Synnytystarinat

Perjantaina 29.7 alkoi n.kello 20.00 supistukset jotka tuli n.12-10 min välein,kello 12 ne lyheni 5minuuttiin. Kello 2 yöllä alko tuntua ni kipeeltä et lähettii käymää svo:lla. Sielä tutkittiin ja 1cm auki,annettii kipupiikki,unilääke ja tarkkailu huoneeseen yöksi. Yön aikana paikat oli auennu vain 2senttiin,supistukset jatku päivällä klo.15asti ja loppu ku seinään. Mut kotiutettiin ja lähettiin kotiin kello.19. Kotona klo.22 mulla alko kamala paine selässä ja särky,kärvistelin kipujenkans kotona koko yön ravaten kämppää ympäri,suihkussa yms. ei tehonnu mikään et olo ois helpottanu.

Lauantaina 30.7 sanoin miehelle 11aikaan et nyt on selkä ni kipee vähäväliä että mennään käymää sairaalas uudestaan. Mut otettiin sinne sisään,tehtiin tutkimus ja melkein 3cm auki. Mulla tuli siis supistuksia jotka tuntu vain selässä joten en osannu ajatella et ne supistuksia. Miehenkans mentiin perhehuoneeseen ja mulle annettii kipupiikkejä. Klo. 19 menin ammeeseen josko paikat alkais aukenemaan lisää että saadaan puhkasta kalvot,supistuksia tulitulituli ja tuli todella voimakkaina. Klo.20 4cm auki. Puhkastiin kalvot ja laitettiin tippa voimistamaan suppareita. Joka supistuksella alko pojun sydänäänet laskea,kello 9 olin 5cm auki. En saanu mitään kivunlievitystä,pojun päästä yritettiin miljoona kertaa ottaa koetta että nähdään vaikuttaako sydänäänien laskut hapensaantiin tunnin ne yritti multa sitä koetta ottaa,siinä rytäkässä multa irtos tipat kädestä ja verta lenti pitkin sänkyä suihkua niinku joku ois teurastettu. Kipu ei ollu missää vaiheessa sietämätöntä pärjäsin kyllä. Kello 11. ei mitään edistystä kohdunsuulla vaa tyssäs 5senttiin, mulle ilmotettiin että vauva ei mahdu laskeutumaan alemmaksi että napanuora oletettavasti liian lyhyt että siksi sydänäänet laskee aina supistuksesta että voi olla että mennään sektioon. Siinä vaiheessa sanoin kätilölle voitaisko me mennä sitte jo että vauva selviää. Siitä n.10min. Lekuri soitti leikkuriin ja mua lähettiin kärräämään sinne,mies jäi synnytyssaliin odottamaan.

Oltiin salissa kello 23.52 ja terve poika syntyi 23.56. Leikkauksesta jäi hyvä fiilis, leikkauksen jälkeen kuulin että poika oli avotarjonnassa eikä mahtunut tulemaan niin ulos. Poika vietiin miehelle saliin ,siellä se sai pestä pojan ja odottelivat sitten mua siellä. Sinne päästyäni lastenlääkäri toi pojan mun rinnalle ja rakkaus imi heti reippaasti <3 Lähdettiin siirtymään siitä osastolle ja mies lähti sitten kotiin kun kello oli jo niin paljo että osastolle ei saanut enää tulla ku sanomaa yöt meille. Aamulla heräsin kello 6 kun hoitaja tuli herättämään että nyt pitäs vauva syöttää, syötin pojan ja pyysin josko saisin mennä vessaan. Hoitaja ilmoitti että kätilö tulee kello 8että sitten voin nousta. Hoitaja tuli kahdeksan jälkeen mun työ se otti katetrin irti ja nousin ylös. Mun olo oli mitä mainioin mitä nyt vähä huippas ku siitä pinkas pystyyn, vessas käytyäni pyysin päästä suihkuun. Kätilö tuli mun vierelle seisomaan suihkuun varmuudenvuoksi jos alkaa heikottaa, siitä sitten kokopäivän käveleskelin ja hoidin poikaa itse ja mahakin alkoi tuntua siltä ettei enää kiristä. Kipuja mulla ei missään vaiheessa ole ollut ja kotiinki oltaisiin päästy jo maanantaina sairaalasta mutta poika täytti vasta puoliltaöin 48 tuntia joten jouduimme odottaa tiistaiaamuun. Synnytyksestä jäi todella hyvä mieli ja kiitos siitä kuuluu miehelle,kätilöille ja koko sairaaalan henkilökunnalle :)

 
Näitä tarkinoita lukiessaan sitä huomaa sen tosiasian et jokainen synnytys on erilainen ja kukaan ei ole sanomaan että mikä on paras vaihtoehto.
Jollain menty haipakkaa, jotkut junnannu paikallaan, jotkut ollut niin helvatan kipeitä ( allekirjoittanut ) ja jotkut selvinneet meilkein ilman kipulääkitystä.
 Mienlenkiintoista on myös vertailla eri sairaaloiden käytäntöjä esim. kivunlievityksessä, milloin saanut epiduraalin ja sitten toinen tää kalvojen puhkaisu, mitä kans miettiny tai lähinnä sen tarpeellisuutta ja jotenkin tuntuu että mikäli se on tehty kovinkin aikaisessa vaiheessa on sektio ollut lopputulema kovinkin monessa tapauksessa.
Mutta tärkeintä on että mitä ilmeisimmin kaikilla synnyttäneillä on edelleen se pieni rakkaus-pakkaus mitä rakastaa ja helliä...
 
