Synnytystarinat

Kirjoittelenpa oman tarinani tänne myös :)

Lähdin torstaina 15.8 käymään Taysin SVO:lla kun epäilen lapsiveden tiputtavan.
Siinä käyrillä makaillessani alkoi yhtäkkiä supistaa todella paljon. Yhden kovan ja pitkän supistuksen aikana vauvan sydänäänet laskivat, mutta palautuivat taas ennalleen supistuksen loppuessa.
Kätilö tutki minut ja olin 2cm auki tässä kohtaa.

Kun menin käytävälle odottelemaan lääkärille pääsyä niin alkoivat supistuksia tulemaan tasaisesti n. 5 min välein.
Pääsin lääkärin luokse, joka otti lapsivesinäytteen. Tulos oli negatiivinen.

Lääkäri oli kuitenkin huolissaan vauvan laskevista sydänäänistä, ja toisaalta kun minulla alkoi olemaan supistuksia tasaisesti niin päätyivät laittamaan minut synnytyssaliin samantien.

Soitin sitten äkkiä miehelle, että lähtee sairaalaan ja pakkaa sairaalakamani (listan sentään olin muistanut tehdä).
Saliin päästyämme, supistukset lakkasivat kuin seinään. Ei tainnut tulla yhtä ainuttakaan enään!
Makoilin salissa useamman tunnin ja kun mitään ei tapahtunut enään minut päätettiin laittaa osastolle ja mitata aamukäyrät.

Illalla kävelin rappusia 4 kerroksesta alas ja ylös useampaan kertaan toiveena, että supistukset alkaisivat uudestaan. Sairaalassa kun nyt jo oltiin valmiina. Ei tapahtunut mitään.
Yön nukuin huonosti kuitenkin ylipuheliaan ja -vilkkaan huonetoverini ansiosta ja hoitaja jossain kohtaa tulikin tuomaan pyytämättäni korvatulppia (näki ehkä ilmeestäni, että kohta keittää yli :) )

Yöllä heräsin kun housuni olivat märät ja kun heräsin aamulla ja menin vessaan niin tuli limatulppa.
Tunsin koko päivän itseni todella märäksi ja luulenkin että lapsivettä oikeasti alkoi tihkumaan nyt.

Lääkäri kun tutki minut niin totesi, että kohdun kaula on hävinnyt ja, että olen auki 3cm. Lapsivettä oli jäljellä hyvin vähän, mutta vauva pärjäisi.
Minut päätettiin laittaa synnytyssaliin ja oksitosiini tipalle, jotta saadaan supistuksia ja että synnytys käynnistyisi.

6h kärvistelin järkyttävien supistusten kanssa synnytyssalissa lämpöpussien avulla ja aina kun joku kävi tarkastamassa alakerrassa tilanteen niin olin edelleen 3 cm auki.
Viereisen salin synnytysäänet alkoivat ahdistamaan ja aloin turhautumaan kun mitään ei kuitenkaan kivuista huolimatta tapahtunut. En päässyt ammeeseen, koska olin edellisen päivän vauvan matalien sydänäänien takia sektiovalmiudessa. Nyt kuitenkin vauva kesti jo supistukset todella hyvin eikä laskua enää tullut.

Yhdeksän maissa lääkäri tuli tutkimaan minut ja kun totesi, että olen edelleen 3 cm auki niin sanoi kätilölle, että tuo välineet, jotta hän saa puhkaistua lapsivesikalvot ja että synnytetään vauva.
Olin aivan puhkipoikkisekaisin päivästä ja purskahdin jälleen itkuun.
Lääkäri siinä sitten hetken mietittyä sanoi, että sovitaan, että aamu 9 tultaisiin sittenkin takaisin ja aloitetaan päivä kalvojen puhkaisulla ellei yöllä ala tapahtua itsekseen.
Huokaisin helpotuksesta, mutta samalla alkoi pelottamaan huominen. Tajusimme mieheni kanssa, että kohta on se hetki jota ollaan odotettu jo 9kk, mutta samalla mielessäni alkoi pyörimään kaikki kauheat synnytystarinat ja yö menikin itkiessä. Hoitaja toi unilääkkeen, mutta se ei tehonnut juuri yhtään.

Aamulla mieheni tuli herättelemään minua ja ennen saliin lähtöä pidin itselleni tsemppipuheen vessassa :)
Myös huonetoverini valoi minuun uskoa ja onnitteli jo valmiiksi uudesta tulokkaasta.

Pyysin saliin päästyäni jotain rauhoittavaa vielä, ja onnekseni vuorossa sattui olemaan akupunktiota antava kätilö, joka tuli kalvojen puhkaisun jälkeen tekemään minulle rauhoittavan neulakruunun päähäni sekä laittoi nilkkoihin neulat käynnistämään supistuksia.
Liekö neulojen ansiosta, mutta supistukset alkoivat hetken päästä todella kovina tulemaan.
Jonkin aikaa yritin sinnitellä ja mies toi lämpöpusseja alavatsalleni, mutta sitten kätilöni ehdotti minulle ilokaasua.
Hengittelin sitä jonkin aikaa ja vahvuuttakin lisättiin, mutta jossain kohtaa en enään kestänyt supistuksia ja sain epiduraalin. Minut yllätti täysin sen vaikutus, eli kivut lähti ihan kokonaan. Seurasimme monitorista vain, että "katsos kuinka iso suppari onkaan menossa". Kerroimme mieheni kanssa vitsejä ja nauroimme suomipopin aamulypsyn uusinnoille jota tuli samaan aikaan radoista.

