Rv 39+2, 14.3.
Päivä alkoi ihan normaalisti: aamupala, lasten ulkoilut, lounas, päiväunet. Mies lähti tekemään pitkää lenkkiä. Päiväunilta noustessa tuntui/kuului mahasta 'naps', ei kuitenkaan lapsivedet menneet. Siitä vessaan, niin pyyhkiessä jäi paperiin sellainen kellertävä klöntti, jossa oli vähän verta mukana. Ensimmäistä kertaa näin limatulpan (tai osan siitä)! Heti tuon jälkeen rupesi vatsaa kiristelemään, mutta ei ollenkaan kipeästi. Kellottelun aloitin joskus neljän maissa, kun tuntui, että noita ei-kipeitä suppareita tulee melko tiheesti. Siinä vaiheessa supistusväli olikin jotain 4 ja 5 minuutin välillä. Vasta tuossa vaiheessa aloin miettiä, että näinköhän sitä oikeasti joudutaan synnyttämään, vaikka tosiaan yhtään kipeää supistusta ei vielä ollut tullut.
Mies tuli lenkiltä ja totesin sitten, että tänään taitaa tulla lähtö. Alettiin järjestellä poikien menoa anoppilaan. Todettiin, että eihän tässä vielä mikään kiire ole, kun ei kipeetä tee ollenkaan, joten annettiin anopin syödä rauhassa ennen kuin lähtisi tulemaan.
Soitin jossain vaiheessa svo:lle, kun itselläni oli melko epätodellinen olo. En oikein missään vaiheessa päässyt sinuiksi sen kanssa, että synnytys todellakin oli käynnissä. Svo:lta tuli vain perusneuvo, että lähdetään sinne sitten, kun tuntuu, ettei kivun kanssa enää pärjää. Anoppia odotellessa tulivat ensimmäiset kipeät supistukset, mutta supistusten väli piteni noin 7 minuuttiin. Kun saatiin pojat onnellisesti matkaan, todettiin, että kaipa sitä saa itsekin olla lähdössä, kun supistukset olivan jo aika tuskaisia. Tässä synnytyksessä supistukset olivat ihan erilaisia, kuin kahdessa aiemmassa. Ne tulivat kahdessa osassa. Ensimmäinen tuli vatsan puolelle todella terävänä ja kipeänä, mutta melko lyhyenä. Toinen tuli sitten vähän miedompana ja pidempänä selän puolelle. Itsekin autossa miehelle sanoin, että pää hajoo, jos kätilö sanoo sisätutkimuksen tehtyään mun olevan vaan 3 cm auki. Noh, päästiin sairaalaan vähän ennen seiskaa illalla, ja ei kun sisätutkimusta tekemään. "3 cm auki". Voihan vee. Ajattelin, että tästä tulee varmaan taas joku hiivatin maratonsynnytys, kun tekee ihan järjettömän kipeetä (paljon kipeempää, kuin kakkosen synnytys), eikä mitään ole tapahtunut. Siinä sitten koitin selvitä supistuksista, kun pötköttelin käyrillä (on muuten varmaan koko synnytyksen ärsyttävin hetki)!
Synnytyssaliin päästiin sitten vähän puoli kahdeksan jälkeen ja aloitin ilokaasun hengittelyn oikeastaan heti. Annostus oli melko pieni, ja näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt pyytää tehokkaampaa annostusta heti, kun ei oikein meinannut auttaa. Kivut vain lisääntyivät, joten reilun puolen tunnin jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen (7 cm auki) ja totesi, että voitais laittaa spinaali. Ai että tulikin helpotus, kun kivut hävisivät ihan kokonaan. Ainoa huono puoli tuossa spinaalissa oli järkky kutina. Sain raapia itseäni ihan hulluna, kun tuntui, että koko kroppa kutisi. Spinaalin laitosta meni noin kolme varttia, kun aloitettiin ponnistaminen. Vauva oli kuitenkin ilmeisesti tulossa vähän väärässä asennossa, joten meinasi usko loppua jo kesken, että ei sieltä mitään vauvaa tule, pelkkää p*****. Kätilö totesi ehkä noin 10 minuutin ponnistamisen jälkeen, että odotetaan muutama supistus, jos vaikka vauvan asento korjaantuisi. Kahden, hirmuisesti ponnistuttavan supistuksen jälkeen kokeiltiin uudestaan, niin johan alkoi tapahtua. Kokonaisuudessaan 20 minuutin ponnistamisen jälkeen poika sitten vihdoin syntyi pistein 9/9.
Istukka oli kuitenkin tällä kertaa melkoisen tiukassa, ja sainkin vielä imaista tukevat hömpsyt ilokaasua (melkein tajun kankaalle), jonka jälkeen kätilö melko väkivaltaisesti runnoi vatsaa ja saikin istukan pihalle. Kalvot olivat hieman repaleiset, mutta ilmeisesti kaikki riekaleet saatiin pihalle, kun ei mitään hyytymiä tai kipuja ole tullut. Ilmeisesti mitään nirhaumiakaan ei tullut, mistä olen tosi iloinen. Esikoisen synnytyksessä välilihaa jouduttiin leikkaamaan ja sen paraneminen oli tosi tuskaisaa. Kakkosen synnytyksessä tuohon eppariarven kohdalle tuli pieni repeämä, mutta ei onneksi vaatinut tikkejä. Nyt siis selvittiin ilmeisesti ilman naarmun naarmua. Kokonaisuudessaan synnytyksen kestoksi on määritelty 5 tuntia 31 minuuttia, eli taas homma meni vähän nopeammin, kuin edellisellä kerralla.
Istukan irroittamisen jälkeen otin pojan rinnalle ja ensi-imetys kestikin sitten 1,5 tuntia, kun kätilö huiteli jossain teillä tietymättömillä.
Mies kävi sillä välin viestittelemässä isovanhemmille ja tärkeimmille läheisille ja hakemassa tavarat svo:lta. Itse taisin vähän torkahtaakin siinä imettäessä. Kätilön palattua poika punnittiin, mitattiin ja pestiin ja itse suuntasin suihkuun. Sen jälkeen saatiin vähän syötävää ja kun tankkaus oli hoidettu alta pois, suunnattiin osastolle.
Jotenkin vielä pojan synnyttyäkin oli semmoinen epätodellinen olo. Olen koittanut kovasti analysoida ja miettiä tapausta, ja olen päätynyt siihen lopputulokseen, että en vain ollut kuitenkaan ehkä henkisesti valmis lapsen syntymään. Kaikki meni niin erilailla, kuin kahdessa aiemmassa synnytyksessä, että en osannut ollenkaan suhtautua asiaan oikein. Siksi ehkä kivutkin tuntuivat niin pahalta. Olin kuitenkin koko ajan siinä uskossa, että lähtö tulee yöllä, niin kuin aiemmissakin synnytyksissä ja että koko synnytystä saa odottaa sinne 40+ viikoille. Mutta onneksi kaikki meni hyvin ja näin parin viikon jälkeen ei koko tapahtumaa oikeastaan edes muista enää (ihanat hormonit!), joten loppu hyvin, kaikki hyvin. :)
Osastolla oltiin maanantaihin asti, kun poika tosiaan syntyi lauantaina illalla, niin ei sitten viitsitty lähteä sunnuntaina vielä pois (ois menny melko myöhään iltaan, mikä olisi sotkenut vanhempien lasten nukkumaanmenon todennäköisesti ja pahasti ja sitten olisimme kuitenkin joutuneet käymään sairaalassa näytillä maanantaina aamusta).