Niinpä! Ole siinä sitten rentoutuneena ja stressittömänä, kun pari päivää olet sormet puhelimen näppäimillä varoittelemassa lastenhoitajaa mahdollisella synnärille lähdöllä ja sitten taas perumassa sitä! Siinä mielessä meillä meni samoja ratoja tuo synnytyksen käynnistyminen kuin edellisen kohdalla, että pari päivää oli jo kipeitä supistuksia ennen varsinaisten kovien ja säännöllisten alkamista. Tsemppiä kaikille, jotka odottelevat starttia!
Synnytyskertomukset
- Ketjun aloittaja Sanoja
- Aloituspäivämäärä
Tässä jonkinlainen synnytyskertomus mun synnytyksestä.
Perjantaina 13.3 illalla alkoi hiukan jotain lorahdella housuihin pieniä määriä. En kuitenkaan ollut varma oliko se lapsivettä, tuntui ihan uskomattomalta että lähtö olisi lähellä. Laitoin siteen housuihin, hetken päästä housut kastuivat kokonaan ja sidekin ihan kauttaaltaan, sitten alkoi supistukset, sellaista siedettävää kipua alaselässä. Silloin totesin miehelle että nyt lähdetään, edessä oli 80km automatka. Supistuksia tuli ja meni, epäsäännöllisiä vielä, kipu ei tuntunut muualla kuin alaselässä, se oli ihan siedettävää, auton penkinlämmitin auttoi asiaa. Sairaalaan oli matkaa enää 10km kun supistuksia alkoi tulla 3-4 minuutin välein ja kestivät noin puoli minuuttia. Mieheni jätti minut synnyttäjien ovelle ja meni itse viemään autoa parkkiin.
Soitin synnyttäjien ovikelloa, lähes samantien sieltä tuli kätilö päästämään minut sisälle. Ensimmäisenä jouduin jättämään pissanäytteen, sen jälkeen käyrille. Sitten kätilö teki ensimmäisen sisätutkimuksen, olin 2cm auki. Sain mennä suihkuun, se tekikin supistuksille oikein hyvää, vaikka vielä silloinkaan supistukset eivät olleet kauhean kipeitä. Suihkun jälkeen sain sairaalavaatteet päälle.
Kello oli 22.30 kun lähdettiin synnytyssaliin. Supistukset alkoi olla kivuliaita ja sain kivunlievitykseksi ilokaasua. Kätilö jätti meidät mieheni kanssa kahden. Minä kiikuin keinutuolissa, hengittelin ilokaasua ja katselin telkkaria. Olo oli aivan taivaallinen, ilokaasu oli mahtavaa tavaraa. Kello 00.30 pelkkä ilokaasu ei enää auttanut ja pyysin epiduraalin. Pääsin sängylle makoilemaan ja odottelemaan että anestesialääkäri tulee laittamaan epiduraalin. Kätilö teki sisätutkimuksen, olin 4cm auki, samalla laittoi anturin vauvan päähän. Kello oli 1.00 kun anestesialääkäri sai puudutteen laitettua, sitten jäimme odottelemaan että se alkaa tehota. Taas tuntui että taivas aukeni kun epiduraali alkoi vaikuttaa, otin siinä sitten pienet torkut. Kello 1.45 kätilö tuli tekemään sisätutkimuksen, olin silloin 7cm auki, minulle laitettiin oksitosiinitippa. Kätilö sanoi silloin, että soita kelloa kun alkaa tuntumaan että on hirveä kakkahätä. Pikku hiljaa alkoi tuntua voimistuvaa kakkahädän tunnetta ja hengittelin ilokaasua siihen tunteeseen. Kello oli 2.30 kun alkoi tuntua jo sietämätön paine, kätilö tuli paikalle ja teki sisätutkimuksen, olin 9cm auki. Vielä piti odottaa sitä 1cm aukenemista.
Kello 3.00 sain luvan alkaa ponnistaa. Olin puoli-istuvassa asennossa sängyllä ja aloin ponnistaa. En saanut jalkojani pidettyä kurissa, ne yrittivät koko ajan mennä kiinni toisiinsa, paikalle tuli 4 muutakin kätilöä, heistä 2 piti jaloistani kiinni kun ponnistin. Kipua en tuntenut missään kohtaa, puudutus oli niin voimakas. Huusin ja itkin ponnistaessa, kun tuntui että se ei sieltä tule vaikka kuinka ponnistan. Kätilön tsempatessa kuitenkin pystyin rauhottumaan ja keskittymään hengittämiseen ja enää pari ponnistusta kun kello 3.23 kuului parkaisu ja syntyi suloinen pieni tyttö. Mies katkaisi tytöltä napanuoran ja sain tytön paitani sisään, hänen kanssa siinä ihmeteltiin toisiamme. 6 minuuttia meni kun tuli jälkeiset, istukka oli ehjä. Minulle tuli pari ensimmäisen asteen repeämää joihin sain 4 tikkiä yhteensä. Synnytys kesti 8h 29min, ponnistusvaihe oli 23 min. Tyttö syntyi mitoin 3730g, 50cm ja päänympärys 36cm, 9 pisteen tyttö. Tyttö oli paitani sisällä 2 tuntia. Sen jälkeen mies meni kätilön kanssa mittailemaan tytön ja minä sain kahvia ja leipää, sitten suihkuun ja vauvan kanssa osastolle. Olo oli niin hyvä että kotiin olisin voinut lähteä, aamulla 8 aikaan hain itse aamupalaa ja istuin kovalla tuolilla.
Synnytyksestä jäi todella hyvä fiilis, oli positiivinen kokemus, kiitos siitä satks, kätilöt olivat kaikki aivan ihania. En vieläkään tajua, miten voi synnytys olla noin kivuton kokemus.
Perjantaina 13.3 illalla alkoi hiukan jotain lorahdella housuihin pieniä määriä. En kuitenkaan ollut varma oliko se lapsivettä, tuntui ihan uskomattomalta että lähtö olisi lähellä. Laitoin siteen housuihin, hetken päästä housut kastuivat kokonaan ja sidekin ihan kauttaaltaan, sitten alkoi supistukset, sellaista siedettävää kipua alaselässä. Silloin totesin miehelle että nyt lähdetään, edessä oli 80km automatka. Supistuksia tuli ja meni, epäsäännöllisiä vielä, kipu ei tuntunut muualla kuin alaselässä, se oli ihan siedettävää, auton penkinlämmitin auttoi asiaa. Sairaalaan oli matkaa enää 10km kun supistuksia alkoi tulla 3-4 minuutin välein ja kestivät noin puoli minuuttia. Mieheni jätti minut synnyttäjien ovelle ja meni itse viemään autoa parkkiin.
Soitin synnyttäjien ovikelloa, lähes samantien sieltä tuli kätilö päästämään minut sisälle. Ensimmäisenä jouduin jättämään pissanäytteen, sen jälkeen käyrille. Sitten kätilö teki ensimmäisen sisätutkimuksen, olin 2cm auki. Sain mennä suihkuun, se tekikin supistuksille oikein hyvää, vaikka vielä silloinkaan supistukset eivät olleet kauhean kipeitä. Suihkun jälkeen sain sairaalavaatteet päälle.
Kello oli 22.30 kun lähdettiin synnytyssaliin. Supistukset alkoi olla kivuliaita ja sain kivunlievitykseksi ilokaasua. Kätilö jätti meidät mieheni kanssa kahden. Minä kiikuin keinutuolissa, hengittelin ilokaasua ja katselin telkkaria. Olo oli aivan taivaallinen, ilokaasu oli mahtavaa tavaraa. Kello 00.30 pelkkä ilokaasu ei enää auttanut ja pyysin epiduraalin. Pääsin sängylle makoilemaan ja odottelemaan että anestesialääkäri tulee laittamaan epiduraalin. Kätilö teki sisätutkimuksen, olin 4cm auki, samalla laittoi anturin vauvan päähän. Kello oli 1.00 kun anestesialääkäri sai puudutteen laitettua, sitten jäimme odottelemaan että se alkaa tehota. Taas tuntui että taivas aukeni kun epiduraali alkoi vaikuttaa, otin siinä sitten pienet torkut. Kello 1.45 kätilö tuli tekemään sisätutkimuksen, olin silloin 7cm auki, minulle laitettiin oksitosiinitippa. Kätilö sanoi silloin, että soita kelloa kun alkaa tuntumaan että on hirveä kakkahätä. Pikku hiljaa alkoi tuntua voimistuvaa kakkahädän tunnetta ja hengittelin ilokaasua siihen tunteeseen. Kello oli 2.30 kun alkoi tuntua jo sietämätön paine, kätilö tuli paikalle ja teki sisätutkimuksen, olin 9cm auki. Vielä piti odottaa sitä 1cm aukenemista.
Kello 3.00 sain luvan alkaa ponnistaa. Olin puoli-istuvassa asennossa sängyllä ja aloin ponnistaa. En saanut jalkojani pidettyä kurissa, ne yrittivät koko ajan mennä kiinni toisiinsa, paikalle tuli 4 muutakin kätilöä, heistä 2 piti jaloistani kiinni kun ponnistin. Kipua en tuntenut missään kohtaa, puudutus oli niin voimakas. Huusin ja itkin ponnistaessa, kun tuntui että se ei sieltä tule vaikka kuinka ponnistan. Kätilön tsempatessa kuitenkin pystyin rauhottumaan ja keskittymään hengittämiseen ja enää pari ponnistusta kun kello 3.23 kuului parkaisu ja syntyi suloinen pieni tyttö. Mies katkaisi tytöltä napanuoran ja sain tytön paitani sisään, hänen kanssa siinä ihmeteltiin toisiamme. 6 minuuttia meni kun tuli jälkeiset, istukka oli ehjä. Minulle tuli pari ensimmäisen asteen repeämää joihin sain 4 tikkiä yhteensä. Synnytys kesti 8h 29min, ponnistusvaihe oli 23 min. Tyttö syntyi mitoin 3730g, 50cm ja päänympärys 36cm, 9 pisteen tyttö. Tyttö oli paitani sisällä 2 tuntia. Sen jälkeen mies meni kätilön kanssa mittailemaan tytön ja minä sain kahvia ja leipää, sitten suihkuun ja vauvan kanssa osastolle. Olo oli niin hyvä että kotiin olisin voinut lähteä, aamulla 8 aikaan hain itse aamupalaa ja istuin kovalla tuolilla.