Tyttö on jo 2,5 viikkoa mutta josko sitä kuitenkin kertoisi jotain synnytyksestä.

Limatulppa irtosi maanantain ja tiistain välisenä yönä kun maanantai oli laskettu aika. Supistukset alkoi tiistain ja keskiviikon välisenä yönä ja kahdelta yöllä supistusten väli oli 5 minuuttia. Nukkumisesta ei tullut mitään mutta fiilis oli yvä ja jännitti kovasti. En herättänyt miestä vaan kävelin ympäriinsä ja
otin pari kuumaa suihkua. kymmenen aikaan aamulla lähdettiin sitten sairaalaan näytille. Kätilö oli aivan ihana ja käyrille rekisteröityi supistuksia edelleen viiden minuutin välein mutta kohdunkaula oli vaan sormelle auki. Lähettiin takaisin kotiin odottelemaan. Päivällä yritin torkkua ja syödä  jotain mutta eihän siitä mitään tullut.
Illalla supistukset voimistui ja mentiin kahdeksan aikaan takaisin Jorviin. Taas käyrille tlu supparit mutta itkuhan siinä tuli kun kätilö totesi että ei ole avautun aamusta yhtään. On kuulemma melko tavallista  varsinkin ensisynnyttäjällä että kohtu ikäänkun kramppaa mutta homma ei etene. Oli eri kätilö kun aamulla mutta vähintään yhtä mukava. Tuli halaamaan itkevää mammaa ja totesi, että nyt rentoutetaan äiti että saadaan homma käyntiin. Mentiin ammeeseen, jossa oltiin reilu tunti. Sekään ei auttanut ja kätilöiden vuorokin vaihtui. Kolmas kätilö ei ollut ihan niin aurinkoinen tapaus aluksi mutta hoiti työnsä kyllä erinomaisesti. Sain kipupiikin ja nukahtamislääkkeen ja kommennuksen sänkyyn. Isä lähetettiin tässä vaiheessa kotiin. Kello oli kymmenen kun kellahdin sairaalansängylle yrittämään nukkumista.
Reilu tunnin siinä torkuin kun supistukset tuntuivat tosi paljon kovempana. Soitin kelloa ja vihdoin oli paikat auki 4 cm. Soitto isällä, että takaisin sairaalaan ja siirryttiin synnytyssaliin. Fiilis oli todella hyvä kun vihdoin jotain tapahtui. Aluksi hengittelin ilokaasua ja se auttoikin ihan kivasti. Supistusten voimistuessa laitettiin epiduraali joskus yhden maissa yöllä ja samalla puhkaistiin kalvot. Epiduraali vei kaiken kivun pois ja vihdoin sain nukuttua muutaman tunnin. Hassua kun käyrät näytti vahvoja supistuksia ja mitään ei tuntunut. Salista himmennettiin valot ja meidän annettiin lepäillä rauhassa.
Neljän jälkeen heräsin siihen, että oli vähän tarvetta ponnistaa. Luulin, että täytyy käydä vessassa ja sen takia soitettiin kelloa. Kätilöllä oli tilanne päällä toisessa salissa ja sanoin vielä, että ei hätää kyllä me pärjätään vielä mutta vähän ponnistuttaa jo. Siitä homma eteni kamalaa vauhtia ja kun kätilö tuli 10 min päästä niin olin jo ihan paniikissa kun tarve ponnistaa oli niin kova. Mies piti kädestä ja yritti rauhottaa. Taisi eteneminen vähän yllättää kätilönkin kun liikkuminen muuttui aika ripeäksi :) Kohdunkaulasta oli joku lippa jäljellä ja sanottiin ettei saa ponnistaa vielä ja se oli ehdottomasti koko homman kamalin vaihe. Kipuja ei ollut mutta tarve ponnistaa oli järjettömän kova. Katetroivat vielä äkkiä ja käskivät keskittymään ilokaasuun. Kohdunkaula puudutettiin myös. En tiedä miksi kun en kipuja valitellut mutta piikki annettiin kysymättä sen kummempia. Jälkikäteen hyvä niin koska repeämää tuli ja jouduttiin leikkaamaan. Jossain vaiheessa olin huutanut jo apua ja heittänyt ilokaasumaskin hemmettiin :) Itse en tästä muista mitään mutta miestä oli jo vähän hirvittänyt kun mamman itsehillintä petti totaalisesti. Meinasin myös kuulemma karata koko pöydältä.

