Tammikuun turinat

Mä joudun varmaan kertomaan töissä jo heti nt-ultran jälkeen kun jo nyt vatsaa vaikea piilotella...
 
Piti tuossa pienet itkut päästää kun alkaa huumori loppua, rankat kaks kuukautta pahoinvoinnin ja oksentamisen kanssa ja nyt sitten mahatauti, koko illan oksentanut.. oliko pakko tämäkin vielä :`(
 
Mä nyt oon itkenyt vähän väliä kanssa, tuolta isännältä ei heru myötätuntoa kun se ei ole osannut koskaan olla tukena jos mä itken, se pysyy ennemmin kaukana, sit jos mulla on pahaolo tai pahamieli muuten niin kyllä se sit yrittää lohduttaa.. Varmaan lapsuudesta juontaa juurensa tuo käytösmalli...
 
Jaaha, töissä 2 kysy multa, oonko raskaana. Mulla kun on kuulemma ennen ollut vyötärö [emoji23] Ja se ultraaja oli sitä mieltä et on ihan turvotusta (läskiä..) turvotusta [emoji6] No kilo tullut painoa, en tiedä kai mä vaan olen ilmapallo sit..
 
Mä nyt oon itkenyt vähän väliä kanssa, tuolta isännältä ei heru myötätuntoa kun se ei ole osannut koskaan olla tukena jos mä itken, se pysyy ennemmin kaukana, sit jos mulla on pahaolo tai pahamieli muuten niin kyllä se sit yrittää lohduttaa.. Varmaan lapsuudesta juontaa juurensa tuo käytösmalli...

Meil sama miehen kaa...
 
Ei se oo ennen tätä raskauttakaan ymmärtänyt jos itken. Sillon on ymmärtänyt kun fyysisesti liittyy johonkin esim. hautajaisiin tai isovanhemman hyvästelyyn, sillon on pitänyt musta kiinni ja yrittänyt tukea..
Mut toi ei oo aikaisemminkaan ymmärtänyt mun mielenvaihteluita saati sitten nyt kun pinna palaa nanosekunnissa..
 
Myötätunto on hieno taito... Jos sitä on:) mä yritin äitille tänään avautua siitä kuinka on vaikeaa uskaltaa uskoa, että vauva tulee, näin 8v. lapsettomuuden ja 7 keskenmenon jälkeen. Se sanoi mua typeräksi. No, onneksi oon jo oppinut ettei kannata liikoja häneltä odottaa tässä myötätunto-asiassa. Haen tuen sitten jostain muualta. Mutta on varmasti rankkaa, kun mies ei tue kun olemme herkimmillämme, sanoisin. Voimia kaikille:Heartred
 
Voi lilyan :sad001 Mä en osaa oikein puhua mun peloista, isäntä ei ottanut oikein tosissaan mun synnytys pelkoa plus mulla on kamala sairaalapelko..
Viimeks kun olin sairaalassa yön yli 2008 kun mulla oli paise nielussa en nukkunut koko yönä siellä. Lääkäri oli hirveä mulle. Samana syksynä mun risat sit leikattiin ja mun olis pitänyt yöksi jäädä, Itkin sen koko ajan mitä heräämöstä tulin pois ja olin jonnekin 5 asti, pyysin lappua et lähden pois, eivät antaneet ennenku äiti soitti sinne ja sano et antakaa. Vaikka olin 18v jo..
En tiiä millaiset lääkkeet pitää mulle antaa et pystyn edes synnyttämään. Oltava vissiin viime tippaan kotona..
 
Mikä sua pelottaa sairaalassa? :Heartred joskus näitä kaikkia tunteita on kyllä vaikeaa pukea sanoiks.
 
Mäkään en viihdy sairaalassa. Pelottaa sinne meneminen ylipäänsä. Paikka jota oon ruvennut pelkää ja kammoomaa kesän jälkeen... Siellä en nuku yhtään....
 