Synnytyksestä jäi todella hyvä fiilis, oli positiivinen kokemus, kiitos siitä satks, kätilöt olivat kaikki aivan ihania. En vieläkään tajua, miten voi synnytys olla noin kivuton kokemus.
Tässä olisi minun synnytyskertomus:
3.3 aamuyöstä alkoi tulla kivuliaita supistuksia, siedettäviä kyllä. Koko päivän tein normi askareita, lenkkeilin koiran kanssa. Illalla 22 jälkeen tuli supistuksia 3min välein, aika kivuliaita jo, mentiin synnärille näytille- 1cm auki, kohdunkaula hävinnyt. Tultiin takaisin kotiin vielä odottamaan. Kotona alkoi supistukset olemaan samantien tosi kivuliaita, en saanut nukuttu joten siirryin jumppapallolla suihkuun jossa olin kaksi tunttia. Supistukset tuli edelleen 3-5min välrin ja voimistui kokoajan. 4.3 klo 10.30 lähdetiin takaisin synnärille. Olin 3cm auki, siirryttiin synnytyssaliin jossa olin taas tunnin suihkussa. Suihkun jälkeen sain kivunlievitykseen ilokaasua. Oltiin aika paljon aviomiehenkaa kahdestaan, kätilöillä oli hyvin kiirettä. Klo 16 olin vasta 4cm auki, supistukset oli ihan tuska ja aika hitaasti avasi paikkoja. Klo 18-19 välissä puhkaistiin kalvot. Aloin olemaan kivuista ihan lukossa ja hengittelin niin paljon ilokaasua että meinasin nukahtaa. Klo 21 olin 7cm auki, sain epiduraalin. Vauvan sykkeet meni nollaan, hetken kuluttua syket onneksi palasi. Kätilöt oli aika paljon poissa, jossa vaiheessa vauvan sykkeet laski taas 70-80 ja jouduttiin miehen kanssa paina hälytysnappia jotta kätilö tulisi tarkastamaan tilanteen, johon sanotti että he kyllä kanslias näkee ne monitorit. Sitten mulle nousiki kuumetta ja vauvan sykkeet oli jonkin aika yli 200, lääkärillä piti tulla ota vauvan päästä näytteitä mutta ei näkynyt ikinä koko lääkäriä. Klo 23 olin vihdoin 10cm auki ja sain luvan ponnistaa. 23:29 syntyi suloinen tyttö joka joutui samantien lastenosastolle, oli hengitysvaikeutta ja vettä keuhkoissa. Minä sain syvän 2 asteen repeämä ja paljon tikkejä. Olin niin huonossa kunnossa etten päässyt suihkuun ja osastolle mut siirrettiin sängyllä. Osastolla oli raskasta, muilla oli vauvat vieressä ja en nukkunut koko yön. Itkin vaan, halusin minun vauvelin luo. 5.3 olin ihan vuodepotilas, olin tosi turvonnut ja kipeä, sain punasoluja kun hemoglobiini oli romahdanut. Pyörätuolilla pääsin vihdoin katsomaan vauvani lastenosastolle, oli aika ahdistava koska pienellä oli kaiken maailma monitoreissa kiinni johdoilla. Pe 6.3 pääsi vauvani pois lastenosastolta mun luo ❤. Jolloin itse jouduin eri osastolle tutkimuskiin, epäiltiin keuhkoembolia mutta onneksi ei ollut, minun keho oli vaan niin ylirasittunut pitkästä synnytyksestä ja olin valvonnut jo kolme vuorokautta putkeen. Synnyttäjien osastolla oli hoitajilla aika huono asenne mua kohtaan. Olen siis ensisynnyttäjä eikä kukaan hoitajista näyttänyt mitään vastasyntyneen hoidosta. Jouduttiin aviomiehen kanssa oppimaan kaiken itse. Kun pyydettiin apua/ohjestusta vauvan hoidosta todetti vaan että nyt on vähän kiirettä ja monen tunnin kuluttua edelleen näkynyt koko hoitaja jolloin mun oma äiti tuli osastolle mua avustamaan. Yöksi onneksi päästiin miehen ja vauvan kanssa perhehuoneseen. Siinä sitten illalla imettäessä kaiken huipuksi sain paniikkikohatuksen ja luulin että kuolen, onneksi oli vain paniikkikohtaus. Sunnuntaina, viiden päivän sairaalassa olo jälkeen vihdoin päästiin kotiin!! Synnytyksestä jäi todella huonot fiilikset, täällä hetkellä tuntuu että meijän perhe lapsiluku on täynnä koska en enää ikinä uskalla/halua synnyttä. Nyt huomenna tulee synnytyksestä kolme viikkoa ja nyt vasta on mieli virkistynyt ja arki lähtenyt rullamaan. Olen alkanut palautumaan synnytyksestä aika hyvin, ompeleet parantunut täysin eikä satu enää ollenkaan, olin kuvitellut että menisi pidempä. Olen niin iloinen että vauvani on täysin parantunut ja terve suloinen tyttö ❤ :)
3.3 aamuyöstä alkoi tulla kivuliaita supistuksia, siedettäviä kyllä. Koko päivän tein normi askareita, lenkkeilin koiran kanssa. Illalla 22 jälkeen tuli supistuksia 3min välein, aika kivuliaita jo, mentiin synnärille näytille- 1cm auki, kohdunkaula hävinnyt. Tultiin takaisin kotiin vielä odottamaan. Kotona alkoi supistukset olemaan samantien tosi kivuliaita, en saanut nukuttu joten siirryin jumppapallolla suihkuun jossa olin kaksi tunttia. Supistukset tuli edelleen 3-5min välrin ja voimistui kokoajan. 4.3 klo 10.30 lähdetiin takaisin synnärille. Olin 3cm auki, siirryttiin synnytyssaliin jossa olin taas tunnin suihkussa. Suihkun jälkeen sain kivunlievitykseen ilokaasua. Oltiin aika paljon aviomiehenkaa kahdestaan, kätilöillä oli hyvin kiirettä. Klo 16 olin vasta 4cm auki, supistukset oli ihan tuska ja aika hitaasti avasi paikkoja. Klo 18-19 välissä puhkaistiin kalvot. Aloin olemaan kivuista ihan lukossa ja hengittelin niin paljon ilokaasua että meinasin nukahtaa. Klo 21 olin 7cm auki, sain epiduraalin. Vauvan sykkeet meni nollaan, hetken kuluttua syket onneksi palasi. Kätilöt oli aika paljon poissa, jossa vaiheessa vauvan sykkeet laski taas 70-80 ja jouduttiin miehen kanssa paina hälytysnappia jotta kätilö tulisi tarkastamaan tilanteen, johon sanotti että he kyllä kanslias näkee ne monitorit. Sitten mulle nousiki kuumetta ja vauvan sykkeet oli jonkin aika yli 200, lääkärillä piti tulla ota vauvan päästä näytteitä mutta ei näkynyt ikinä koko lääkäriä. Klo 23 olin vihdoin 10cm auki ja sain luvan ponnistaa. 23:29 syntyi suloinen tyttö joka joutui samantien lastenosastolle, oli hengitysvaikeutta ja vettä keuhkoissa. Minä sain syvän 2 asteen repeämä ja paljon tikkejä. Olin niin huonossa kunnossa etten päässyt suihkuun ja osastolle mut siirrettiin sängyllä. Osastolla oli raskasta, muilla oli vauvat vieressä ja en nukkunut koko yön. Itkin vaan, halusin minun vauvelin luo. 5.3 olin ihan vuodepotilas, olin tosi turvonnut ja kipeä, sain punasoluja kun hemoglobiini oli romahdanut. Pyörätuolilla pääsin vihdoin katsomaan vauvani lastenosastolle, oli aika ahdistava koska pienellä oli kaiken maailma monitoreissa kiinni johdoilla. Pe 6.3 pääsi vauvani pois lastenosastolta mun luo ❤. Jolloin itse jouduin eri osastolle tutkimuskiin, epäiltiin keuhkoembolia mutta onneksi ei ollut, minun keho oli vaan niin ylirasittunut pitkästä synnytyksestä ja olin valvonnut jo kolme vuorokautta putkeen. Synnyttäjien osastolla oli hoitajilla aika huono asenne mua kohtaan. Olen siis ensisynnyttäjä eikä kukaan hoitajista näyttänyt mitään vastasyntyneen hoidosta. Jouduttiin aviomiehen kanssa oppimaan kaiken itse. Kun pyydettiin apua/ohjestusta vauvan hoidosta todetti vaan että nyt on vähän kiirettä ja monen tunnin kuluttua edelleen näkynyt koko hoitaja jolloin mun oma äiti tuli osastolle mua avustamaan. Yöksi onneksi päästiin miehen ja vauvan kanssa perhehuoneseen. Siinä sitten illalla imettäessä kaiken huipuksi sain paniikkikohatuksen ja luulin että kuolen, onneksi oli vain paniikkikohtaus. Sunnuntaina, viiden päivän sairaalassa olo jälkeen vihdoin päästiin kotiin!! Synnytyksestä jäi todella huonot fiilikset, täällä hetkellä tuntuu että meijän perhe lapsiluku on täynnä koska en enää ikinä uskalla/halua synnyttä. Nyt huomenna tulee synnytyksestä kolme viikkoa ja nyt vasta on mieli virkistynyt ja arki lähtenyt rullamaan. Olen alkanut palautumaan synnytyksestä aika hyvin, ompeleet parantunut täysin eikä satu enää ollenkaan, olin kuvitellut että menisi pidempä. Olen niin iloinen että vauvani on täysin parantunut ja terve suloinen tyttö ❤ :)
bambuli
Jostain jotain jo tietävä
Mun tarina...