Sitten vihdoin sain luvan ponnistaa ja toinen kätilö tuli auttamaan. Kätilöt olivat tosi kannustavia ja silittivät jalkoja ponnistusten välissä ja valoivat uskoa, että kaikki menee hyvin ja vakuuttivat, että jaksan loppuun saakka. Ponnistusvaihe alkoi 4.25 ja vauva oli maailmassa 4.50. Muistan, että jossain vaiheessa tuntui ettei jaksa enää kun en epiduraalin vuoksi tuntenut, että mitään olisi tapahtunut tai että vauva olisi tullut alemmas. 4.45 kysyin jo epätoivoissani että kauanko vielä menee ja sanottiin, että pää näkyy jo ja on paljon tukkaa ja että vauva on ulkona ennen viittä. Siitä sain paljon voimia lisää. Sitten kuulin ne sanat mitä olin pelännyt: nyt taitaa revetä. Välilihaa leikattiin ja äkkiä sen jälkeen olikin jo pää ulkona ja loppu meni helposti. Vauva sai pisteet 9-10-10 ja itki komeasti ja päästi lapsen pihkat heti mamman mahalle. Ihana pieni tyttö ja äiti oli ihan ihmeissään. Istukka tuli 8 min myöhemmin.
 Tässä vaiheessa ei repeämiäkään enää muistanut kun sai pitää vauvaa masun päällä ja ihmetellä uutta perheenjäsentä miehen kanssa. Kätilöt ihmettelivät molemmat alapään vaurioita ja sitten paikalle tuli vielä gynekologian ylilääkäri. Ylilääkäri minut lopulta tikkasi ja kätilö mittaili ja punnitsi vauvaa isän kanssa. Leikkauksen lisäksi leikkauskohta oli revennyt itse lisää ja toiselta puolelta vielä toinen repeämä. Epäilivät ensin, että on läpi mutta ei onneksi ollutkaan. 10 tikkiä tuli kaikenkaikkiaan ja luojan kiitos kohdunkaula oli puudutettu koska ilokaasulle oli tikkauksen aikana taas käyttöä. Ihmeen hyvin sen kuitenkin kesti kun ihmetteli vauvelia samalla.

Koko hommasta jäi ihan ok fiilis, oikeastaan tuo ei saa ponnistaa vaihe oli se kaikista kamalin. Kipuja ei ollut eli lähinnä sellainen ahdistava fiilis kun oman kropan hallinta pettää. Eiköhän tässä vielä joskus olla samassa tilanteessa uudelleen kun selvitään ensin tästä vauva ajasta kunnialla. :)
 
Todellakin kiva lukea näitä synnytystarinoita, ja kuinka erilaisia ne on. Mun likkakaverilla on la kohta, ja sanoinkin hänelle, että minua jännittää ihan kauheesti hänen puolesta... Kun tuo oma ähellys ei kovin kaukana ole. Näinköhän ne omat äidit myös elää sitä tyttäriensä synnytystä?
 
annel; nimenomaan !

mun ystäväni sai eilen aamulla tytön ja oli ihan tippa linssissä; johtunee juurikin siitä kun oma synnytys niin nurkan takana. 
 

Meidän tyttö syntyi 21.7. kello 12.27. Viikkoja oli tuolloin kasassa 39+2. Mitään merkkejä vauva ei ollut antanut tulostaan ennen kuin kaikki käynnistyi, joten oltiin aivan ällikällä lyötyjä sekä mies että minä, kun siinä aamuyhden aikaan alkoi tapahtua.

Olin lueskelemassa sängyssä ennen nukkumaanmenoa, kun vatsassa jokin ikäänkuin naksahti. Mielessä kävi heti hyvin pikaisesti, että voisikohan tämä liittyä jotenkin synnyttämiseen. Nousin ylös ja kuinka ollakaan, hetken kuluttua lorahti tilkka lapsivettä housuihin. Parin pienen lirahduksen jälkeen, noin tunnin päästä naksahduksesta vedet menivätkin sitten ihan leffatyyliin: ryminällä.

Kahden tunnin kuluttua, klo 3, alkoivat supistukset. Ensimmäisten kohdalla joutui oikein miettimään, että ovatko nämä nyt niitä supistuksia, vai onko muuten vain maha kipeä jännittämisestä ja muusta. No, kauaa ei tarvinnut pähkäillä, koska supistukset muuttuivat nopeasti tiheätahtisiksi ja kipeämmiksi. Ehkä noin kello 3,20 lähtien supistuksia tuli 5-10 minuutin välein ja viiden maissa soiteltiinkin jo sairaalaan, että koskas sopii tulla paikanpäälle. Sieltä todettiin, että kun et jaksa enää olla kotona niin lähde vain tulemaan. Pari tuntia sinnittelin vielä syvien hengitysten, kaurapussin ja kuuman suihkun voimalla kotona, kunnes ilmoitin miehelle, että nyt lähdetään.

