhteen vaan mulla kestää lämmetä tosi pitkään vaikka vastaavasti oon todella herkkä kantamaan huolta asioista. Että, osaankohan ottaa äitiyslomalla rennosti vaan stressaanko vaan kaikesta pienestä ja kun en edes välttämättä koe mitään super-suhdetta siihen stressintekijä.

Mä olen niin ilkeä, että annan oman sukunimeni lapselle. Toki tämä on "yhteinen" päätös miehen kanssa ja sit kun joskus ehkä naimisiin päädytään niin vaihdetaan sukunimet kaikilta.

 

[Anis81]

Mulle tulee sama kriisi mikä oli silloin kun mietittiinkö halutaanko kolmas lapsi. Silloin kamppailin vauvakuumeen ja oman ajankäytön kanssa. Nyt jo alkanut harmittaan kun en ottanut kausaria täksikaudeksi. No, nyt mennään näin ja katsotaan ens kaudella kausaria uudestaan kun vauvakin on sillon isompi ja sen kans voi mennä ja meijän isommat pojat pärjää kaksistaan 2-3 h illalla jos mies ei ole kotona.

 

[Kukkis.mlk]

Ei kannata murehtia asioita, jotka on jäänyt tekemättä. Kyl kaikkee voi tehdä sit vanhempanakin :)

Qaakkeli, mulla on vähän sama juttu. Koko ajan saa olla murehtimassa kaikesta. Itteltäni en edes odota, et kiintyisin muksuun nopeesti. Siks onkin tärkeetä, et mies on heti kotiutumisesta lähtien mun kanssa. Kyllä se kiintyminen sit tulee :)

 

[mangustimamma]

Mä olen kanssa välillä järkyttynyt kun olen tajunnut paljonko se elämä lopulta muuttuukaan. Monella läheisellä kaverilla on pieniä lapsia, mutta itsellä ei ole kasvaessa ollut samassa taloudessa asuvia nuorempia sisaruksia, joten ei sillä tavalla ole kokemusta pikkulapsiarjesta. Lapsi toki erittäin hartaasti toivottu ja kaikesta muka otettu etukäteen selvää, mutta jollain tasolla sitä ei ole kuitenkaan monia asioita aiemmin tajunnut vaan kyllä tähän lapsiprojektiin on kuitenkin lähdetty vähän kuin soitellen sotaan...

Esim. me ollaan töiden jälkeen usein poikki ja mä nukun päikkärit - hei hei vaan päikkäreille moneksi vuodeksi. Iltaisin, viikonloppuisin saatetaan makoilla tuntikausia sohvalla telkun ja herkkujen ääressä :bag: - ehei enää lasten kanssa, meillä syödään sitten pöydässä, herkut on arkena pannassa, telkku on kortilla ja joka päivä mennään - kääk! - ulkoilemaan. Satoi tai paistoi tai vaikka olisi kylmää ja pimeää ja väsyttäisi ihan sikana. Ja kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa ei tule olemaan juuri ikinä tosi moneen vuoteen. Kavereista puhumattakaan, tokihan mä ymmärsin ettei sitä enää pääse entiseen malliin humputtelemaan, mutta ajattelin että pari kertaa vuodessa - ja nyt tajusin että jos kakkonen natsaa imetyksen päätteeksi, niin sinne bestiksen kanssa kaljalle ei sitten ole asiaa about kolmeen vuoteen. :arghh:

Mutta siis ilman muuta varsin toivottu ja odotettu tuo tulokas, kuten ehkä tuosta vikasta lauseesta voi päätellä - kakkonenkin edelleen vakaasti suunnitelmissa. Mä halusin lapsia niin kovasti että ei ole montaa asiaa elämässä joista en sen haaveen takia olisi ollut valmis luopumaan. Mutta kyllä se silti hetkittäin järkyttää ja hirvittää, että millaisen mullistuksen sitä onkaan mennyt elämäänsä tilaamaan.