Kävin aamulla lauantaina synnärillä tarkistamassa tilanteeni yöllisten supistusten takia joita tuli 3h ajan 10min. molemmin puolin. Ja jotain pinkkimäistä tuli vessakäynnin yhteydessä. Olin sormelle auki ja epäily oli limatulpan irtoamisen alkaminen. Ei muuta kun vauhtia hakemaan lisää.
Su olikin jokseenkin hassu ja kivuluas päivä sekä selvästi oli limatulppa irtoamassa.
Ma yöllä alkoi yhtäkkiä 00:30 supistaa kunnolla ja niitähän tuli 6min. välein ja muutamat tiheämmin. Olin kyll aikast tuskainen, joten synnärillä oltiin 03:00 aikaa. Tutkimus jossa näytin olevan 6 - 7senttiä auki. Kätilö kysyi ett millasta kivunlievitystä olin ajatellut ja sanoin ett aloitetaan pikku hiljaa. Ammeeseen ilokaasun kanssa pötköttää..... hetkeksi.
Eipä tämä yhdistelmä kauan toiminut ja pyysin epiduraalia. Katsottiin tilanne ja olinkin jo 9cm auki joten en saanutkaan sitä! Nyt alettiin tosi toimiin ja ilman puudutetta...
Ponnistelu ei lähtenytkään etenemään niinkuin elokuvissa vaan joku tippa laitettiin lisämään supistusten tuloa. Voimat alkoi hiipua ja lääkäri paikalle. Pää näytti olevan ylhäällä eikä päässy vetämään imukupeilla. Vauvan sydänäänet kävi hyvin alhaalla, jumissa oltiin jossain häpyluun kohdalla.
Sitt lähdettiin vauhdilla leikkaussaliin. Sinne matkalla tuli erittäin kivuliaita supistuksia ja salin puolella vielä muutama. Yritä siinä sitten pysyä paikalla kun puudutusta laitetaan. Mikä ihanuus kun alkoi vaikuttaa puudutus. Se oli luxusta. Äkkiä kävi mahan avaus ja sitten olikin tyttö maailmassa klo7:16. Ekat pisteet oli 2 ja hetki hengityskoneessa teki hyvää, joten pisteet nousivat 9.
Kaikki kävi hyvin äkkiä. :)
Kävin aamulla lauantaina synnärillä tarkistamassa tilanteeni yöllisten supistusten takia joita tuli 3h ajan 10min. molemmin puolin. Ja jotain pinkkimäistä tuli vessakäynnin yhteydessä. Olin sormelle auki ja epäily oli limatulpan irtoamisen alkaminen. Ei muuta kun vauhtia hakemaan lisää.
Su olikin jokseenkin hassu ja kivuluas päivä sekä selvästi oli limatulppa irtoamassa.
Ma yöllä alkoi yhtäkkiä 00:30 supistaa kunnolla ja niitähän tuli 6min. välein ja muutamat tiheämmin. Olin kyll aikast tuskainen, joten synnärillä oltiin 03:00 aikaa. Tutkimus jossa näytin olevan 6 - 7senttiä auki. Kätilö kysyi ett millasta kivunlievitystä olin ajatellut ja sanoin ett aloitetaan pikku hiljaa. Ammeeseen ilokaasun kanssa pötköttää..... hetkeksi.
Eipä tämä yhdistelmä kauan toiminut ja pyysin epiduraalia. Katsottiin tilanne ja olinkin jo 9cm auki joten en saanutkaan sitä! Nyt alettiin tosi toimiin ja ilman puudutetta...
Ponnistelu ei lähtenytkään etenemään niinkuin elokuvissa vaan joku tippa laitettiin lisämään supistusten tuloa. Voimat alkoi hiipua ja lääkäri paikalle. Pää näytti olevan ylhäällä eikä päässy vetämään imukupeilla. Vauvan sydänäänet kävi hyvin alhaalla, jumissa oltiin jossain häpyluun kohdalla.
Sitt lähdettiin vauhdilla leikkaussaliin. Sinne matkalla tuli erittäin kivuliaita supistuksia ja salin puolella vielä muutama. Yritä siinä sitten pysyä paikalla kun puudutusta laitetaan. Mikä ihanuus kun alkoi vaikuttaa puudutus. Se oli luxusta. Äkkiä kävi mahan avaus ja sitten olikin tyttö maailmassa klo7:16. Ekat pisteet oli 2 ja hetki hengityskoneessa teki hyvää, joten pisteet nousivat 9.
Kaikki kävi hyvin äkkiä. :)
Tosta rentoutumiseta: Itse koitin ajatella että jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs, eikä se supistus tunnu koko aikaa pahalta, tunnet kun lähtee, saavuttaa huippunsa (kaikkein kivuliain) ja laskee. :) Eikä se supistus ole koko aikaa päällä, vaan taukoja välissä ja itselläni ainakin siinä välissä aina "normaali" olo ja pystyi lepäämään/rentoutumaan.
Oma synnytys:
Aamulla hiukan ennen yhdeksää nousin sängystä ja tunsin ensimmäisen kevyen supistuksen (koko raskausaikana ei tuntunut yhtäkään). Aamun mittaan niitä tuli ja meni, leivoin, siivoilin yms. ja aina supistuksen aikana pysähdyin pyörittelemään lantiota ja hengittelemään, tuntuivat mutteivat olleet mitenkään vielä kivuliaita.
Päivän mittaan myös tulivat ja menivät, neljän aikaan sanoin miehelle että voisi viedä esikoisen mummin luokse, niin saisin rentoutua ja olla rauhassa, tyttö hääräsi siinä jaloissa koko ajan, pakattiin varoiksi "yökassi". Mies lähti viemään, minä menin suihkussa käymään, vaihdoin puhtaat vaatteet päälle ja pakkasin kassia sairaalaan mukaan.
Kuudelta pyysin miestä kiinnittämään tens-laitteen selkään, jotta saisin siihen tutustua/testata ennen kovia suppareita. Seitsämältä supistukset alkoivat olemaan säännöllisiä 5min välein kestot 30-50sek.. Katselin jotain leffaa joka tuli telkkarista jumppapallon päällä istuen, aina välillä nousin jaloittelemaan supistusten aikana. Kasin maissa mies soitti mummilaan ja sanoi että tyttö jää yöksi. Jossain vaiheessa mies toi ämpärin kun tuli tosi huono olo supistusten jälkeen, muutaman kerran yökkäilin muttei mitn tullut. Pysyin liikkeessä koko ajan, joko pallon päällä tai kävellen ympäri asuntoa.
Kympin aikaan olin ihan äärettömän väsynyt, menin noin 20min. sängylle loikoilemaan sinä aikana ei tullut kuin kaksi kevyttä supistusta, mies tuli hieromaan jalkojen akupisteitä. Nousin ylös ja supparit taas jatkuivat väli oli 3-5min ja kesto n.50sek.
Joskus noin. 23:45 oksensin tosi kivuliaan supistuksen jälkeen, ja aika lailla heti perään tuli toinen kun olin vielä pää ämpärissä, ihan jäätävä muuten oksentaa ja yrittää keskittyä supistukseen samaan aikaan.
Hiukan jälkeen puolenyön soittelen synnärille, että mikä tilanne siellä on. Ihan tyhjää kuulemma ja saisin tulla kun en enään pärjää kotona. Miehelle sanoin että lähdetään hiukan myöhemmin, ajatus oli vielä tossa vaiheessa et en mene sinne yhtään liian aikaisin, tai halua kuulla ekassa tutkimuksessa et oon vaan 4cm auki.
Matkaan meiltä menee sairaalaan yöllä kun ei liikennettä viitisen minuuttia, niin uskalsin odotella ihan hyvin mielin kotona.
Siitä ei mennyt kauaa kuin totesin et aletaan laittaa tavaroita valmiiksi, supistukset olivat kivuliaita mutta hengitellen ja tenssiä käyttäen ihan siedettäviä. Tovi siinä vierähti kun saatiin kaikki valmiiksi, yhden jälkeen mies soitti taksia, matkalla tuli autossa kaksi supistusta, jotka olivat myös kamalia kun en päässyt liikkeelle.Taksissa vielä sanoin et rupeen kyllä itkemään jos ei oo mitn tapahtunut.
Sairaalaan kirjauduttiin 1.21, kätilö teki sisätutkimuksen pyysi menemään sängylle, johon totesin etten varmasti mene paikalle pötköttämään vaan saa tehdä sen kun seison. 8cm oli auki, sairaalavaatteet päälle, ja lähdettiin synnytyssaliin, kätilö kyseli toiveet yms.
Toiveena oli siis mennä niin ettei mihinkään puututa eikä mitään toimenpiteitä tehdä.