Seitsemän maissa päästiin sairaalaan ja käyrille. Kohdunsuu oli 3 cm auki ja kätilö ehdotti kylpyä ja ilokaasua. Otin tarjouksen ilomielin vastaan. En ollut mitenkään erityisesti suunnitellut synnytystäni, mutta kylpy oli käynyt mielessäni ja epiduraalin tiesin haluavani, jos kivut niin vaativat.

Kylvyssä ja kaasupöllyssä viihdyin tunnin verran. Hetken verran piti opetella, että koska sitä kaasua oikein kannatti hönkäillä, että se suurin pöhnä ajoittui oikein voimakkaimman kivun kohdalle. Lämpimässä vedessä kölliminen tuntui mukavalta ja hauska pikku känni tuli kaasusta ;)

Kylvyttelyn jälkeen tuloksena oli sentti lisää avautumista. Sitten pyysin päästä sänkyyn ja epiduraalin. Pelkäsin, että epiduraali jotenkin hidastaisi synnytystä, mutta se oli turha pelko. Parin tunnin jälkeen olin 8 cm auki, sitten sain toisen epiduraalin ja pian olikin lupa ponnistaa. Aloitin kylkiasennossa ja vaihdoin sitten puoli-istuvaan asentoon. Kaikki kätilön neuvosta, en ruvennut itse ehdottelemaan mitään asentoja.

Puoli tuntia meni ponnistellessa (jumantsukka se oli kovaa työtä!) ja sitten typykkä olikin maailmassa. Napanuora oli kuulemma kerran kiepsahtanut kaulan ympärille, mutta se saatiin helposti kiepsautettua kuulemma pois.

Kaikkiaan synnytys kesti siis vajaat 12 tuntia, mikä oli mielestäni oikein sopiva aika, ei mikään kiiresynnytys tai maratoni. Yllätyin ehkä siitä, miten helpottava ponnistusvaihe oikeasti oli. Tuntui, että pystyi ottamaan tilanteen haltuun, eikä vain olla kipujen vietävänä kuten supistusten aikana. Synnytys oli mielestäni kivulias, mutta ei kaikkien pelkojeni tapainen tuskien taival. Ja aika parantaa haavat (todelliset ja henkiset) erittäin nopeasti. Nyt, päivän vajaa kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, on vaikea enää muistaa tarkalleen, miltä kaikki nyt sitten tuntuikaan.

Kätilömme oli muuten todella mahtava tsemppari, hänen ansiostaan ponnistin niin paljon kuin vain kykenin. Kyllä kehuilla on mahtava voima ;). Ja mies oli ihanasti mukana, ei turhia hätkyillyt, oli vain ja tarjosi kättä puristettavaksi. Eikä pyörtynyt, kuten oli itse pelännyt, jee! :)


 
Hei vaan kaikille! Oli kiva lukea muiden synnytyksistä ja päätin sitten kirjoittaa omasta synnytyksestäni :)

Tilanne oli siis se että lapsi oli perätilassa eikä suostunut kääntymään yrityksestä huolimatta. 4.7 oli kontrolli äippäpolilla ja silloin painoarvio oli 3400g eli lähdettiin sitten kotiin sisätutkimuksen jälkeen. Sisätutkimuksessa selvisi että kohdukaula oli melkein hävinnyt ja kohdunsuu oli muutamalle sormelle auki ja lääkäri sanoikin että synnytys voi käynistyä koska vaan... Olin siis päättänyt synnyttää alateitse perätilasta huolimatta...
 
Sitten 6.7 mies ilmoitti illalla kun oltiin menossa nukkumaan että mennään nyt nukkumaan ja lähetään sitten synnyttämään muutaman tunnin päästä... LA oli siis 7.7.... Minä vaan nauroin ja sanoin että ei me nyt vielä lähdetä. Kului kaksi tuntia ja nousi käymään vessassa. Pääsin ulos makuuhuoeesta ja lapsivesi meni ihan niikuin elokuvissa eli hulahti pitkin jalkoja lattialle. Ei kai siinä muu auttanut kun herättää mies ja sanoa että nyt pitää lähteä. Soitin sitten ambulanssin niinkuin oli käsketty vaikka oltais kyllä päästy omalla autolla nopeammin... No mullahan ei ollu juuri mikäänlaisia tuntemuksia ja sisätutkimus varmisti että en ollut juuri avautunut joten yritettiin miehen kans nukkua. Kaikki oli suht rauhallista koko yön ja seuraavan aamun. Mulla oli kyllä supistuksia mutta ne ei olleet mitenkään kipeitä eikä edistytstä juuri tapahtunut. Synnytys ei ollut siis virallisten mittarien mukaan alkannut.