Epiä lisättiin yhden kerran lisää ja yhtäkkiä aloin voimaan pahoin, Oksensin eikä kätilön tuomat jugurtit ja mehut pysynyt sisällä. Menin myös ihme horkkaan. Huuleni hakkasi yhteen ja jalat tärisi niin, että en pysynyt pystyssä. Kätilö totesi, että minulla on niin voimakkaat supistukset menossa, että kroppa reagoi näin.

Kun horkka alkoi helpottamaan totesin miehelleni yhtäkkiä, että nyt tuli kakat pöydälle, että soita äkkiä kelloa. Halusin lisää epiä, koska paineen tunne alkoi olemaan niin kova, ja pelkäsin kaameiden supuistuskipujen palaavan.
Kätilö kun tarkasti tilanteen niin olin täysin auki. Lisä epiduraalista ei ollut enää tässä vaiheessa kuulemma mitään hyötyä ja sain luvan alkaa ponnistamaan.
Minulle laitettiin vielä pudendaalipuudute tässä kohtaa.
En alkuun uskaltanut ponnistaa kuin ihan kevyesti, mutta yhtäkkiä oltiinkin jo täydessä tohinassa. Mieheni pääsi osallistumaan myös kannattelemalla toista jalkaani kun ponnistan (ressukalla revähti käsikin siinä temmellyksessä) ja toista jalkaani pidin kätilön lonkalla.
Muistikuvia ei kauheasti ole ponnistusvaiheesta koska vajosin johonkin omaan maailmaan, yritin vain keskittyä ponnistamaan.
Usko meinasi loppua kun vauva ei tuntunut tulevan ulos vaikka kätilö kovasti tsemppasikin.
Vähän väliä muistin aina muistuttaa, että ethän leikkaa välilihaa.

1h 6 min kuluttua pieni poikamme syntyi ja isä leikkasi napanuoran. Vauva pissasi päälleni kun hänet nostettiin syliini. Aika kului kuin siivillä ja olin edelleen ihan muissa maailmoissa. Tuntui, että en saanut sanaa edes suustani.

Synnytys itsessään kesti 7h 2 min, joten ei tullut mikään maratoni synnytys, vaikka itsestä siltä tuntuikin :)
Väliliha säästyi ja ainoastaan häpyhuuliin tuli pieniä nirhaumia joihin laitettiin 4 pikku tikkiä.

Sairaalassa olimme 2 päivää vauvan kanssa ja koko se aika vaan tuijottelin haltioissani pikku kääröä.

Pelot synnytykstä, joita olen kuullut korvaa nyt ihana kokemus, jonka voisin tehdä koska tahansa uudestaan.
Kätilöt olivat aivan ihania ja puudutukset toimivat.
Mies on hieman ihmeissään kun hehkutan synnytystä -hänen mielestään kun se kuulosti todella pahalta :)
 
Jospa tässä vaikka saisi väkerrytyksi omaakin tarinaansa tänne muiden sekaan... :)


Elikkäs, ennakoivana oireena mulla oli varmaan kaksi viikkoa jatkuneet kipeät epäsäännölliset supistukset, jotka tuntu pääasiassa selässä. Ne tuntui muutamaa päivää ennen synnytystä jo niin kipeänä, että en ennen sairaalaan menoa juurikaan nukkunut kolmeen vuorokauteen! Maanantaina 19.8 meni aamusta limatulppa ja tiistaina kivut yltyivät niin pahaksi, että makasin kotona lattialla kaksin kerroin ja totesin siinä puoli yhdeksän aikaan illalla miehelle, että en kyllä kestä enää.. Nyt sairaalaan!!

Kun päästiin sairaalaan ja käyrille, supistukset piirtyivät aika heikosti ja mutta olivat kipeitä ja tulivat n. viiden minuutin välein. En kuitenkaan ollut auki kuin tiukasti kahdelle sormelle... Lääkäri teki kuitenkin päätöksen, että jäädään miehen kanssa kammariin yöksi ja saan kipulääkettä, jotta saisin nukuttua edes jonkin aikaa. No sinne jäätiin ja sainkin nukahtamislääkkeen ja kipulääkkeen pistoksena, joiden voimalla sain nukutuksi kolmeen saakka. Sen jälkeen istuinkin keinutuolissa aamu seitsemään ja kärvistelin supistusten kanssa ja oksensin sisukseni pihalle säännöllisesti. Oksentamista jatkuikin sitten lähes synnytykseen saakka.