Salissa kätilö kuunteli hetken aikaa vauvan sydänääniä, suppareita tuli, roikuin miehen kaulassa, oli ihan älytön jano koko aja ja sanoin et saa hetkeksi lopettaa sydänäänien kuuntelun täytyy päästä pissalle. "Älä sitten ponnista jos iskee kova kakkahätä, jottei se vauva tipu pönttöön" oli kätilön kommentti. En koskaan päässytkään pissalle, nojailin vielä vessan oveen selvitäkseni supistuksesta, ja sanoin et nyt tuntuu paine. Istahdin jakkaralle, lapsivedet meni siinä ja alkoi ponnistus ja oli synnytyksen vaikein osa, en osannut sitä viimeksi yhtään, meni vajaa 1,5h nyt sentää selvittiin 10minuutilla (tuntui tosin paaaljon pidemmältä) tukka oli pitkään näkyvissä en vaan uskaltanut ponnistaa kun tuntui et hajoan, heti kun pää oli ulkona nin vauva rupesi pitämään ääntä, seuraavalla ponnistuksella syntyi loput. Sain suoraan vauvan syliin ja sit mut autettiin sängylle, kielsin laittamasta sitä hormoonipistosa joka irrottaa istukan. Napanuora leikattiin kun lakkasi sykkimästä ja hetken päästä syntyi istukka.
Kätilö oli vauvan syntymään asti paikalla koko ajan, haki mulle pyynnöstä vain välissä fysiopallon, toinen tuli paikalle ponnistus vaiheessa, seisoi lähinnä vieressä.
Oma vointi oli ihan loistava, toki väsynyt mut muuten hyvä. Synnytykseen olin tosi tyytyväinen, mitään ei tehty eikä mihinkään puututtu. Imetys lähti myös hyvin käyntiin, pari tuntia saatiin rauhassa siinä olla, sit menin suihkuun mies ja kätilö punnitsi ja mittasi lapsen.
Tyttö syntyi pistein 10-10-10 klo 02.21 tasan tunti siitä kun kirjauduttiin sisään. :)
Oma synnytys:
Aamulla hiukan ennen yhdeksää nousin sängystä ja tunsin ensimmäisen kevyen supistuksen (koko raskausaikana ei tuntunut yhtäkään). Aamun mittaan niitä tuli ja meni, leivoin, siivoilin yms. ja aina supistuksen aikana pysähdyin pyörittelemään lantiota ja hengittelemään, tuntuivat mutteivat olleet mitenkään vielä kivuliaita.
Päivän mittaan myös tulivat ja menivät, neljän aikaan sanoin miehelle että voisi viedä esikoisen mummin luokse, niin saisin rentoutua ja olla rauhassa, tyttö hääräsi siinä jaloissa koko ajan, pakattiin varoiksi "yökassi". Mies lähti viemään, minä menin suihkussa käymään, vaihdoin puhtaat vaatteet päälle ja pakkasin kassia sairaalaan mukaan.
Kuudelta pyysin miestä kiinnittämään tens-laitteen selkään, jotta saisin siihen tutustua/testata ennen kovia suppareita. Seitsämältä supistukset alkoivat olemaan säännöllisiä 5min välein kestot 30-50sek.. Katselin jotain leffaa joka tuli telkkarista jumppapallon päällä istuen, aina välillä nousin jaloittelemaan supistusten aikana. Kasin maissa mies soitti mummilaan ja sanoi että tyttö jää yöksi. Jossain vaiheessa mies toi ämpärin kun tuli tosi huono olo supistusten jälkeen, muutaman kerran yökkäilin muttei mitn tullut. Pysyin liikkeessä koko ajan, joko pallon päällä tai kävellen ympäri asuntoa.
Kympin aikaan olin ihan äärettömän väsynyt, menin noin 20min. sängylle loikoilemaan sinä aikana ei tullut kuin kaksi kevyttä supistusta, mies tuli hieromaan jalkojen akupisteitä. Nousin ylös ja supparit taas jatkuivat väli oli 3-5min ja kesto n.50sek.
Joskus noin. 23:45 oksensin tosi kivuliaan supistuksen jälkeen, ja aika lailla heti perään tuli toinen kun olin vielä pää ämpärissä, ihan jäätävä muuten oksentaa ja yrittää keskittyä supistukseen samaan aikaan.
Hiukan jälkeen puolenyön soittelen synnärille, että mikä tilanne siellä on. Ihan tyhjää kuulemma ja saisin tulla kun en enään pärjää kotona. Miehelle sanoin että lähdetään hiukan myöhemmin, ajatus oli vielä tossa vaiheessa et en mene sinne yhtään liian aikaisin, tai halua kuulla ekassa tutkimuksessa et oon vaan 4cm auki.
Matkaan meiltä menee sairaalaan yöllä kun ei liikennettä viitisen minuuttia, niin uskalsin odotella ihan hyvin mielin kotona.
Siitä ei mennyt kauaa kuin totesin et aletaan laittaa tavaroita valmiiksi, supistukset olivat kivuliaita mutta hengitellen ja tenssiä käyttäen ihan siedettäviä. Tovi siinä vierähti kun saatiin kaikki valmiiksi, yhden jälkeen mies soitti taksia, matkalla tuli autossa kaksi supistusta, jotka olivat myös kamalia kun en päässyt liikkeelle.Taksissa vielä sanoin et rupeen kyllä itkemään jos ei oo mitn tapahtunut.
Sairaalaan kirjauduttiin 1.21, kätilö teki sisätutkimuksen pyysi menemään sängylle, johon totesin etten varmasti mene paikalle pötköttämään vaan saa tehdä sen kun seison. 8cm oli auki, sairaalavaatteet päälle, ja lähdettiin synnytyssaliin, kätilö kyseli toiveet yms.
Toiveena oli siis mennä niin ettei mihinkään puututa eikä mitään toimenpiteitä tehdä.
Salissa kätilö kuunteli hetken aikaa vauvan sydänääniä, suppareita tuli, roikuin miehen kaulassa, oli ihan älytön jano koko aja ja sanoin et saa hetkeksi lopettaa sydänäänien kuuntelun täytyy päästä pissalle. "Älä sitten ponnista jos iskee kova kakkahätä, jottei se vauva tipu pönttöön" oli kätilön kommentti. En koskaan päässytkään pissalle, nojailin vielä vessan oveen selvitäkseni supistuksesta, ja sanoin et nyt tuntuu paine. Istahdin jakkaralle, lapsivedet meni siinä ja alkoi ponnistus ja oli synnytyksen vaikein osa, en osannut sitä viimeksi yhtään, meni vajaa 1,5h nyt sentää selvittiin 10minuutilla (tuntui tosin paaaljon pidemmältä) tukka oli pitkään näkyvissä en vaan uskaltanut ponnistaa kun tuntui et hajoan, heti kun pää oli ulkona nin vauva rupesi pitämään ääntä, seuraavalla ponnistuksella syntyi loput. Sain suoraan vauvan syliin ja sit mut autettiin sängylle, kielsin laittamasta sitä hormoonipistosa joka irrottaa istukan. Napanuora leikattiin kun lakkasi sykkimästä ja hetken päästä syntyi istukka.
Kätilö oli vauvan syntymään asti paikalla koko ajan, haki mulle pyynnöstä vain välissä fysiopallon, toinen tuli paikalle ponnistus vaiheessa, seisoi lähinnä vieressä.
Oma vointi oli ihan loistava, toki väsynyt mut muuten hyvä. Synnytykseen olin tosi tyytyväinen, mitään ei tehty eikä mihinkään puututtu. Imetys lähti myös hyvin käyntiin, pari tuntia saatiin rauhassa siinä olla, sit menin suihkuun mies ja kätilö punnitsi ja mittasi lapsen.
Tyttö syntyi pistein 10-10-10 klo 02.21 tasan tunti siitä kun kirjauduttiin sisään. :)
Helpompi oli kun viime kerralla, vaikka sekin oli ihan normaali ja aika nopeakin synnytys ensikertalaiselle. Supisti säännöllisesti muttei kovin kivuliaasti pitkään, ja kun alkoi viimein sattuakin ja halusin epin, niin se ehti juuri vaikuttaa sen verran että sain huilattua tunnin ennen neljän minuutin ponnistamisia. En oikein itsekään tajunnut, kun oli vaan niin äkkiä ohi. Olin muutenkin heti jalkeilla enkä yhtään 'potilas', mikä oli outoa, kun olin valmistautunut että ainakin vessassakäynti tai joku tökkisi alkuun, mutta ei. Oli vaan alusta saakka tosi pirteä olo. Tyttö huusi jo kovaa ja korkealta kun oli pelkkä pää ulkona, ja oli siis muutenkin tarve ja reipas heti alkuun. Tilasi maitoa niin tiheään, että kun reilun vuorokauden päästä syntymästä kotiuduttiin, niin kakka oli jo puoliksi maitokakkaa. Tehotyttö.
Itse aloitin kotona heti raskausvaatteiden raivauksella kaapista--->imetyspaidat tilalle.
Itse aloitin kotona heti raskausvaatteiden raivauksella kaapista--->imetyspaidat tilalle.
Mymmeli-85
Vauhtiin päässyt keskustelija
Rv 39+2, 14.3.
Päivä alkoi ihan normaalisti: aamupala, lasten ulkoilut, lounas, päiväunet. Mies lähti tekemään pitkää lenkkiä. Päiväunilta noustessa tuntui/kuului mahasta 'naps', ei kuitenkaan lapsivedet menneet. Siitä vessaan, niin pyyhkiessä jäi paperiin sellainen kellertävä klöntti, jossa oli vähän verta mukana. Ensimmäistä kertaa näin limatulpan (tai osan siitä)! Heti tuon jälkeen rupesi vatsaa kiristelemään, mutta ei ollenkaan kipeästi. Kellottelun aloitin joskus neljän maissa, kun tuntui, että noita ei-kipeitä suppareita tulee melko tiheesti. Siinä vaiheessa supistusväli olikin jotain 4 ja 5 minuutin välillä. Vasta tuossa vaiheessa aloin miettiä, että näinköhän sitä oikeasti joudutaan synnyttämään, vaikka tosiaan yhtään kipeää supistusta ei vielä ollut tullut.