Sitten siinä yhden maissa päivällä kätilö tuli ilmoittaamaan että saan oksitosiini tipan koska synnytys ei edisty ja lapsivesi on jo mennyt eli tulehdus riski oli olemassa. Sain oksitosiinin lisäksi antibiootit. Sain valita haluanko siirtyä jo saliin ja minä halusin joten siirryttiin sinne. Ennen siirtymistä sain peräruiskeen. Oksitosiini laitettiin tippumaan kello 14.30 jolloin synnytys merkittiin alkaneeksi. Aine alkoi vaikuttaa melkein heti ja supistukset tihenivät ja voimistuivat huomattavasti. Pärjäsin kuitenkin ilokaasulla sinne kuuteen asti. Laittoivat muuten vauvaan kiinni sydänäänianturin eli mulla oli tässä vaiheessa tippa ja se anturi kiinni minussa joten liikkuminen ei oikein onnistunut... Ei sillä että se olisi haitannut koska olin niin muissa maailmoissa ilokaasun takia... Vähän ennen kuutta sanoin haluavani epiduraalin koska ilokaasu aiheutti pahan olon ja kivut olivat sen verran kovat... Kun epiduraalia tultiin laittamaan supistukset tulivat kahden minuutin välein joten liikkumatta oleminen oli yhtä tuskaa. Vaikka epiduraali vaikutti melkein heti ja sain jopa nukuttua vähän voi silti olla etten halua sitä enään uudestaan koska tuntemus kun piikki menee selkäytimeen oli sen verran inhottava...

Joskus kymmenen aikaan ilalla aloin sitten tuntea ponnistuspolttoja joten lopettivat sen epiduraalin... Koska kyseessä oli perätilavauva kätilö kutsui paikalle lastenlääkärin ja osaston ylilääkärin ja sanoi mulle että nyt pitää odottaa että he ehtii tänne... Ei ollu muuten kovin kivaa odottaa... Heti kun kaikki tarvittavat henkilöt oli paikalla aloin ponnistamaan ja kymmenen minuutin kuluttua tyttö oli maailmassa. Repeämiä ei tullut mutta välilihan joutuivat leikkamaan... Vauvalla oli koko synnytyksen ajan kaikki hyvin ja pisteitä sai 8 ja 10.

Koko aikana en muuten päästänyt ääntäkään en edes ponnistamisen aikana :) Ja jostain syystä en kokennut ponnistuspolttoja ollenkaan kipuna vaan lähinnä tuntemuksena... Synnytyksen kestoksi oli merkitty 7 tuntia ja 58 minuuttia josta ponnistusvaiheen kestoksi on merkitty 17 minuuttia johon kuului myös se odottelu ja jälkeiset tuli ilmeisesti 6 sekunnissa... Eli kaiken kaikkiaan helppo synnytys perätilasynnytykseksi ensisynnyttäjältä :)
 
Josko sitä nyt melkein 4vkoa myöhemmin saisi tännekin kirjoitettua :) Meillähän oli aika suunniteltuun sektioon 22.7. vauvan perätilan ja lantion ahtaan yläaukeaman vuoksi, mutta neiti ei odottanut sinne asti.

Vedet meni 20.7. klo 5 aamuyöstä kotona. Soitettiin synnärille, ja saatiin lupa tulla omalla autolla perätilasta huolimatta, koska vauva oli niin syvällä lantiossa että napanuora ei sieltä mihinkään luiskahtele. Synnärillä oltiin puolen kuuden aikaan, sit ei muuta kuin suihkun kautta sairaalavermeisiin, käyrille ja lääkärinkiertoa ja sektiota odottelemaan siihen "lepohuoneeseen". Kuuden pintaan alkoi supistaa, tiheni suht nopeasti niin että tuli ensin 5min. ja pian jo 2min. välein, mutta olivat tosi lyhyitä ja kivun puolesta siedettäviä joskin ilkeitä. Niistä kätilölle mainitsin pariin otteeseen, ja näki se jonkun irvistyksenkin. Jossain vaiheessa paineen tunne alapäässä kasvoi, supistuksen aikaan tuntui tarvetta ponnistaa - kätilöltä sain ohjeen vain puhallella. Mitään lääkkeitä ei tässä vaiheessa mennyt.