 

[Alise]

Mä taas odotan just sitä, että lapsi pakottaa pyllyn ylös sohvalta, tulee vietettyä ihan liikaa aikaa koneella tai telkkarin ääressä jumitellen. Ekat kuukaudet ajattelin kyllä hyvällä omallatunnolla lojua telkun ääressä imettämässä, mutta viimeistään keväämmällä sitten pitää alkaa touhuta kaikkea.

Mua jännittää kyllä loppuraskaus ja synnytys + siitä toipuminen, mutta odotan innolla sitä aikaa, kun lapsi tekee muutakin ku roikkuu tississä. Meillä on kyllä siinä mielessä helppo tilanne, että kummankin vanhemmat asuvat lähellä ja odottavat innolla pikkuista ja koska ajateltiin hankkia vain tämä yksi.

 

[Fuji]

Oho tuli tuplana teksti.

 

[Fuji]

Ite kävin taas tänään psykologilla keskustelemassa kun mulla on pelkoja juurikin tuota vauva-aikaa kohtaan. Olen luonteeltani äkkipikainen ja eilenkin vedin kilarit käytännössä tyhjästä.. Ja ite pelkään myös sitä että en pystykään jotenkin vastaamaan sen vauvan tä rpeisiin tai jotain.. Tai siis mitä teen jos se lapsi vaan itkee eikä mikään auta.. Jos on jo kokeillut kaikkea..

Tää tosin taitaa juontaa juurensa siitä että en ole koskaan saanut vanhemmilta semmosta hyväksyntää jne.. Mut nyt harjoitellaan sit tunteiden käsittelyä ja ylipäätään ihan niiden kestämistä ja hyväksymistä ennen vauvan syntymää

 

[mude]

Fuji, oot tosi upea nainen ja masuvauvan äiti nyt jo! Myönnät omat ajatukset, sanot ne ääneen ja pyydät apua! Ihan huikeeta huomata et nuinki arka ja vaikea asia sulle ni oot rohkeasti ottanu avun vastaan. Siitä ei voi seurata muuta kuin hyvää!!

 

[Tuhlaajatyttö]

Jotenkin oon ajatellut, että suurimmat kriisit muutoksen suhteen on käyty läpi. Mulle se realismi iski synnytyksen jälkeen. Oon myös hidas hyväksymään muutosta ja siinä väsymyksessä mietti, että mitä on tullut tehtyä :D nyt tietenkin mietityttää, että miten käy, kun esikoinen on vielä mussa niin kiinni ja usein haluaa olla sylissä. Miten sit kun ei voi kantaa kahta samaan aikaan? Mutta varmasti kaikki sujahtaa kohdilleen pienen hakemisen jälkeen, ihan kuin esikoisenkin synnyttyä :)

 

[Äiti×5]

Aattelen että ompa elämänmuutos tuleva taas mutta otan vastaan tämän ihanan haasteen jota se aina on toki nyt tiedän mitä tuleman pitää. Isoista lapsista on tosi iloinen iso apu kun saa jättää vauvan vaiks kauppareissuu varten vaiks parix tuntii tai laittaa ne vaunujen kaa kävelylenkille!
Mutta muistakaahan oikeesti ja aidosti nauttii vauva ajasta joka on nii kauheen lyhyt. Nauttimiset jää useimmiten kaiken väsyn keskellä. Muistan kun mullekin sanottiin että nauti nauti mutta vasta jälkikäteen tajusin että olisi voinut oikeesti nauttia huolettomasti enempi.
Apuahan saa aina jos tuntuu burnoutilta. Lapsiperheiden kotipalvelu on varma apu muutaman tunnin hoitoon vaiks paristi viikossa jos ei oo vaikka muita säännöllisesti apuna.

 

[Fuji]

Fuji, oot tosi upea nainen ja masuvauvan äiti nyt jo! Myönnät omat ajatukset, sanot ne ääneen ja pyydät apua! Ihan huikeeta huomata et nuinki arka ja vaikea asia sulle ni oot rohkeasti ottanu avun vastaan. Siitä ei voi seurata muuta kuin hyvää!!