Aamulla tilanne tutkittiin uudelleen ja kohdunsuulla lähes sama tilanne, tällä kertaa väljästi kahdelle sormelle auki! Itselläni valtava tuskastuminen tässä vaiheessa!! Kipuun sain aquarakkulat ja vaikka niiden laitto sattui pirusti, niistä oli kuitenkin iso apu supistusten kestämiseen ja sain taas hetken nukutuksi! Puolelta päivän lääkäri tutki jälleen tilanteen, eikä tilanne juuri ollut edennyt vaikka olin todella kipeä! Tässä vaiheessa en kyennyt kuin nojailemaan kammarin tiskipöytään, ei voinut istua eikö maata...Lääkärin päätöksellä puhkaistiin kalvot tilanteen jouduttamiseksi! Keskiviikko päivän aikana sain kolme kertaa aquarakkulat, kunnes en enää kestänyt niidenkään laittoa, seuraavaksi suihkuun... Illalla joskus kuuden aikaan siirrettiin synnytyssaliin, koska kivut oli jo niin pahat ja sain ilokaasua! Tässä vaiheessa jo sentään pientä edistystä ja olin kolme senttiä auki! Puolelta öin kätilö totesi, että otetaan aikalisä ja nukutaan aamuun ja toi minulle taas nukahtamislääkkeet! No sainhan mä hetkeksi nukahdettua, mutta eihän se kipua mihinkään vienyt, vaan nukahdin sitten ilokaasunaamari naamalle ja sain aikaiseksi oikein kunnon pöhnän! Loppu yö onkin sitten ponnistamiseen saakka mennyt sellaisessa sumussa, että en juuri itse tiedä muuta kuin sen mitä muut minulle kertoivat! :P

tulehdusarvot kohosivat, joten laitettiin kuulemma oksitosiini tippumaan, jotta saatiin joudutettua synnytystä! jossain vaiheessa aamuyöstä kätilö oli katsonut, että kivut ovat sen verran kovat, että paras laittaa epiduraali, vaikka en sitä itse kyennyt pyytämään! Lähes heti kun epiduraali oli saatu laitetuksi, havahduin pöhnästäni ja huusin vain, että nyt se syntyy! Toi niin valtava tarve ponnistaa, että en meinannut kyetä odottamaan lupaa! Kätilö tarkisti tilanteen ja olinkin jo täysin auki! 20 minuuttia ja minulla oli maailman suloisin pikkupoika kainalossa!! :Heartred Vaikka sitä tehtiin pitkään ja hartaasti, oli se kaikki sen vaivan arvoista ja loppujen lopuksi itselle jäi todella hyvä fiilis synnytyksestä!!
 
Kellitys: Oli ruuhkaa tosiaan, salit täynnä ja lepohuoneita on kuulemma vain yksi! Se olisi siinä juuri vapautunut (tosin meillähän oli matkaa se vartti, niin sanoin siinä itsekin että kai sen sitten joku pitkämatkalainen ennemmin ansaitsee) ja ensimmäinen kätilö olisi minut sinne laittanutkin. Tämä jälkimmäinen kaksikko sitten vaan sanoi menevän napeilla ohi. Toki sanoivat, että voittehan te tulla tänne tunninkin päästä uudestaan, mutta eivät antaneet mitään ohjetta siitä, että milloin sitten on oikea aika palata... Hetki jolloin lähdettiin tuskin oli oikea aika, sillä matkalla sairaalaan mietin kääntäväni auton vastaantulevan rekan eteen (aikuisten oikeasti) ja seuraavana päivänä käynnistystä vastustaessani totesin miehelleni, että tämän jälkeen en edes halua koko lasta ja jätän sen tänne.

Jännä homma muuten, serkku kyseli eilen synnytyksestäni ja hupsis, myös hänen ainokaisensa meni aikoinaan sektioon otsatarjonnan vuoksi! Periaatteessa asentovirhe voi johtua virheellisestä lantionmallista tms. joten ehkä tämä oli ihan geeneissä! Muita naispuoleisia serkuksia meitä ei tuolta puolelta olekaan, joten otanta jää pieneksi...
Serkku oli joutunut kärvistelemään imukuppiyrityksiin saakka ja tilanteeseen jossa lapsen sydänkäyrät heittelivät rajusti. Myös hänellä oli synnytyksen aikana tuntohäiriöitä, supistukset tuntuivat kuulemma vain toispuoleisesti.

Alan olla sitä mieltä, että sen "minulla on monen vuosikymmenen kokemus...plääplää"-kätilön olisi pitänyt tajuta epäillä asentovirhettä, kun olin kuitenkin kokenut ensin traumatisoivia kipuja useita tunteja ja kipujen loputtua perustelin kykenemättömyyttäni synnyttää sillä, että kroppani on voimaton ja tuntuu omituiselta, koska "synnytysalue" eli maha, selkä, pakarat olivat lähes tunnottomat. "Moni nainen sanoo, ettei jaksa synnyttää mutta aina niitä voimia on sitten jostain löytynyt".
 