Lääkäriä jossain vaiheessa hoputtivat paikalle, ja lopulta lähempänä kymmentä sellainen saatiin... sisätutkimuksessa olinkin 8cm auki, tarjoutuva osa ihan tuloillaan, päätös kiireellisestä sektiosta, ja sekunteissa tupa täynnä henkilökuntaa tunkemassa myssyä päähän, lääkettä suuhun, katetria paikalleen jne. Hippulat vinkuen saliin, spinaali oli kuosissaan ennen kuin ehdin kissaa sanoa, ja vaikka leikkaus oli mun aiempien leikkausten takia poikkeuksellinen ja ulosautto tosi tiukka (ja neitiä piti jonkun työntää takaisin päin!), niin neiti tuli maailmaan klo 10:34, kintut vänkyrällä itseään otsaan potkien :) Sain naamalle kinaisen kintun pyyhkäisyn ja sitten vauva ja isä lähtivät saleille mittauksiin, ihokontaktiin jne. Minua kursittiin kasaan puolitoista tuntia ja heräämössä meni vielä kaksituntinen. Sitten pääsin osastolle jossa vauva ja isä jo odotteli, ihan olivat jo perheen näköisiä <3

Vähän harmittaa, että missasi ne rakkaansa ensihetket, mut toisaalta turvallinen oli olla kun tiesi koko ajan hänen olevan miehen hyvissä käsissä.
 
Meidän tyttö syntyi 28.7. rv 41+6. Tässäpä tarinaa:

26.7. Tiistaina aloin myöhään iltapäivällä ihmettelemään, miten pikkareihin tuntui jatkuvasti lirahtavan jotain. Ei kuitenkaan mielestäni poikennut nestemäisestä valkovuodosta mitenkään, joten ihmettelin vaan ääneen pariin otteeseen miehelle ja siihen se sitten jäi. Ihan normaalisti käytiin koiran kanssa lenkillä ja jotain muutakin siinä puuhailin.

27.7. Yöllä alkoivat säännölliset supistukset. Ei mitään uutta auringon alla, samanlaisia supisteluita oli ollut monina öinä ja päivinä jo monen viikon ajan. Väärä hälytys, ajattelin, vaikka jotenkin oli kumma olo. En kuitenkaan uskaltanut toivoa, että se kumma olo tarkoittaisi jotain.

Aamulla klo 9 oli aika yliaikaiskontrolliin. Sinne lähtiessä huomasin pikkareissa jotain oranssia. Ihmettelin, mutta olin jo vähän myöhässä, joten lähdin. Parkkipaikalle kävellessäni kuulin koiramme ulvomista ja siinä vaiheessa ajattelin, että nyt tässä on jotain takana..Meidän koira kun ei normaalisti noin käyttäydy, siis ulvo perään. Yliaikaiskontrollissa lääkäri totesi, että synnytys on käynnistynyt. Lapsivedet olivat tihkuneet silloin edellisenä päivänä pikku hiljaa. Ilmeisesti ylös kalvoihin tulleesta reiästä. Jäin sitten osastolle ja soitin miehelle töihin, että tänään aletaan synnyttämään.

Kello 11 sain kohdunsuulle ensimmäisen tabletin cytotecia. Omat supistukseni olivat laiskahkoja ja koska tarkkaa tietoa ei lapsivesien menosta ollut, infektiovaaran vuoksi synnytystä päätettiin vauhdittaa. Tuossa vaiheessa oli vielä kohdunkaulaa 1cm jäljellä ja tiukasti kiinni.

Kello 16 supistukset olivat jo tujakampia ja sain luvan mennä ammeeseen. Siellä lilluin pari tuntia ja ihmettelin, että voivatko nämä supistukset olla näin helppoja...Mitäpä vielä siinä vaiheessa tiesin! Ammeen jälkeen lääkäri asensi jonkun nestettä sisältävän härpäkkeen (en millään muista nimeä!) jonka tarkoitus oli aiheuttaa mekaanista ärsytystä kohdunsuulla ja sitä kautta avata sitä. Lisää cytotecia ei annettu, koska se oli saanut aikaan jo tujakampia supistuksia mitkä eivät kuitenkaan edistäneet tuota kohdunsuun tilannetta. Sitten kävelin pitkin sairaalan käytäviä muutaman tunnin ajan letku haarovälistä sojottaen. Oli melkoisen koomista. Letku myös vuoti, josta syystä kätilö päätti sulkea sen puristussaksilla ja teipata sakset reiteeni. Siinä vaiheessa aloin jo tuskastua jatkuvaan käyrien ottoon (niitä otettiin puolen tunnin välein ja makaaminen oli jo tuskallista.) Käveleminenkin oli vaikeaa tuon härpäkkeen takia ja raahasin perässäni tippatelinettä (antibioottia vauvan suojaksi)...Olo oli kuin pakkopaitavangilla. Vaikka toki ymmärsin, että kaikki nämä toimenpiteet tehtiin vauvan takia, enkä siis valittanut. Tilanne oli mikä oli.

Kello 18 loput lapsivedet valahtivat sairaalan käytävälle. Siirryimme saliin.