Synnytyksen jälkeen joutuu (ensisynnyttäjä) olemaan vähintään kaksi päivää sairaalassa. Sektion jälkeen kauemmin. Kannattaa alkaa jo henkisesti varautumaan!
(paitsi Tampereella myös potilashotelli vaihtoehto)
 
Mä olin sektion jälkeen vaan kaksi päivää eli hyvin voi päästä jo aiemmin pois :) Tiedän myös ensisynnyttäjiä, jotka on päässy seuraavana päivänä kotiin (tampereella).
 
Onhan se inhottavaa olla vieraassa ympäristössä, mutta itteä toisaalta helpottaakin ajatus siitä, että kokoajan on apu lähellä.
 
Munkaan mies ei oo oikeen osannut olla tukena mun peloissa ja mietteissä. Aina jos puhun sille asioista mitkä vois raskaudessa mennä vikaan, se ei ees halua kuulla. Ymmärrän kyllä että saattaa huolestuttaa jos puhun tuollaisia mutta kun omia huolia olis kiva jollekin jakaa. Onneksi oma äitini ymmärtää, hän asuu kaukana mutta soitella voi.
 
Mä en esikoisen synnytyksen jälkeen viihtynyt sairaalassa yhtään. Oli kipuja ja hormonit sekaisin ja kaikki ihan uutta. Tarjottiin vaan jotain Buranaa ja ei oikein tuntunu auttavan. Kokoajan odotin että päästäis jo kotiin.

Kaks päivää siellä piti olla ja äkkiähän se meni lopulta. Nyt toisen kanssa varmaan pääsee jo nopeammin kotiin.
 
Se pelko on tuolla jossain takaraivossa, en tiedä mistä se on saanut alkunsa. Ilmeisesti jo lapsuudesta kun on käyty kuolevaa isomummoa katsomassa..
Kerran menin tikit otattaa pois kädestä niin pyörryin sinne osastolle.. En tiedä mikä siinä sairaalassa ahdistaa, en halua jäädä sinne yksin. En usko et tilanne muuttuu vaikka vauva on siinä, haluan miehen olevan mun kanssa siellä ettei mun tarvitse yksin olla, muutama vuorokausi nukkumatta ja stressi ei varmaan oo kovin hyväksi synnytyksen jälkeen..
Mä en oo tuntenut koskaan et oon saanu hyvää palvelua sairaalassa. Itse olen hoitaja ja kun peilaa omaan työhön niin voi sanoa et hoitaisin ketään niinku mua on hoidettu..
No kai ne siellä antaa sen verran nappia sit naamaan et oon vaikka tajuttomana sen pari päivää.
 
Perhehuonetta kannattaa pyytää heti tullessa, jos olis sit vapaana. Musta on aina ollut ihan "kivaa" olla sairaalassa, kun saa kipulääkettä, hoitoa ja ruoka tuodaan naaman eteen Mä oon kyl saanut hyvää hoitoa ne kerrat kun joutunut keuhkokuumeen, keskenmenon tms takia olee öitä sairaalassa. Esikoisenkaa jouduttiin olee 5pv, kun mulla raskausmyrkytys ja vauvan paino oli niin alhainen. Silloin tuntui, et on jo aika lähteä kotiin.... jos tällä kertaa päivä riittäisi
 
Mä olin sektion jälkeen neljä päivää sairaalassa, koska esikoisen ruokailu ei oikein alkanut luonnistua ja myös itse olin kovin kivulias. Kaksi päivää meni oikein loistavasti, mutta sitten alkoi jo tuntua että kun vaan pääsisi kotiin, onneksi mies vieraili ahkerasti. Mun kohdalla osastolla oli aivan ihana yökkö, jolle pääsin aina purnaamaan päivän tapahtumista.. Esikoiselle ei millään suostuttu antamaan lisämaitoa, vaikka mulla ei maito noussut ja vauva ei osannut rinnasta imeä.. Se oli ahdistavaa! Itse tottakai liputan imetyksen puolesta, mutta joku raja pitää olla.. Täytyyhän vauvan jostain ravintoa saada!
 
Takaisin
Top