Pikkukoo, meidän neiti syntyi myös otsatarjonnassa ja kätilö kyllä viimeiseen asti vaan jankkas, että saan sen ulos ilman apuja. Reilusti yli tunnin ponnistusten jälkeen itkin apua ja sit sitä tulikin, huone täyttyi kätilöistä ja lääkäreistä ja ensin työnnettiin mahan päältä tuloksetta ja lopulta imukuppi+eppari yhdistelmällä tyttö syntyi kahdella ponnistuksella ja kääntyi vielä oikeaan asentoon tullessaan. Nyt reilun kahden viikon jälkeen olen jo "unohtanut" pahimman ahdistuksen tuossa tilanteessa mutta ois siinä kyllä voitu sitä apua saada paljon paljon aikaisemminkin....
 
pikkukoo: Meillä on varmaan sattunut ihan eri kätilöt kyllä. Minulla ovat molemmilla kertaa heti nähneet tilanteen ihan sellaisena, mikä se on. Esikoista kun menin synnyttämään, niin kätilö ensisanoikseen tokaisi, että selkeästi on synnyttämään tultu, kun puhisin supistuskipujen kanssa. Ja silloiset kivut olivat varmasti lieviä sinun kipuihisi nähden, ja itsekin olin silloin ensisynnyttäjä. Ei vaikuttanut mitenkään, ihanasti kätilöt toimivat. Samoin nyt, kun menin tätä toista synnyttämään, kysyi kätilö heti, ponnistuttaako. Joten luulisi, että on pakko olla eri kätilöiden kyseessä. Koska minun tilanteeni on siellä aina osattu arvioida saman tien oikein. Vaan onpa tässä ketjussa muidenkin sairaaloiden osalta huomattu, että paikka kuin paikka, niin kohdalle voi osua joko hyvää tai sitten huonoa henkilökuntaa. :sad001
 
Lady Moon, oliko ensimmäinen lapsi? Kun mä oon ymmärtäny, että esikkoa ei juuri otsatarjonnalla synnytetä ja että otsatarjonta on hankalin mahdollinen tarjonta alakautta synnytettäessä. Ilmeisesti aina leikataan kun havaitaan... Itsellä toki varmaan hiukan ahtaammat paikat (153cm) kuin "normaalipituisilla", eli tässäkin mahtuminen on kai suhteellista. Mullekin sanottiin, että vaikka otsatarjonnalta näyttäisikin jossain vaiheessa, niin voi pyörähtää normaaliksi, mutta siis meillä ei olisi mihinkään pyörähtänyt kun kerran eteneminenkin jäi siihen 7 senttiin ja laki oli liian ylhäällä suhteessa avautumiseen.

Minä olin tosi veemäinen kätilölle joka oli meillä suurimman osan ajasta. Kieltäytyminen käynnistyksestä johti onneksi sitten siihen lääkärin mukaantuloon ja sen jälkeenhän kätilöllä ei ollut osaa eikä arpaa hoitopäätöksiin... varmaan vieläkin yritettäisiin siellä pusertaa. Hetkeäkään en epäillyt omaa vaistoani ja siksi uskasin laskettaa kirosanoja, haukkua synnytysopin puoskaroinniksi jne... (Kyseinen kätilö näytti hieman hämmästyneeltä, kun kuuli minun olevan ammatiltani opettaja :dance011).
 
Kellitys: Niin, sanotaanko että lääkäri oli tosi jees, samoin kätilö jonka kanssa homma sitten saatettiin loppuun! Myös kätilöharjoittelija joka hoiteli meitä yöllä salissa oli tosi ihana (tosin varmaan siksi että sattui olemaan tuttu!). Ja tiedän, että lopputulema olisi ollut sama missä tahansa Suomen sairaalassa. Luultavasti monessa sairaalassa synnytysyritystä olisi jatkettu vielä paljon pidempäänkin! Noh, KSKS:ssä tehdään suht paljon sektioita, varmaan varmuuden vuoksi, kun ei kuitenkaan ole yliopistollinen keskussairaala.
 
On ensimmäinen. Lääkäri tarkasti ultrallakin vielä ennen imukuppia. En tiiä oisko tilanne ollu toinen jos ois havaittu aikaisemmin.. Mut oli kai jo niin tulossa sitten, että alakautta synnytettiin. Olihan siinä vähän tekemistä...
 
Miten sen imukupin käyttö, onko se oikeasti vauvalle ikävä vai tarvittaessa tarpeellinen?
 
No kai se on molempia :D sinne se ois jääny jos ei imukuppia alettu väläytteleen. Kauhee mustelma siitä tulee vauvalle ja meillä se oli vielä tossa aika otsikossa asentovirheen takia. Joskus vauvoille joutuu kuulema ihan särkylääkettä antaan.
 
jos pikasen tarinan kirjittas...

eli 26.8 meni 20.45 lapsivesi ja 27.8 aamulla mentii 9.00 sairaalaa ja käyrille ja teki sisätutkimuksen. olivähä auki kahdelle(?) sormelle... lapdivesi holahti taas ku elokuvissa ku nousin yli siit 'sängyltä'
sit mentiii tarkkailuhuoneesee ooytelee... vähä supistuksia....
17.20 sit lääkäri päätti että laitetaa oksitosiinitippa etttä saadaa synnytyskäyntiinku vesien menodta oli kulunu jo aikaa....
noo..ä supistuksia tuli. välil nii tiheesti ettei sii ollu mitää järkee... sain antibioottia neljän tunnin välein.. kello oli 19.00 ja olin 2,5 cm auki.. mentii silti synnytyssaliii ku olin niii kipee.. sain ilokaasua, lievitti se aika hyvin kipuu..
oltii salissa 00.00 asti ja laitettii tippa kii 23.00. aamulla aiotaa käynnistää uudellee.. yö meni kivuissa vaikka sain kipulääkettä
aamulla 8.30 käynnistettii ja 16.00 alko ponnostusvaihe. imukupilla avistettii ku vauva ei tullu tarpeekd pitkäölle... syy siihen oli kuboli napanuora kaks kertaa kaulan ympärillä. rankka ponnistusvaihe oli ja 2 asteen repeämä ja kello 7 viilto tehtii,,..
9/9 pisteen tyttö :)
 