Kello 19 kätilö alkoi harkitsemaan siirtämistämme takaisin tarkkailuhuoneeseen, koska edistyminen oli sittenkin niin hidasta. Pian supistukset kuitenkin kovenivat äkillisesti, lääkärin asentama härpäke pullahti ulos ja kohdunsuu auki 3 cm.

Synnytys merkittiin alkaneeksi klo 19 ja alkoi piiiiiiitkä ja piinallinen avautumisvaihe. Supistukset kovenivat hyvin pian infernaalisen hirveiksi, ilmeisesti sen saamani cytotecin takia. Kätilökin kommentoi useaan otteeseen, että kovia ovat ja minun kannattaisi harkita jotain kivunlievitystä koska muuten en tulisi jaksamaan. Ei kuitenkaan tuputtanut mitään, mitä arvostin tosi paljon. Supistukset tulivat pitkissä sarjoissa, joskus ei taukoa supistusten välissä juuri ollenkaan. Huippukohta kesti kauan. Jossain välissä otin ilokaasua ja sitä vetelimme miehen kanssa. Meillä oli hauskaa, kivuista huolimatta. :) Tuossa vaiheessa jo supistusten tullessa huusin ilokaasumaskiin. Se auttoi. Myös kipuun keskittyminen auttoi. Välillä olin ihan omissa maailmoissani enkä huomannut mitä ympärillä tapahtuu. Ja välillä taas naureskeltiin ilokaasupöhnässä. :) Kätilö sanoi, että täytyy nostaa hattua hyvästä asenteesta, kuulema vastaavassa tilanteessa moni olisi itkenyt ja anellut puudutteita ja minä vaan nauroin. :D
Hyytyihän se hymy sitten...Kohdunsuun avautuminen tyssäsi 5 senttiin. Kivut olivat valtavat. Olin kärvistellyt 8 tuntia hirviömäisten supistusten kanssa ja olin aivan kuitti, hyvä kun silmiäni sain auki pidettyä. Tiesin itsekin, että synnytys ei edistynyt koska jokainen lihas kehossani oli täysin linkussa. Sanoinkin kätilölle, että selviäisin ilman puudutusta jos saisin olla ammeessa, mutta se ei ollut infektiovaaran takia mahdollista. Päätimme, että laitetaan epiduraali.

Kello 03.00 Lääkäri laittoi epiduraalin. Se vaikutti sen verran, että pahin terä supistuksista meni, mutta muuten tunsin yhä kaiken. Sain kuitenkin nukuttua hetken. Sitten supistuskipu palasi taas ihan täydellä teholla. Pyysin lisää puudutetta, mutta sitä ei saanut vielä antaa. Lopulta sain uuden satsin, mikä vaikutti samalla tavalla. Sain taas nuokuttua hetken, vaikka supistukset yhä tuntuivatkin. Sitten teho alkoi taas loppua. Kun kätilö jossain vaiheessa palasi saliin tarkistamaan tilanteen, vetelin taas ilokaasua ja voihkin tuskaani. Sanoin myös kätilölle, että tuntuu kummallista painetta.

Kello 05.50 kätilö tutki tilanteen ja totesi yllättyneenä, että täähän on täysin auki. Oli kuulema jo ilmoittanut, että meidän salissa ei synnytetä vielä aikoihin. :) Sitten herätettiin mies ja alettiin ponnistamaan. Epiduraali ei tosiaankaan ilmeisesti vaikuttanut, sillä tunsin kyllä hyvin missä vauva meni ja ponnistustarve oli selvä. Mikä oli hyvä juttu. Meidän kätilö oli mahtava ja tsemppasi hyvin! Samoin paikalle tullut toinen kätilö. Pian tunsinkin, miten pää painoi häntäluuta ja välilihaa. Parilla ponnistuksella vauva tuli ulos. Kätilöt hihkuivat, että tässä meillä on kyllä ponnistaja, mahtavaa! Sitten sairaalasängyn päästä minua tuijotti tummatukkainen ja tummasilmäinen pieni tyttö. Olo oli tosi hämmentynyt mutta onnellinen. Kun sain tytön rinnalle, en meinannut uskoa ollenkaan, että se on minun. :) Niin kaunis vauva! Samaa mieltä olivat kätilöt. :)

Synnytyksestä jäi hyvä mieli, vaikkei nyt olosuhteiden pakosta ihan luomuna saatukaan synnyttää. Missään vaiheessa ei iskenyt epätoivo, vaan tunsin koko ajan kaikesta huolimatta, että selviän tästä. Ainut mikä harmitti oli tuo epiduraali, mitä en halunnut alunperin ottaa ja mikä ei sitten tehonnut niin kuin piti. Sain siitä vielä riesaksi armottoman syyhyn, joka helpotti vasta viikon jälkeen. Pieni repeämä tuli välilihan ja emättimen väliin. Se parani hurjan nopeasti.