Mies tuli lenkiltä ja totesin sitten, että tänään taitaa tulla lähtö. Alettiin järjestellä poikien menoa anoppilaan. Todettiin, että eihän tässä vielä mikään kiire ole, kun ei kipeetä tee ollenkaan, joten annettiin anopin syödä rauhassa ennen kuin lähtisi tulemaan.
Soitin jossain vaiheessa svo:lle, kun itselläni oli melko epätodellinen olo. En oikein missään vaiheessa päässyt sinuiksi sen kanssa, että synnytys todellakin oli käynnissä. Svo:lta tuli vain perusneuvo, että lähdetään sinne sitten, kun tuntuu, ettei kivun kanssa enää pärjää. Anoppia odotellessa tulivat ensimmäiset kipeät supistukset, mutta supistusten väli piteni noin 7 minuuttiin. Kun saatiin pojat onnellisesti matkaan, todettiin, että kaipa sitä saa itsekin olla lähdössä, kun supistukset olivan jo aika tuskaisia. Tässä synnytyksessä supistukset olivat ihan erilaisia, kuin kahdessa aiemmassa. Ne tulivat kahdessa osassa. Ensimmäinen tuli vatsan puolelle todella terävänä ja kipeänä, mutta melko lyhyenä. Toinen tuli sitten vähän miedompana ja pidempänä selän puolelle. Itsekin autossa miehelle sanoin, että pää hajoo, jos kätilö sanoo sisätutkimuksen tehtyään mun olevan vaan 3 cm auki. Noh, päästiin sairaalaan vähän ennen seiskaa illalla, ja ei kun sisätutkimusta tekemään. "3 cm auki". Voihan vee. Ajattelin, että tästä tulee varmaan taas joku hiivatin maratonsynnytys, kun tekee ihan järjettömän kipeetä (paljon kipeempää, kuin kakkosen synnytys), eikä mitään ole tapahtunut. Siinä sitten koitin selvitä supistuksista, kun pötköttelin käyrillä (on muuten varmaan koko synnytyksen ärsyttävin hetki)!
Synnytyssaliin päästiin sitten vähän puoli kahdeksan jälkeen ja aloitin ilokaasun hengittelyn oikeastaan heti. Annostus oli melko pieni, ja näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt pyytää tehokkaampaa annostusta heti, kun ei oikein meinannut auttaa. Kivut vain lisääntyivät, joten reilun puolen tunnin jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen (7 cm auki) ja totesi, että voitais laittaa spinaali. Ai että tulikin helpotus, kun kivut hävisivät ihan kokonaan. Ainoa huono puoli tuossa spinaalissa oli järkky kutina. Sain raapia itseäni ihan hulluna, kun tuntui, että koko kroppa kutisi. Spinaalin laitosta meni noin kolme varttia, kun aloitettiin ponnistaminen. Vauva oli kuitenkin ilmeisesti tulossa vähän väärässä asennossa, joten meinasi usko loppua jo kesken, että ei sieltä mitään vauvaa tule, pelkkää p*****. Kätilö totesi ehkä noin 10 minuutin ponnistamisen jälkeen, että odotetaan muutama supistus, jos vaikka vauvan asento korjaantuisi. Kahden, hirmuisesti ponnistuttavan supistuksen jälkeen kokeiltiin uudestaan, niin johan alkoi tapahtua. Kokonaisuudessaan 20 minuutin ponnistamisen jälkeen poika sitten vihdoin syntyi pistein 9/9.
Istukka oli kuitenkin tällä kertaa melkoisen tiukassa, ja sainkin vielä imaista tukevat hömpsyt ilokaasua (melkein tajun kankaalle), jonka jälkeen kätilö melko väkivaltaisesti runnoi vatsaa ja saikin istukan pihalle. Kalvot olivat hieman repaleiset, mutta ilmeisesti kaikki riekaleet saatiin pihalle, kun ei mitään hyytymiä tai kipuja ole tullut. Ilmeisesti mitään nirhaumiakaan ei tullut, mistä olen tosi iloinen. Esikoisen synnytyksessä välilihaa jouduttiin leikkaamaan ja sen paraneminen oli tosi tuskaisaa. Kakkosen synnytyksessä tuohon eppariarven kohdalle tuli pieni repeämä, mutta ei onneksi vaatinut tikkejä. Nyt siis selvittiin ilmeisesti ilman naarmun naarmua. Kokonaisuudessaan synnytyksen kestoksi on määritelty 5 tuntia 31 minuuttia, eli taas homma meni vähän nopeammin, kuin edellisellä kerralla.
Istukan irroittamisen jälkeen otin pojan rinnalle ja ensi-imetys kestikin sitten 1,5 tuntia, kun kätilö huiteli jossain teillä tietymättömillä.
Mies kävi sillä välin viestittelemässä isovanhemmille ja tärkeimmille läheisille ja hakemassa tavarat svo:lta. Itse taisin vähän torkahtaakin siinä imettäessä. Kätilön palattua poika punnittiin, mitattiin ja pestiin ja itse suuntasin suihkuun. Sen jälkeen saatiin vähän syötävää ja kun tankkaus oli hoidettu alta pois, suunnattiin osastolle.
Jotenkin vielä pojan synnyttyäkin oli semmoinen epätodellinen olo. Olen koittanut kovasti analysoida ja miettiä tapausta, ja olen päätynyt siihen lopputulokseen, että en vain ollut kuitenkaan ehkä henkisesti valmis lapsen syntymään. Kaikki meni niin erilailla, kuin kahdessa aiemmassa synnytyksessä, että en osannut ollenkaan suhtautua asiaan oikein. Siksi ehkä kivutkin tuntuivat niin pahalta. Olin kuitenkin koko ajan siinä uskossa, että lähtö tulee yöllä, niin kuin aiemmissakin synnytyksissä ja että koko synnytystä saa odottaa sinne 40+ viikoille. Mutta onneksi kaikki meni hyvin ja näin parin viikon jälkeen ei koko tapahtumaa oikeastaan edes muista enää (ihanat hormonit!), joten loppu hyvin, kaikki hyvin. :)
Osastolla oltiin maanantaihin asti, kun poika tosiaan syntyi lauantaina illalla, niin ei sitten viitsitty lähteä sunnuntaina vielä pois (ois menny melko myöhään iltaan, mikä olisi sotkenut vanhempien lasten nukkumaanmenon todennäköisesti ja pahasti ja sitten olisimme kuitenkin joutuneet käymään sairaalassa näytillä maanantaina aamusta).
Päivä alkoi ihan normaalisti: aamupala, lasten ulkoilut, lounas, päiväunet. Mies lähti tekemään pitkää lenkkiä. Päiväunilta noustessa tuntui/kuului mahasta 'naps', ei kuitenkaan lapsivedet menneet. Siitä vessaan, niin pyyhkiessä jäi paperiin sellainen kellertävä klöntti, jossa oli vähän verta mukana. Ensimmäistä kertaa näin limatulpan (tai osan siitä)! Heti tuon jälkeen rupesi vatsaa kiristelemään, mutta ei ollenkaan kipeästi. Kellottelun aloitin joskus neljän maissa, kun tuntui, että noita ei-kipeitä suppareita tulee melko tiheesti. Siinä vaiheessa supistusväli olikin jotain 4 ja 5 minuutin välillä. Vasta tuossa vaiheessa aloin miettiä, että näinköhän sitä oikeasti joudutaan synnyttämään, vaikka tosiaan yhtään kipeää supistusta ei vielä ollut tullut.
Mies tuli lenkiltä ja totesin sitten, että tänään taitaa tulla lähtö. Alettiin järjestellä poikien menoa anoppilaan. Todettiin, että eihän tässä vielä mikään kiire ole, kun ei kipeetä tee ollenkaan, joten annettiin anopin syödä rauhassa ennen kuin lähtisi tulemaan.
Soitin jossain vaiheessa svo:lle, kun itselläni oli melko epätodellinen olo. En oikein missään vaiheessa päässyt sinuiksi sen kanssa, että synnytys todellakin oli käynnissä. Svo:lta tuli vain perusneuvo, että lähdetään sinne sitten, kun tuntuu, ettei kivun kanssa enää pärjää. Anoppia odotellessa tulivat ensimmäiset kipeät supistukset, mutta supistusten väli piteni noin 7 minuuttiin. Kun saatiin pojat onnellisesti matkaan, todettiin, että kaipa sitä saa itsekin olla lähdössä, kun supistukset olivan jo aika tuskaisia. Tässä synnytyksessä supistukset olivat ihan erilaisia, kuin kahdessa aiemmassa. Ne tulivat kahdessa osassa. Ensimmäinen tuli vatsan puolelle todella terävänä ja kipeänä, mutta melko lyhyenä. Toinen tuli sitten vähän miedompana ja pidempänä selän puolelle. Itsekin autossa miehelle sanoin, että pää hajoo, jos kätilö sanoo sisätutkimuksen tehtyään mun olevan vaan 3 cm auki. Noh, päästiin sairaalaan vähän ennen seiskaa illalla, ja ei kun sisätutkimusta tekemään. "3 cm auki". Voihan vee. Ajattelin, että tästä tulee varmaan taas joku hiivatin maratonsynnytys, kun tekee ihan järjettömän kipeetä (paljon kipeempää, kuin kakkosen synnytys), eikä mitään ole tapahtunut. Siinä sitten koitin selvitä supistuksista, kun pötköttelin käyrillä (on muuten varmaan koko synnytyksen ärsyttävin hetki)!