Meidän tarinaa tässä suurin piirtein :

Sunnuntaina 24.8 heräsin yhden aikaa yöllä kipeisiin supistuksiin. Niitä kelloteltii sitte kolme tuntia, supistusväli oli 5-10min. Neljänmais aattelin kokeilla nukkumista, ja supistukset hiipuikin niin et sain pari tuntia unta. Supistukset jatkui sitten harvakseltaa aamusta, mutta olin varma et nyt tästä ei enää paluuta ole. Esikko meni iltapäivällä mummille yöksi. Päivä kului ihmetellessä ja välillä kellotellessa. Illalla käytii pariin otteeseen kävelyllä ja saunassakin kävin, jos vaikka olis lisännyt supistuksia. Ilta kaheksasta asti supistuksia tuli 3-8min välein ja yhentoista aikaa soitettii synnärille et jossain vaiheessa me tullaa sinne.

Maanantaina heti puolenyön aikaa pätettii soittaa taksi. Supistustiheys oli yhä sama, mut kipeyty kokoajan. Olisin vielä kotonaki ne kärsiny, mut uteliaisuus vei voiton. Oli ihan pakko päästä kattomaa onko edistystä tapahtunu. n.01.20 meidät kirjattii sisään ja kätilö teki sisätutkimuksen. Väljästi kahdelle sormelle auki ja kanava hävinnyt. Päästiin sitten kamariin. Kolmenmais? pyysin suolentyhjennyksen ja sen jälkeen neljän tienoil pääsimme ammeeseen. Sitä ennen käyrillä supistusväli 7min. Makuultaan olin jo suht kipeä. Ammeessa olin tunnin ja supistusväli harveni yli kymmeneen minuuttiin. Siitä sitte kätilö käski takasin kammariin. Kokeiltiin taas nukkua, ja sainkin unta taas sen pari tuntia.

Maanantaina seitsemältä tuli sitten kätilö taas pistämään käyrille. Käski aamupalan jälkeen lähteä kävelylle. Miestä jouduin sitte herättelemään kaheksan jälkeen, nullui nimittäin todella sikeästi. Lähettiin kävelylle ja kanttiiniin aamukahville samalla. Kymmenenmais mentii takas kammariin, piti päästä veskii ja viedä aamutakki sinne myös. Olikin tosi kuuma ilma, vaik aamuta kätilö sanoikin toista. Kätilö tuli samalla laittamaa käyrille. Ja olipa siinä myös puolituttu kätilöopiskelija harjottelemassa :) Hän sai kokeilla miten päin vauva on ja laitteli niitä käyriäki siinä. Lounaan jälkee kätilö tuli sanomaa et nyt uudestaan kävelylle ja jos ei ala supistukset tihenemää (edellee 7min) ni sit pitää mennä kotiin tai osastolle.

Yhentoist aikaa lähettii kävelemään. Päätin et kotiin ei kyllä lähetä eikä liiemmin osastollekaan. Käveltii kaks tuntia rappusia 1.-6.kerroksen väliä. Alkoihan ne supistukset tihenemään ja kipytymään ihan kunnolla. Supistuksen tullessa oli pakko nojata siihen mihkä käsillään pysty. Ja mies kiltisti vuoronperää paineli lonkkia ja selkää ja silitti. Milloin mikäkii tuntu hyvältä.

Yhdeltä mentii takasin kammariin, ajattelin et jo on kumma jos nyt ei oo mitää tapahtunu. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totes mun olevan neljä senttiä auki :) Siitä siirryttiiki suoraan saliin ilokaasulle. Supistukset oli aika hirveitä makuultaa, seisaaltaa oisin ne vielä kestänyki ainakin hetken. Täälä kertaa ilokaasu tuntuikin auttavan hyvin. Luultavasti esikkoa tehdessä en uskaltanut ottaa sit niin reilusti, ja lopetin ennen ku supistus loppu. Pelästyin silloin myös sitä pöhnää. Nyt se pöhnä ei yhtää haitannu, olis hetken aikaa tosi hauskaaki.

Varttia vaille kolme olin viis senttiä auki ja oisin halunnu ilokaasua nostettavan, mutta se oliki jo maksimissaan. Kätilö totes et loput viis senttiä menee yleensä niin hyväl vauhdil et ei epiduraalia kannata laittaa. Pyydettii siis spinaali, mutta anestesialääkäri oli kiinni toisaalla. Onnistuin käymään vessassa ja jotenkin ihmeen kaupalla kestin sen kovan supistuksen siellä ilman maskia.

Kakskyt yli kolme uus tutkimus paljasti että oon 7senttiä auki ja kalvot pullistuneet. Päätettiin pyytää pudendaalipuudutus ponnistusvaihetta varten. Täs vaihees multa tais päästä jo itku, enkö mä saaka kunnon puudutuksia. Kivut oli jo todella kovat ja alko tehä mieli huutaa (en muista huusinko jo täs vaihees)

Kakskytvaille neljä olinkii jo 9-10cm auki. Pudendaali laitettiin vaikka reunoja ei juurikaan ollu jäljellä. 15.54 huudan että ponnistuttaa. Kätilö totes ettei se pudendaalipuudutus nyt kyllä ehtinykä vaikuttaa. Olin kymmenen senttiä auki. Taisin täs vaihees myös karjua kätilölle et " älä s**tana koske mun alapäähän". Miehellä meinas pettää pokka, mut oli onnekseen hiljaa. Saman tutkimuksen yhteydes vadet meni spontaanisti.