Tytön mitat syntyessä olivat 51 cm, 3332g ja 35 cm. Pisteet 9.

Synnytyksen kokonaiskesto oli 11h 10 min, josta avautumisvaihe 10h 33 min, ponnistusvaihe 27 min ja jälkeisvaihe 10 min.

Kotiin päästiin kahden päivän päästä. :)
 
Meillä on ollu kone huollossa niin ei oo päässy kirjottelemaan, mutta jospas nyt kun tyttökin on päiväunilla..

14.7 Koko päivän olin tosi väsyny ja torkuin vaan sohvalla. Ei ollu muuten mitenkään kummempi olo, kuin että vaan väsytti. Siinä sitte sohvalla maatessa kuulu hirviä poks mahasta klo 16.30.  Onneksi tajusin pompata pystyyn ja juosta vessaan, ku veet päätti ryöpsähtää kerralla pihalle. Siinä sitte istuksin vessassa ja oottelin että millon uskaltaa  nousta, ilman että joka paikka kastuis. Mies sai sillä välin puhelun että töihin pitäs lähtiä, ja onneksi sain huuettua sieltä vessasta että nyt et muuten mee yhtää mihinkää :D
Siitä sitte alko aivan järkyttävät supistukset. Ei minkäänlaista väliä (tai siltä se ainaki tuntu), eli ei paljo tarvinnu alkaa kellottelemaan ja miettimään että millon lähtis laitokselle. Meillä on semmonen 30 km laitokselle ja se tuntu aivan kamalalta istua autossa :S Minä menin synnyttäjien vastaanotolle ja sillä aikaa mies lähti viemään koirat anoppilaan.
17.30 vastaanotolla sitte käyrille ja tutkivat niin kolme senttiä auki. Kätilö ehotti peräruisketta minkä ihan mielellään sitte otinki. Vaan ei ollu kiva kun kätilö oli jo laittanu ruiskeen, ja tuumas siinä sitte että "Kerro ku tuntuu siltä että pitää päästä vessaan niin lopetetaan että ehit, koska jos tulee lattialle saat ite siivota" !! :O ei muutaku ärjyä että no lopeta ny sitte heti että meen jo.. Ei ois paljo enää niissä kivuissa kiinnostanu alkaa siivoilemaan mitään lattioita.. Vessasta suoraan synnytyssaliin. Missä kätilö tutki ja oli jo 6cm auki. Anestesia lääkäri oli just sopivasti leikkauksessa eli epiduraalia en ehtiny saada. Siinä sitte nuorri kätilö yritti jottai ilokaasua puskea, mistä ei mitään hyötyä ollu. (Olis vaan tehny mieli lyyä sitä kätilöä sillä ku oli niin ärsyttävä :/)
Siitä vähä aikaa ja oli jo paikat kokonaan auki. Tyttö oli vielä sen verran ylhäällä että ei saanu kunnolla ponnistaa, vaan sen verran että pysty sietämään supistukset. Tämä "ihana" nuori kätilö sit joka kerta kun kirosin tai vähänkään päästin ääntä niin tuumas vaan että "älä kitise, sulla oottaa palkinto lopussa, älä valita" :O siinä vaiheessa meinas jo miehelläki palaa pinna..
Siinä sitte pari tuntia yritettiin olla ja kestää ja ootella kunnon supistuksia millä ponnistaa. Kun kohtu oli jo nii väsy siinä vaiheessa ettei tullu kunnon pitkiä supistuksi, siitä että paikat oli auennu niin rytinällä. Noo sitte tuliki jo yövuoron kätilö joka päätti saman tien että laitetaan oksitosiini tippa omia supistuksia vahvistamaan. Sen jälkeen alko supistukset pitenemään ja pysty jo kunnolla ponnistamaan. Vaan neiti päätti yrittää tulla ulos pää vinossa eikä meinannu haluta kääntää päätä oikeaan asentoon..No onneksi lopulta kätilö sai käännettyä pään ja tyttö alkoikin tulemaan vauhdilla ulos :D kello 22.42 tyttö oli ulkona ja äidin rinnalla <3
Koko synnytys kesti sen 7 tuntia siitä kun vedet kotona meni. Eli melko vauhdikas näin ensisynnyttäjälle. Mutta onneksi nuin, sillä en ois jaksanu mitään 12 tuntia varsinkaan ilman sitä epiduraalia..

1,5cm haavan joutuivat leikkaamaan ja siihen tuli ommel, mutta muuten pysyi paikat ehjinä :)

Olisin kyllä heti valmis menemään uuestaan synnyttämään, mutta saattaisin ehkä haluta sen epiduraalin tällä kertaa, vaikka ilman sitäkin näköjään voi pärjätä :D
 
Voi että, kauheen haikee olo tuli. Mä haluan synnyttämään :D Kivut on hirveet mut se olo on ihan uskomaton kun vauva on ulkona..
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top