Synnytyssaliin päästiin sitten vähän puoli kahdeksan jälkeen ja aloitin ilokaasun hengittelyn oikeastaan heti. Annostus oli melko pieni, ja näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt pyytää tehokkaampaa annostusta heti, kun ei oikein meinannut auttaa. Kivut vain lisääntyivät, joten reilun puolen tunnin jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen (7 cm auki) ja totesi, että voitais laittaa spinaali. Ai että tulikin helpotus, kun kivut hävisivät ihan kokonaan. Ainoa huono puoli tuossa spinaalissa oli järkky kutina. Sain raapia itseäni ihan hulluna, kun tuntui, että koko kroppa kutisi. Spinaalin laitosta meni noin kolme varttia, kun aloitettiin ponnistaminen. Vauva oli kuitenkin ilmeisesti tulossa vähän väärässä asennossa, joten meinasi usko loppua jo kesken, että ei sieltä mitään vauvaa tule, pelkkää p*****. Kätilö totesi ehkä noin 10 minuutin ponnistamisen jälkeen, että odotetaan muutama supistus, jos vaikka vauvan asento korjaantuisi. Kahden, hirmuisesti ponnistuttavan supistuksen jälkeen kokeiltiin uudestaan, niin johan alkoi tapahtua. Kokonaisuudessaan 20 minuutin ponnistamisen jälkeen poika sitten vihdoin syntyi pistein 9/9.
Istukka oli kuitenkin tällä kertaa melkoisen tiukassa, ja sainkin vielä imaista tukevat hömpsyt ilokaasua (melkein tajun kankaalle), jonka jälkeen kätilö melko väkivaltaisesti runnoi vatsaa ja saikin istukan pihalle. Kalvot olivat hieman repaleiset, mutta ilmeisesti kaikki riekaleet saatiin pihalle, kun ei mitään hyytymiä tai kipuja ole tullut. Ilmeisesti mitään nirhaumiakaan ei tullut, mistä olen tosi iloinen. Esikoisen synnytyksessä välilihaa jouduttiin leikkaamaan ja sen paraneminen oli tosi tuskaisaa. Kakkosen synnytyksessä tuohon eppariarven kohdalle tuli pieni repeämä, mutta ei onneksi vaatinut tikkejä. Nyt siis selvittiin ilmeisesti ilman naarmun naarmua. Kokonaisuudessaan synnytyksen kestoksi on määritelty 5 tuntia 31 minuuttia, eli taas homma meni vähän nopeammin, kuin edellisellä kerralla.
Istukan irroittamisen jälkeen otin pojan rinnalle ja ensi-imetys kestikin sitten 1,5 tuntia, kun kätilö huiteli jossain teillä tietymättömillä.
Mies kävi sillä välin viestittelemässä isovanhemmille ja tärkeimmille läheisille ja hakemassa tavarat svo:lta. Itse taisin vähän torkahtaakin siinä imettäessä. Kätilön palattua poika punnittiin, mitattiin ja pestiin ja itse suuntasin suihkuun. Sen jälkeen saatiin vähän syötävää ja kun tankkaus oli hoidettu alta pois, suunnattiin osastolle.Jotenkin vielä pojan synnyttyäkin oli semmoinen epätodellinen olo. Olen koittanut kovasti analysoida ja miettiä tapausta, ja olen päätynyt siihen lopputulokseen, että en vain ollut kuitenkaan ehkä henkisesti valmis lapsen syntymään. Kaikki meni niin erilailla, kuin kahdessa aiemmassa synnytyksessä, että en osannut ollenkaan suhtautua asiaan oikein. Siksi ehkä kivutkin tuntuivat niin pahalta. Olin kuitenkin koko ajan siinä uskossa, että lähtö tulee yöllä, niin kuin aiemmissakin synnytyksissä ja että koko synnytystä saa odottaa sinne 40+ viikoille. Mutta onneksi kaikki meni hyvin ja näin parin viikon jälkeen ei koko tapahtumaa oikeastaan edes muista enää (ihanat hormonit!), joten loppu hyvin, kaikki hyvin. :)
Osastolla oltiin maanantaihin asti, kun poika tosiaan syntyi lauantaina illalla, niin ei sitten viitsitty lähteä sunnuntaina vielä pois (ois menny melko myöhään iltaan, mikä olisi sotkenut vanhempien lasten nukkumaanmenon todennäköisesti ja pahasti ja sitten olisimme kuitenkin joutuneet käymään sairaalassa näytillä maanantaina aamusta).
Oma kertomukseni..
Ma 23.3 puolen yön aikaan lähdettiin sairaalaa kohti, koska kivut olivat niin sietämättömiä ettei voinut kuin itkeä ja toivoa niiden menevän ohi. Kun sisään päästiin, sain ensin oxynorm kapselin ja odoteltiin sen vaikutusta, eipä se vienyt kipua pois missään vaiheessa ja sain sitten kahden aikoissa petidiini pistoksen kankkuun ja pari aqua rakkulaa alaselän jomotukseen. Neljän aikoissa soitin kelloa, ettei auta kuin saamaan pään sekaisin, ehkä ihan huipun vei mennessään, mutta siihen se sitten jäikin. Hoitaja suositteli sitten laitettavaksi epiduraalin ja sanoin että käy.
Viiden aikoihin lääkäri tuli laittamaan epin ja onneksi hoitaja kertoi vaihe vaiheelta mitä selän takana tapahtuu. Epin laitto meni sujuvasti, ilman kummempia tuntemuksia ja puudute alkoikin tehoamaan yllättävän nopeasti.
Miehelle soitin kuuden aikaa, että voi alkaa hipisimään pikku hiljaa takaisin, mutta syö ensin rauhassa aamupalaa ettei ole kiirettä.
Sisätutkimuksessa kymmeneen mennessä en ollut kuin 4cm auki ja aukenemista joudutettiin oksitosiinitipalla.
Jossakin välissä wc reissulla limatulppa tippui pönttöön ja jatkettiin odottelua. Lääkäri kävi laittamassa vauvan päähän sykeanturin. kun vatsalla olevat kettuili niin paljon, että otti välillä minun sykettä. Sen seurauksena hetken päästä sanoin, että nyt tuntuu kuin jotain lämmintä tuli alle, ei muuta kuin ylös ja oli tarkoitus lähteä vessaan, mutta toinen jalka ei pitänytkään alla ja piti tyytyä portatiiviin, sinne meni vedet ja verta seassa. Taas odottelua, kun paikat vielä 2cm vajaata auki, tippaa joudutettiin.
Yhden maissa lääkäri tuli ottamaan verinäytteen vauvan päästä kera kolmen lääkäri opiskelijan ja yhden kätilöopiskelijan. Siinä sitten ihme tärinähorkassa en kyennyt sanomaan mitään, eipä liiemmin kyselty saako tulla vaan ilmoitettiin, että tulee..jep jep. ei ollut mikään voittajafiilis olo sen palelun, puutuneisuuden keskellä (en saanut edes omia jalkoja nostettua telineille, koska olivat niin puutuneet) ja monta silmäparia tuijottamassa miten joku verinäyte otetaan.
Pienet torkut ehdin sen toimen piteen jälkeen ottamaan, kun kahden aikaan aloin tuntemaan supistukset, hälytinkin heti kätilön paikalle ja pyysin saada lisää puudutetta, teki sisätutkimuksen, olin täysin auki ja totesi ettei enää ehdi, pyysin saada oxynormia--> ei ehdi vaikuttaa, jotta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ilokaasu, joka auttoi hyvin vähän supistuksiin ja vetäsinkin nupin niin sekaisin, että tuli paha olo ja heivasin koko maskin pois. Luomuna mentiin loppusynnytys.
Tuo tuskien taival alkoi. Itkua, huutoa, epätoivoista ponnistusta. Voimat alkoivat hiipua toden teolla,menin itse hysteeriseksi kipujen ja epätoivon kanssa. Vaadittiin kolmas hoitaja tsemppaamaan jatkamaan ja samalla tuli painamaan vatsan päältä vauvaa ulos omien ponnistelujen lisäksi. Huusin jo että leikatkaa vaikka ulos, kun ei jaksa. Mies itki vieressä, kun ei voinut tehdä mitään ja oli kauheaa seurata mun kärsimystä. Kätilö leikkasi välilihaa auki, viimeinen napakka ponnistus, työntö avustus ja tyttö oli pihalla. Sitten itkettiinkin onnesta, muutaman minuutin kuluttua tuli istukka ehjänä ulos ja parsittiin hetken päästä kasaan muutamalla tikillä.
Olo oli epätodellinen ja onnellinen. Meille oli syntynyt tyttö
Ma 23.3 puolen yön aikaan lähdettiin sairaalaa kohti, koska kivut olivat niin sietämättömiä ettei voinut kuin itkeä ja toivoa niiden menevän ohi. Kun sisään päästiin, sain ensin oxynorm kapselin ja odoteltiin sen vaikutusta, eipä se vienyt kipua pois missään vaiheessa ja sain sitten kahden aikoissa petidiini pistoksen kankkuun ja pari aqua rakkulaa alaselän jomotukseen. Neljän aikoissa soitin kelloa, ettei auta kuin saamaan pään sekaisin, ehkä ihan huipun vei mennessään, mutta siihen se sitten jäikin. Hoitaja suositteli sitten laitettavaksi epiduraalin ja sanoin että käy.
Viiden aikoihin lääkäri tuli laittamaan epin ja onneksi hoitaja kertoi vaihe vaiheelta mitä selän takana tapahtuu. Epin laitto meni sujuvasti, ilman kummempia tuntemuksia ja puudute alkoikin tehoamaan yllättävän nopeasti.
Miehelle soitin kuuden aikaa, että voi alkaa hipisimään pikku hiljaa takaisin, mutta syö ensin rauhassa aamupalaa ettei ole kiirettä.
