Heippa kaikille! Täällä yksi huhtikuinen, foorumilla kylläkin hyvin hiljaiseloa viettänyt äiti. Olen tyytynyt pääasiallisesti lueskelemaan keskusteluja, ja saanutkin niistä paljon tietoa ja tukea raskauden aikana. Kirjoittamaan en silti ole alkanut alkuvaiheen jälkeen.
Meille syntyi 11.4. kaunis tyttö (la 23.4., syntyi 38+2), esikoinen. Synnytyskertomusta...
(Koko raskauden aikana ei yhtään harjoitussupistuksia ollut tullut.) 9.4. yöllä kolmen aikaan heräsin kuukautiskivun kaltaiseen kipristelyyn, mutta sen mentyä ohi nukahdin uudestaan. Seuraavan kerran kipu ilmaantui ehkä tunnin, kahden päästä. Kipu oli erittäin siedettävää, ei mitään tuskaista vaan nimenomaan kuukautiskipumaista. 10.4. noin aamu yhdeksästä asti kipuja alkoi tulemaan tasaisesti noin kahden tunnin välein. Edelleen melko lieviä, mutta jatkuivat koko päivän. Kävin kuitenkin vielä koiran kanssa ulkona päivän aikana, muuten makoilin sohvalla ja yritin nukkua päikkäreitä. Välillä kipu oli sen verran kovaa että jouduin nousemaan, yritin kävellä sitä pois ja nojailin keittiön tuolin selkänojaan, aloin myös tuntea kivun alaselässä ja yläreisissä. Vasta siinä vaiheessa aloin hoksata että kyse voisi olla supistuksista. Kaikki olivat sanoneet että supistukset kyllä tunnistaa ja niitä ei voi edes verrata kuukautiskipuihin, joten hetki meni että todella tajusin mistä oli kyse. Ajattelin kuitenkin että jaahas, nyt ne harjoitussupparit alkavat kun laskettuun aikaan on noin kaksi viikkoa, ja saatoin vain toivoa että tätä olotilaa ei kestä sinne asti.
Iltaa kohti supistusten väli alkoi vähän tihentymään. 10.-11.4. välisenä yönä supistukset kovenivat, ja kelloa seuratessa huomasin että jossain vaiheessa lyhin väli alkoi olla n. 30min luokkaa. Nukkuminen ei enää juurikaan onnistunut koska välit olivat niin lyhyitä, herättelin miestä useasti voihkimisellani ja jouduin nousemaan sängystä polvilleni sängyn viereen. Ehkä pari kyyneltäkin tuli yön aikana itkettyä. Aamulla klo 6 supistukset ottivat oikein spurtin, ja seuraavat kolme tuntia niitä tuli 10-15min välein, ja jo melko kipeitä. Kävelin, nojailin tuoliin, voihkin. Yhdeksän aikaan soitin sairaalaan ja kysyin mitä kannattaisi tehdä, onko tässä nyt tosi kyseessä. Neuvoivat ottamaan pari Panadolia, käymään suihkussa, syömään aamupalaa ja lepäämään, ja jos pystyn olemaan kotona niin "ole vaan". Tein työtä käskettyä. Noin klo 10 menin sänkyyn ja laitoin silmät kiinni. 10.30 tulikin sellainen supistus että itku tuli välittömästi ja karjaisin miehen paikalle. Tunsin että jotain valahti housuihin, ja aivan vähän aavistuksen veristä vuotoahan sieltä tuli. Soitin sairaalaan josta sanottiin että nyt voisi lähteä tulemaan.
Tehtiin lähtöä noin tunti. Laitoin tavaroita valmiiksi (ei, en ollut pakannut sitä pirun sairaalakassia kun luulin että aikaa on) ja supistusten tullessa voihkin lattialla polvillani. Kipu oli KOVAA, ja aloin tuntea todella voimakasta painetta alapäässä. Kuin olisi iiiiso kakka tulossa. Sairaalalle päästiin vähän kahdentoista jälkeen. Vastaanottoaulassa valahdin taas polvilleni supistuksen tullessa ja itkin ja ulvoin. Kätilö totesi että "oot selvästi aika kipeä", ja otti heti synnytyssaliin ja alettiin ottamaan vauvan sydänkäyriä. Sain ilokaasua ja kätilö valmisteli paikkoja. Seuraava supistus ja huusin jo kun syötävä, kätilö käski hengittämään kaasua johon vastasin että ei pysty! Silloin kätilö tajusi että nyt on ehkä kiire, ei muuta kun vaatteet pois ja kurkkaus alapäähän: "Sähän olet kokonaan auki, vauva syntyy nyt". Voi päivää, mites ne puudutukset ja muut? "Ei tässä enää ehdi, hän syntyy nyt". Just. Kätilö alkoi juoksemaan, tavaroita valmiiksi ja käski sanomaan kun tulee seuraava supistus, että sitten ponnistetaan. Olin kauhuissani, luomunako tässä nyt mennään... Supistuksia tuli, mutta ne olivat melko lieviä ja menivät ohi ennenkuin ehdin ponnistaa. Sain tipalla oksitosiinia voimistamaan ponnistusta. Vauvan isä oli koko ajan vieressä, antoi vettä, piti kaasumaskia naamallani ja tsemppasi hirveästi
Varsinainen ponnistusvaihe kesti 20min, ja puoli-istuvassa asennossa polvet suussa tyttö tuli ulos reilun tunnin kuluttua siitä kun päästiin sairaalaan. Oli kipeää mutta onneksi hyvin nopeaa. Käytännössä olin koko synnytyksen ajan kotona, sairaalaan menin vain ponnistamaan. Uskomaton tunne kun tytön sai rinnalle, hänellä kaikki hyvin, minulla kaikki hyvin, ja tulihan iskälläkin siinä vähän itku :)
Nyt viikon ikäinen tyttö on maailman ihanin ja kaunein, ääntä löytyy ja jäntevyyttä, heiluskelee hyvin samankaltaisesti kun masussa raskauden aikana. On valloittanut vanhempansa ja isovanhempansa täysin.
Olipa pitkä kertomus, sorry siitä. Onnea kaikille synnyttäneille, ja tsemppiä niille jotka vielä odottavat nyyttiä. It's worth the wait
Josko tässä itsekin nyt aktivoituisi taas tänne kirjoittelemaan vähän vauva-arjesta.