Heti suraaval supistuksel työtyki vauvan pää ulos. Sattu muuten tosi paljon. Kätilö kiels mua kaikenlisäks ponnistamasta ja huusin et en mä mitää ponnista. Seuraaval supistuksel tuli loputki tytöstä tähän maailmaan. Ja syntymäajaks laitettiin 15.55. Tyttö oli kasvoiltaan hetken sininen, mut muuten hyvin virkeä. Kätilö sano sinisyyden johtuvan vauhdikkasta tulosta. Pisteitä tytölle tuli 9/9 ja synntyksen kestoksi lopulta merkattiin 3h 24 min, ponnistus 1min ja jälkeiset 10min.

Jälkeisistä sanoivat et istukka oli "täydellinen" ja kalvot rapaleiset. Kalvoja tuliki vielä 1.9. vuodon mukana ulos. Ja oli niin tuhannen pirstaleina. Ja siitä olen ihmeissäni että ei yhtä ainoata repeämää tullu vaik niin vauhdil synty. Tosin ei tullu esikostakaa mut sitä ponnistinki 21min. Täytyy myös sanoa et jos olis tyttö sen verran hitaammin tullu et oisin joutunu ponnistamaa noilla kivunlievityksillä, ni oisin kyllä kieltäytyny. En tiiä millä oisvat sen sit ulos saaneet, mul on muutenki niin matala toi kipukynnys et tästä suorituksesta olen todella YLPEÄ :)
 
Onnea koko teidän perheelle pienokaisen johdosta Bettie! :) on kyllä ollut hurjan nopea tuo ponnistusvaihe, vaikka aikasemmin uhkasivat jo kotiin lähdöllä, jos ei ala tapahtumaan. Itsestäni tuntui, ettei vauva tule ulos millään, niin en voi kuvitella, että jollakin se tulee lähes itsestään. Aika hienosti mennyt kaikki muutenkin noin vähillä kivunlievityksillä.
 
Kiitos Hillevi :) Nyt oon varma että sit joskus kolmosen aika kun tulee, ni meen kyllä silloin jo sairaalaa ku kivut on siedettävissä :) Näitten molempien kohalla ku synnytys on laskettu alkaneeksi siitä kun oon ollu sen neljä senttiä auki. Ja mieluusti ottaisin seuraaval kerralla kunnon puudutteet (ehkä) :happy112
 
Ti aamuna ballong käynnistys tilanteessa sormelle auki. Koko aamun ja päivän voimistuvia supistuksia kunnes lakkasivat illalla kokonaan. Odottelua seuraavaan aamuun, jolloin kalvojen puhkaisu ja oksitosiinia. Tällöin parille sormelle auki. 8h koko ajan voimistuvia supistuksia, jotka illalla minuutin välein tulivat. Ilokaasun voimalla mentiin pari tuntia muuten ilman lääkitystä. Klo 14 3cm auki ja klo 16 4-5cm auki. Sitten eteneminen tyssäsi kokonaan! Ei edistymistä, lopulta lääkäri tiputti oksitosiinin määrää jonka myötä supistukset alkoivat vähentyä ja lopulta hiipuivat pois kokonaan. Kaikki olikin vain kemiallista ja paikat alkoivat mennä kiinni heti oksitosiinin loputtua! Illalla kymmeneltä lääkäri määräsi aikalisän ja sektio n. Odottelua taas torstai aamuun. Yöllä kerran vauvan sydänäänet romahti ja kiirellä happea äidille ja vauvalle. Yhdeksän aikaan lääkäri ilmoitti sektiosta päivän aikana ja klo 12.04 poika syntyikin leikkurissa. Äidillä meinasi jo pää hajota ja itku alkoi olla herkässä, mutta nyt katsellessa tuota tuhisevaa pakkausta puolet tapahtumista on jo unohtunut :Heartred Rankkaa oli, mutta siitä selvittiin ja palkinto on mitä parhain :)
 
Vihdoin ehdin poiketa täällä kirjoitamassa!

Maanantaina 26.8. herätys klo 5.50 ja klo 6.20 tukisukat jalkaan ja sairaalaan, jonne saavuimme seitsemältä. Valmistelujen jälkeen pääsin leikkaussaliin vähän vaille kahdeksan. Anestesialääkäri oli asiansa osaava ja spinaalipuudutus tuntui hädin tuskin hyttysenpistolta. En ymmärrä, miten ne siellä Kättärillä mokasivat, mutta silloin epiduraalia tökittiin toistakymmentä kertaa ja tuntui samalta kuin nesteen imeminen polvesta... Turhaan olin siis pelännyt. Siinä leikkaussalissa mulle vasta valkeni, että kohta se uusi Tyyppi syntyy, ja jouduin paniikinsekaiseen tunnemyrskyyn.