Sisätutkimuksessa kymmeneen mennessä en ollut kuin 4cm auki ja aukenemista joudutettiin oksitosiinitipalla.
Jossakin välissä wc reissulla limatulppa tippui pönttöön ja jatkettiin odottelua. Lääkäri kävi laittamassa vauvan päähän sykeanturin. kun vatsalla olevat kettuili niin paljon, että otti välillä minun sykettä. Sen seurauksena hetken päästä sanoin, että nyt tuntuu kuin jotain lämmintä tuli alle, ei muuta kuin ylös ja oli tarkoitus lähteä vessaan, mutta toinen jalka ei pitänytkään alla ja piti tyytyä portatiiviin, sinne meni vedet ja verta seassa. Taas odottelua, kun paikat vielä 2cm vajaata auki, tippaa joudutettiin.
Yhden maissa lääkäri tuli ottamaan verinäytteen vauvan päästä kera kolmen lääkäri opiskelijan ja yhden kätilöopiskelijan. Siinä sitten ihme tärinähorkassa en kyennyt sanomaan mitään, eipä liiemmin kyselty saako tulla vaan ilmoitettiin, että tulee..jep jep. ei ollut mikään voittajafiilis olo sen palelun, puutuneisuuden keskellä (en saanut edes omia jalkoja nostettua telineille, koska olivat niin puutuneet) ja monta silmäparia tuijottamassa miten joku verinäyte otetaan.
Pienet torkut ehdin sen toimen piteen jälkeen ottamaan, kun kahden aikaan aloin tuntemaan supistukset, hälytinkin heti kätilön paikalle ja pyysin saada lisää puudutetta, teki sisätutkimuksen, olin täysin auki ja totesi ettei enää ehdi, pyysin saada oxynormia--> ei ehdi vaikuttaa, jotta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ilokaasu, joka auttoi hyvin vähän supistuksiin ja vetäsinkin nupin niin sekaisin, että tuli paha olo ja heivasin koko maskin pois. Luomuna mentiin loppusynnytys.
Tuo tuskien taival alkoi. Itkua, huutoa, epätoivoista ponnistusta. Voimat alkoivat hiipua toden teolla,menin itse hysteeriseksi kipujen ja epätoivon kanssa. Vaadittiin kolmas hoitaja tsemppaamaan jatkamaan ja samalla tuli painamaan vatsan päältä vauvaa ulos omien ponnistelujen lisäksi. Huusin jo että leikatkaa vaikka ulos, kun ei jaksa. Mies itki vieressä, kun ei voinut tehdä mitään ja oli kauheaa seurata mun kärsimystä. Kätilö leikkasi välilihaa auki, viimeinen napakka ponnistus, työntö avustus ja tyttö oli pihalla. Sitten itkettiinkin onnesta, muutaman minuutin kuluttua tuli istukka ehjänä ulos ja parsittiin hetken päästä kasaan muutamalla tikillä.
Olo oli epätodellinen ja onnellinen. Meille oli syntynyt tyttö
31.3 40+0( tiistai varsinainen synnytys)
supparit alkoi sunnuntai aamusta ja eka reissu synnärille tehtiin jo samana iltana ku rupes tuntumaan niin kivuliaalle. Lähettiin kuitenki vielä kotiin ku olin vain 1cm auki ja kaulaaki jäljellä. Yöllä kivut oli aivan järkyt ja jatkui 4-8min välein, makasin kontallaan lattialla jokaisen supistuksen kohdalla, en nukkunut yhtään. Panadol+suihku+lämpöpussi ei helpottanut.
Maanantaina päivällä lähdettiin takaisin synnärille kun kivut olivat pahentuneet, ei muutosta sis.tutkimuksessa. Sain 15mg oxynormia ja sillä ei mitään vaikutusta. Supistukset edelleen 4-8min välein ja kipeitä. En saanut syötyä mitään koko maanantaina, enkä nukkunut ollenkaan yölläkään. Särkylääkkeeksi sain toisen 15mg oxynormin ja yöllä lihakseen litalginia. Näillä ei vaikutusta. Vedet meni 3:40 ti aamuna ja siitä saliin.
Silloin kivut iski hurjiksi ja vetelin kaasua, se helpotti. Supistukset paheni ja spinaali laitettiin joskus (olin niin sekaisin etten tiedä miksi otin spinaalin) sillä ei vaikutusta ja epi tuli jossain vaiheessa. Epi hidasti synnytystä ja sitte laitettiin edistävää tippumaan( samalla tippui muutakin ja olin täysin letkutettu sänkyyn) edelleenkään en ollut saanut mitään ruokaa alas, enkä ollut nukkunut. Klo.13 itkin kivusta ja pelosta, mies ei osannut tehdä mitään ja salissa ravasi kaikkea porukkaa...tiesin että ollaan ongelmissa, mutta olin niin sekaisin etten osannut tehdä mitään. Joskus sen jälkeen sai ruveta ponnistamaan ja yritin ja yritin, mutta vauva ei päässyt liikkumaan, tässä vaiheessa jokainen huoneessa olija sorkki värkkiäni ja käski kuorossa ponnistamaan...en enää jaksanut, en pystynyt. Lopulta 2 lääkäriä veti imukupilla ja varmaan 6 kätilöä oli "tsemppaamassa" minä kiljuin/itkin/huusin kivusta.... 8 tikkiä ommeltiin ja selvisi että raskaus oli yli viikon pidemmällä(mitä epäiltiin, mutta asiaa ei viitsitty tutkia tarkemmin) vauvan pää väärässä asennossa, turhaan edes ponnistin. Avautumisvaihe papereissa 48h, siitä salissa n.13h. En enään ikinä synnytä alakautta, hirveät traumat! Väännät itkua jo tätä kirjoittaessa. Palkinto oli kuitenkin mitä parhain ja poika on terve
supparit alkoi sunnuntai aamusta ja eka reissu synnärille tehtiin jo samana iltana ku rupes tuntumaan niin kivuliaalle. Lähettiin kuitenki vielä kotiin ku olin vain 1cm auki ja kaulaaki jäljellä. Yöllä kivut oli aivan järkyt ja jatkui 4-8min välein, makasin kontallaan lattialla jokaisen supistuksen kohdalla, en nukkunut yhtään. Panadol+suihku+lämpöpussi ei helpottanut.
Maanantaina päivällä lähdettiin takaisin synnärille kun kivut olivat pahentuneet, ei muutosta sis.tutkimuksessa. Sain 15mg oxynormia ja sillä ei mitään vaikutusta. Supistukset edelleen 4-8min välein ja kipeitä. En saanut syötyä mitään koko maanantaina, enkä nukkunut ollenkaan yölläkään. Särkylääkkeeksi sain toisen 15mg oxynormin ja yöllä lihakseen litalginia. Näillä ei vaikutusta. Vedet meni 3:40 ti aamuna ja siitä saliin.
Silloin kivut iski hurjiksi ja vetelin kaasua, se helpotti. Supistukset paheni ja spinaali laitettiin joskus (olin niin sekaisin etten tiedä miksi otin spinaalin) sillä ei vaikutusta ja epi tuli jossain vaiheessa. Epi hidasti synnytystä ja sitte laitettiin edistävää tippumaan( samalla tippui muutakin ja olin täysin letkutettu sänkyyn) edelleenkään en ollut saanut mitään ruokaa alas, enkä ollut nukkunut. Klo.13 itkin kivusta ja pelosta, mies ei osannut tehdä mitään ja salissa ravasi kaikkea porukkaa...tiesin että ollaan ongelmissa, mutta olin niin sekaisin etten osannut tehdä mitään. Joskus sen jälkeen sai ruveta ponnistamaan ja yritin ja yritin, mutta vauva ei päässyt liikkumaan, tässä vaiheessa jokainen huoneessa olija sorkki värkkiäni ja käski kuorossa ponnistamaan...en enää jaksanut, en pystynyt. Lopulta 2 lääkäriä veti imukupilla ja varmaan 6 kätilöä oli "tsemppaamassa" minä kiljuin/itkin/huusin kivusta.... 8 tikkiä ommeltiin ja selvisi että raskaus oli yli viikon pidemmällä(mitä epäiltiin, mutta asiaa ei viitsitty tutkia tarkemmin) vauvan pää väärässä asennossa, turhaan edes ponnistin. Avautumisvaihe papereissa 48h, siitä salissa n.13h. En enään ikinä synnytä alakautta, hirveät traumat! Väännät itkua jo tätä kirjoittaessa. Palkinto oli kuitenkin mitä parhain ja poika on terve
Muokattu viimeksi:
Ikävää kuulla vaikeammista synnytyksistä. Onneksi kuitenkin kaikki päättyi hyvin. Yhdellä tutulla oli myös traumaattinen ensisynnytys: käynnistelyä pari päivää ja piitkä ponnistus, joka päättyi imukuppisynnytykseen. Toinen synnytys meni kuitenkin älyttömän hyvin: vain kohtuullisen kipeitä supistuksia ihan loppumetreille asti ja nopea ja helppo synnytys puolessa tunnissa sairaalaan tulon jälkeen. Ei edes repeämiä. Voi toinen synnytys siis onneksi olla ihan erilainen kuin ensimmäinen. Mutta on hyvin ymmärrettävää, että raskaasta synnytyksestä jää pelkoja. Nyt vaan vauva kainaloon ja nuuskuttelemaan.