Kiitos! Vaikka tää on vaikeaa niin oma ja lapsen hyvinvointi myös henkisesti on mulle tärkeää joten pakko vaan päästä käsittelemään noita asioita ja olen paljon saanut apua jo vaikka vasta kaksi kertaa olen käynyt tuolla keskustelemassa :)

 

[Caarina]

Omalta kannaltani mietin asiaa myös. Kolmas lapsi ei ole mulle enää mikään uusi juttu. Tiedän miten asiat menevät pääpiirteittäin, vaikka lapsetkin ovat yksilöitä. Mun elämässä on ykkösasia ollu aina lapseni, he ovat menneet töiden, opiskelun, jopa miehen edelle. Mä voisin sanoa eläväni lapsistani ja tänäänkin koin suunnattoman onnenhetken kun sain heidät molemmat kotiin koulun jälkeen. Paras hetki päivästä on kaikki jolloin saan olla lasteni kanssa. Kuulostaa epäterveeltä suhteelta, mutta ei se ole sitä :P tulen nauttimaan täysin siemauksin vauva arjesta vaikka tiedän ettei se helppoa ole ja tulen olemaan väsynyt ja isommat lapset tulevat viemään siivun myös voimistani.

Se ongelma tulee, että mies jää enemmän lasten varjoon. Hän ei muutenkaan ole perheenisä luonteinen, eikä tule omaehtoisesti ottamaan osaa perhe elämään tai huusholaamiseen, istuu tallissa tupakalla mielummin. Että riitoja tulee paljon ja mä tulen olemaan ihan loppu. Eikä meillä tule olemaan emmekä osaa ottaa kahdenkeskistä aikaa, kun mä en sitä niin kaipaakkaan enkä osaa ottaa miehen tarpeita huomioon kun huseeraan lasten ja kodin kanssa 24\7.

 

[Vius]

Minä odotan kyllä innolla että pääsee touhuamaan ja seikkailemaan vauvan kanssa ihanaa kun saa luvan kanssa maata kotona ekat kuukaudet ja vain imettää vauvaa (ja pestä pyllyä). On ollu niin kiireistä töissä, etten mitään muuta odotakkaan kun niitä kiireettömiä aamuja. Sitten jonkun ajan päästä saan vauvasta oman pienen lenkkiseuralaisen, tällä hetkellä mies jää melkein aina kotiin kun lähden koirien kanssa lenkille. Tai vähintäänkin kulkee perässä ja valittaa et liian pitkä lenkki ja mennään jo kotiin.
Meillä on niin paljon sukulaisten apua tarjolla, että eiköhän me miehen kanssa saada ihan tarpeeks kahden keskistä aikaa.

 

[Numea]

Tuttuja mietteitä. Mitään varsinaista äitiyden ja unelmien sumua en kyllä ole kokenutkaan. Ei siis vauvakuumetta eikä minkään sortin intoilua. Tällä hetkellä odotan eniten sitä että pääsen töistä breikille, niin karulta kuin kuulostaakin...

En siis ole osannut valmistautua vauvan tuloon juuri mitenkään ja todella toivon että äidilliset hoivavietit lopulta heräävät minussakin. Lapsi on kyllä odotettu ja yritetty.

Eniten mietityttää elämän muuttuminen. Ikää on jo 30+ ja olen saanut elää varsin itsekästä elämää. Olen voinut matkustaa ja harrastaa, minulla on paljon ystäviä ja tekemistä riittää. Ajattelin että jos ei vauvaa tulekaan niin ei se maailmaani kaada, kaikki perusasiat on niin hyvin ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Vauvan tulo tietysti mullistaa kaiken, se on selvää. Toivon kyllä kovasti että saan edes jollain tavalla pidettyä kiinni omista jutuistani, kuten rakkaasta harrastuksestani, kunhan alkuhössötyksestä selvitään. Onneksi mies on osallistuva ja varmasti lastenhoitoapua on saatavilla molempien vanhemmilta, sisaruksilta ja Ystäviltäkin. Onneksi lähipiirissä on myös loistavia esimerkkejä siitä kuinka lapsi kulkee sujuvasti mukana monessa eikä tarvitse jämähtää kotiin. Pidän arjesta ja kotonakin olemisesta, mutta se ei riitä.

Tässä jo mietin että minkä ikäisen vauvan kanssa sitä tohtii lähteä reissuun