Vähän kahdeksan jälkeen lääkäri julisti, että parin minuutin päästä syntyy. Isää ei ollut kuitenkaan - onneksi - haettu vielä saliin, sillä seuraavassa hetkessä kuulin, ettei synnykään. Sermin takana alkoi jumalaton supina ja sipinä, ja anestesialääkärikin kutsuttiin ihmettelemään. Sain alkuun epämääräisen tiedon, että on vähän vaikea erotella kudoksia. Matkan varrella sitten selvisi (NO NIIN, nyt sitten imetän ja syön samalla aamiaista, se siitä keskittymisestä), että koska mulla oli viime sektiossa 10 v sitten raju vuoto, niin vatsalihakseni olivat arpeutuneet kokonaan kiinni kohtuun eli multa puuttui sieltä välistä vatsaontelo. Lisäksi Kättärillä jouduttiin avaamaan vatsa kolmeen kertaan vuodon tukkimiseksi ja siellä oli sitten myös ommeltu vatsalihaksia kiinni kohtuun ilmeisesti sen tukemiseksi! Joka tapauksessa sisuskaluni näyttivät aivan muulta kuin pitäisi, ja lääkäri kirosikin monta kertaan tätä Tapausta. Avaaminen ja kohdun löytäminen vatsalihasten ja kiinnikkeiden alta kesti tunnin, ja sinä aikana mulle tuli absurdi pelko, ettei lääkäri löydä kohtua ja vauva on vain kadonnut johonkin, kun en edes tuntenut liikkeitä.

Lopulta isä haettiin saliin, ja klo 8.54 syntyi kymmenen pisteen pieni poikanen! (48 cm ja 2 900 g) Sain hänet heti hetkeksi rinnalle, hän oli ihmeen puhdas. Isä leikkasi napanuoran, poika kapaloitiin ja vietimme tovin yhdessä. Keskittymiseni oli kuitenkin sermin takaisissa puheissa, sillä tiesin että siellä on jokin ongelma enkä pääse tälläkään kertaa normiajassa takaisin vauvan luo. Niin isä ja vauva sitten lähtivätkin -

Vatsan sulkeminen vei toista toista tuntia, sillä lääkäri joutui siirtämään ja ompelemaan kaikki vatsalihakset paikoilleen ja yritti omien sanojensa mukaan korjailla anatomiaani vähän oikeammaksi. Plussaa oli se, että hän selitti minulle samalla tarkkaan tekemisensä ja lohdullista kommentti "Kyllä näistä vielä vatsalihakset tulee." Heräämöön pääsin klo 10.15 ja vauvan sain rinnalle 10.50. Kohta perään juoksikin osastolta joku kätilö, joka totesi pettyneenä, että imetänkin jo, ja koki tarpeelliseksi tulla väliin ronkkimaan, onko imuote hyvä (mulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia imuotteeessa). Sitähän se sairaala-aika oli, mutta niin alkoi yhteinen taipaleemme :Heartred

Seuraavista helvetillisistä päivistä voisin lyhyesti kommentoida, etten ole eläessäni ollut niin kipeä, olihan mun kaikki vatsalihakset enemmän tai vähemmän haavapintaa. Niin kuin pikkukoo tuolla toisaalla kommentoi, ei se sektiohaava vaan ne sisäiset - - Itkin kivusta, kun katetri otettiin tiistaiaamuna pois ja piti nousta itse sängystä, sattui vielä sellainen topakka kätilö, joka ei ilmeisesti tiennyt pienestä vatsalihasoperaatiostani. Ihan helposti en siis itke: kun molempien polvien nivelsiteet repesivät, hiihdin polvitukien kanssa 500 km ennen kuin menin lääkäriin (ettei mahdollinen leikkaus sotkisi hiihtokautta :wink ). Nyt siis kaikki sympatiani sotilaille, joilta on suolet ammuttu pihalle.

Suolista sitten sen verran, että niiden saaman "valohoidon" vuoksi vatsani toiminta lakkasi kokonaan ja vatsani turposi 95-senttiseksi ilmapalloksi. Tiistai-iltana ähkin ääneen tulisesta närästyksestä, minkä jälkeen kaikki ruoka alkoi tulla ylös ja minua vietiin pyörätuolissa vatsaultraan. Ei ollut onneksi suolitukosta, mutta en saanut ottaa edes nestettä suun kautta vaan laitettiin takaisin tippaan keskiviikkoiltapäivään asti. Rektaaliputki oli koko ajan käytössä, ja vatsaani käytiin mittaamassa ja koputtelemassa... Piikitettävä kipulääke piti jättää tiistaina pois suolistoa lamaavana, ja kaikkiaan haavakipu ja jälkisupistukset olivat huomattavasti helpommat kestää kuin tämä suolihommeli. Tuskat olivat kaikkiaan sellaiset, että vaikka sektiota pelkäsinkin (huolimatta kymmenen vuoden takaisesta kivuttomasta), niin jos olisin tästä tiennyt, en olisi varmaan uskaltanut synnyttää. Nestemäistä ruokaa sain loppuun asti, paitsi että kiinteän ruoan sisällä pysyminen oli kotiinlähdön ehto (mikä älyttömyys!). Tein puurosta salaa velliä ja jätin leivät siipalle, pääsin kotiin ja söin kunnon ruokaa vasta monta päivää sen jälkeen, kun vatsa taas alkoi toimia :D

Muuten sairaala oli hyvä kokemus, ja kaikki kiitokset puolisolle, jota ilman en olisi selvinnyt: en pystynyt riisumaan enkä pukemaan itse, en siirtämään senttiäkään vauvaa enkä edes painelemaan sängyn ylös-alas-nappuloita, joihin en yltänyt, joten mies teki sairaalassa kaiken. Keskiviikkona taisin raahautua tipan kanssa pihalle ja kävelin muutenkin julmetusti, että vatsa alkaisi toimia. Torstaina tekaisin vointini vähän todellista paremmaksi ja päästiin vihdoin kotiin 2,8-kiloisen kanssa! Maito nousi sairaalassa keskiviikkoaamuna, ja siinä tämä kolme viikkoa onkin sitten vierähtänyt pikkuista läpi vuorokauden tunnin kahden välein imettäessä.
 
Jos sitä nyt yrittäis kirjottaa sitä synnytystarinaa tänne.

Eli tosiaan lähettiin miehen kanssa 2.9. klo: 8.00 ajeleen kohti sairaalaa yliaikaiskontrolliin ja päästiin sitten suoraan huoneeseen, jossa tehtiin ultraäänitutkimus ja lääkäri totes, että lapsivettä on nyt sen verran niukasti, että aletaan käynnistää synnytystä pillereillä. Siitä menin sitten suoraan käyrille ja mulla tuli pohjalla omia supistuksia alle kymmenen minuutin välein, enkä tuntenut yhtään mitään. Istuskeltiin miehen kans suunnilleen tunti siinä ja kateltiin supistuksia ja sydänääniä, jonka jälkeen mut ohjattiin omaan huoneeseen ja sain ensimmäisen pillerin nassuun.

Joskus kolmen aikoihin aloin tuntea edes jotenkin supistukset ja silloin sain seuraavan pillerin, sekä käyrille pääsin taas. Supistuksia tuli noin 10-5 minuutin välein. Naureskelin miehelle, että taidetaan mennä kotio vielä yöksi, kun ei tämä täältä taida tulla. Viiden aikoihin pyysin geelipussit vatsalle ja selkään, kun supistuksissa alkoi olla jo jonkin verran voimaa ja lämpö tuntui taivaalliselta. Edelleenkään ei sattunut edes sen vertaa mitä kipeiden menkkakipujen kanssa ja keinuttelin kiikkustuolissa katsellen telkkaria. Seitsemältä menin kuumaan suihkuun ja siinä huomasin, että limatulppa lähti irtoamaan. Tässä vaiheessa vaihdoin vasta sairaalavaatteisiin, kun tajusin, että me ei enää lähdetä kotiin yöksi, vaan lapsi syntyy hetkellä millä hyvänsä. Supistukset alkoivat olla kivuliaita, mutta pärjäsin hyvin edelleen geelipussien kanssa. Myöhemmin ajateltuna oli ihan hyvä, että synnytys käynnistettiin, koska en olisi kotoa osannut ajoissa lähteä, kun pärjäsin vallan mainiosti supistusten kanssa. Olis voinut isä joutua kätilöksi.

Joskus kello 11 aikoihin aloin olla todella väsynyt ja mulle annettiin Oxynorm 10mg. Sen avulla nukuin aina supistusten välit. Sillon kätilö myös katsoi kohdunsuun tilanteen ja olin kolme senttiä auki. Puoli kahdeltatoista soitin kelloa, että saisinko epiduraalin, jotta pystyisin nukkumaan kunnolla. Saivat mulle tipan käteen ja sitten alkoi todenteolla tuntua, että ponnistuttaa. Eli olin jonkin verran yli tunnissa auennut kolmesta sentistä täyteen kymppiin ja kiireellä saliin. En siis kerinnyt saamaan epiduraalia ollenkaan. 20 minuuttia ponnistin ja sitten oli poika sylissä klo: 01.15!

Synnytyksen kesto: 11h 5min. Vaihe 1: 10h 25min. Vaihe 2: 20min. Vaihe 3: 20min.
Yhden tikin sain alapäähäni, kun tuli pieni pintanaarmu siinä rytäkässä.

Yön sain nukkua samassa sängyssä pojan kanssa ja aamulla lääkärintarkastuksessa lääkäri kuuli pojan sydämestä sivuäänen ja huonon värin takia katsoi happisaturaatioarvot, jotka huiteli 82-88. Sitten vauva siirrettiin TAYS:iin ja minä jäin miehen kanssa VAS:iin. TAYS:ista tuli soitto, että poika lähtee aortan läpän ahtauman takia Helsinkiin HYKS:ille ja alle vuorokauden ikäisenä tehtiin pallolaajennus. Miehen kanssa päästiin lähtemään Helsinkiin keskiviikkona ja olihan se aikamoista nähdä oma vastasyntynyt poika siellä teho-osastolla.
 
Synnytys oli kyllä tosi helppo ja lähtisin vaikka heti uudestaan. :)

Poika voi tällä hetkellä hyvin, mutta on edelleen toipilas mikä rajoittaa hieman meidän kulkemisia, kun ei saa nähdä ketään joka on kipeä ja siis täytyy välttää kauppoja jne. Mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa. :happy119
 
Takaisin
Top