Oli torstaiaamuyö 19.3.2015 kl 04.00 kun tunsin ensimmäisen oikean supistuksen. Vaikka supisteluja oli öisin ollutkin jo viikon ajan, sitä vaan tietää milloin kyseessä on ”the supistus”. Enpä tietenkään osannut enää nukahtaa uudelleen, joten tartuin kirjaan. Yritin keskittyä lukemiseen sekä supistusten aikaiseen rentoutumiseen jottei vieressä nukkuva mieheni heräisi. Viiden maissa jouduin kuitenkin käymään kehon luonnostaan alkuun panemalla totaalityhjennysosaoperaatiolla, jonka jälkeen mieheni oli kyllä tikkana pystyssä. Kerroin hänelle, että ”We are in it to win it”. Eipä hänkään osannut nukkua enää. Kysyi, että joko lähdetään, johon sanoin, että jos ei tänään niin huomenna. Tämä rauhoitti hänet viereeni silittelemään selkääni kutkuttavissa tunnelmissa. Supistuksia tuli vaihdelleen 8-30 minuutin välein.
Seitsemän aikaan nousin syömään hedelmiä ja jugurttia vaikka nälkää ei varsinaisesti ollut, jännitti vaan. Paras kuitenkin tehdä pikku tankkaus. Päivästä voisi tulla pitkä. No, tälle raskaudelle tyypilliseen tapaan supistukset loppuivat heti liikkeessä. Synnytyksen tiesin kuitenkin melko varmasti olevan käynnissä, joten pieni lepotauko oli ehkä ihan hyvä vaihtoehto. Yhdeksän maissa päätin kävellä korttelin ympäri, jos vaikka pikku lenkki toisi lisää supistuksia. Mieheni päätti lähteä mukaan turvallisen lenkin takaamiseksi ja päädyimme tekemään tunnin lenkin raikkaassa, kevään auringonpaisteessa kylpevässä metsässä. Kotiin tultua koin hyväksi ajatukseksi käydä suihkussa sekä ottaa pienet tirsat. Mikäli makoilu ei saisi supistelua käyntiin, lenkki kun ei sitä tehnyt, niin ainakin saisin pienen levon. Ja niinpä niin, olisihan sen voinut arvata, että kun pääni paukahtaa tyynyyn, alkavat supistukset. Niitä tuli 15- 20 minuutin välein, ollen kuitenkin sen verran kesyjä, että niiden välit sain torkahdettua. Mieheni oli sillä välin lähtenyt käymään töissä. Lapset olivat onneksi koulussa sekä illan isänsä luona, sillä esikoistyttö on sen verran huolestuvaa sorttia, että en välttämättä haluaisi hänen näkevä tätä kärvistelyä. Ukko tuli kotiin kahdentoista maissa tuoden mukanaan pizzaa ja salaattia. Nousin syödäkseni ja nälkä olikin melkoinen. Supistukset taukosivat taas. Ruoan jälkeen valuin olohuoneen sohvalle katsomaan loppuun edellispäivänä aloittamani Legends of the fall- elokuvan. Kyllä Brad Pitt oli nuorena ja pitkätukkaisena ihan söpö. Supistuksia sateli 10- 15 minuutin välein ja ne olivat jo aika kovia. Niiden aikana menin sammakkoasentoon tyynykasan päälle tai lattialle polvilleni nojaten sohvaan ja keskityin kuvittelemaan olevani hiihtämässä ylämäkeä (en siis todellakaan kyllä oikeasti hiihdä) tai kukkakedolla tulppaaneja poimimassa. Välillä virittelin jo äänikoneistoanikin käyttöön. Miestä samalla nauratti ja pelotti. Niin minuakin. Keskityin kuitenkin siihen, että kehoni sai työrauhan ilman, että sen kantaja menee paniikin valtaan.
Tähän mennessä supistelu oli ollut melkoisen epäsäännöllistä mutta siinä kahden aikaan iltapäivällä supistusten väli alkoi ensin säännöllistymään sinne alle kymmeneen minuuttiin ja sitten pikku hiljaa supistukset alkoivat voimistumaan entisestään. En enää malttanut pysyä sohvalla. Supistusten aikana nojasin käsivarsilla lavuaariin ja ahterilla vastakkaiseen seinään heijaten samalla ahteriani sekä vatkaten reisiä, joissa supistelu alkoi jo tuntumaan puutumisena ja kramppeina. Supistusten välit ravasin levottomana edestakaisin kotimme lattioita. Aloin harkita soittoa synnärille. Supistusten väli oli kuitenkin sen verran pitkä vielä, että päätin kuitenkin kokeilla vielä lepäämistä. Kuinka ollakaan, kun sain itseni sänkyyn supistusten väli tiheni ja ne olivat jo sitä luokkaa, että saivat sisältäni kumpuamaan komeaa ärjyntää. Säästääkseni voimiani ja äänihuuliani päätin nousta pystyasentoon ja soittaa synnärille. Kello oli 17.15. Uudelleensynnyttäjänä minua kehotettiin itse arvioimaan, olisiko sairaala jo parempi paikka minulle. Jorvista kuitenkin sanottiin, että tällä hetkellä olisi tilaa, myöhemmin voisi joutua ajamaan Lohjalle, Hyvinkäälle tai Porvooseen. Sanoin käyväni suihkussa ja tarkkailevani tilannetta vielä hetken ja päätän sitten, mitä teen. Meitä ohjeistettiin vielä soittamaan, kun olemme lähdössä valtavan auringonpimennys- ja superkuuruuhkan vuoksi. Suljettuani puhelun, otin vastaan AIVAN JÄRKYTTÄVÄN SUPISTUKSEN. Mieheni sanoi, että ”Taidat käydä suihkussa toiste”, johon vastasin, että ”Näin on, me lähdemme nyt”. Kymmenen minuuttia ensimmäisen puhelun jälkeen soitin taas Jorviin ja ilmoitin olevamme matkalla. Meidät toivotettiin tervetulleiksi.
Jatkuu seuraavassa viestissä...Sorry, tuli hiukan pitkä kertomus.
Seitsemän aikaan nousin syömään hedelmiä ja jugurttia vaikka nälkää ei varsinaisesti ollut, jännitti vaan. Paras kuitenkin tehdä pikku tankkaus. Päivästä voisi tulla pitkä. No, tälle raskaudelle tyypilliseen tapaan supistukset loppuivat heti liikkeessä. Synnytyksen tiesin kuitenkin melko varmasti olevan käynnissä, joten pieni lepotauko oli ehkä ihan hyvä vaihtoehto. Yhdeksän maissa päätin kävellä korttelin ympäri, jos vaikka pikku lenkki toisi lisää supistuksia. Mieheni päätti lähteä mukaan turvallisen lenkin takaamiseksi ja päädyimme tekemään tunnin lenkin raikkaassa, kevään auringonpaisteessa kylpevässä metsässä. Kotiin tultua koin hyväksi ajatukseksi käydä suihkussa sekä ottaa pienet tirsat. Mikäli makoilu ei saisi supistelua käyntiin, lenkki kun ei sitä tehnyt, niin ainakin saisin pienen levon. Ja niinpä niin, olisihan sen voinut arvata, että kun pääni paukahtaa tyynyyn, alkavat supistukset. Niitä tuli 15- 20 minuutin välein, ollen kuitenkin sen verran kesyjä, että niiden välit sain torkahdettua. Mieheni oli sillä välin lähtenyt käymään töissä. Lapset olivat onneksi koulussa sekä illan isänsä luona, sillä esikoistyttö on sen verran huolestuvaa sorttia, että en välttämättä haluaisi hänen näkevä tätä kärvistelyä. Ukko tuli kotiin kahdentoista maissa tuoden mukanaan pizzaa ja salaattia. Nousin syödäkseni ja nälkä olikin melkoinen. Supistukset taukosivat taas. Ruoan jälkeen valuin olohuoneen sohvalle katsomaan loppuun edellispäivänä aloittamani Legends of the fall- elokuvan. Kyllä Brad Pitt oli nuorena ja pitkätukkaisena ihan söpö. Supistuksia sateli 10- 15 minuutin välein ja ne olivat jo aika kovia. Niiden aikana menin sammakkoasentoon tyynykasan päälle tai lattialle polvilleni nojaten sohvaan ja keskityin kuvittelemaan olevani hiihtämässä ylämäkeä (en siis todellakaan kyllä oikeasti hiihdä) tai kukkakedolla tulppaaneja poimimassa. Välillä virittelin jo äänikoneistoanikin käyttöön. Miestä samalla nauratti ja pelotti. Niin minuakin. Keskityin kuitenkin siihen, että kehoni sai työrauhan ilman, että sen kantaja menee paniikin valtaan.
Tähän mennessä supistelu oli ollut melkoisen epäsäännöllistä mutta siinä kahden aikaan iltapäivällä supistusten väli alkoi ensin säännöllistymään sinne alle kymmeneen minuuttiin ja sitten pikku hiljaa supistukset alkoivat voimistumaan entisestään. En enää malttanut pysyä sohvalla. Supistusten aikana nojasin käsivarsilla lavuaariin ja ahterilla vastakkaiseen seinään heijaten samalla ahteriani sekä vatkaten reisiä, joissa supistelu alkoi jo tuntumaan puutumisena ja kramppeina. Supistusten välit ravasin levottomana edestakaisin kotimme lattioita. Aloin harkita soittoa synnärille. Supistusten väli oli kuitenkin sen verran pitkä vielä, että päätin kuitenkin kokeilla vielä lepäämistä. Kuinka ollakaan, kun sain itseni sänkyyn supistusten väli tiheni ja ne olivat jo sitä luokkaa, että saivat sisältäni kumpuamaan komeaa ärjyntää. Säästääkseni voimiani ja äänihuuliani päätin nousta pystyasentoon ja soittaa synnärille. Kello oli 17.15. Uudelleensynnyttäjänä minua kehotettiin itse arvioimaan, olisiko sairaala jo parempi paikka minulle. Jorvista kuitenkin sanottiin, että tällä hetkellä olisi tilaa, myöhemmin voisi joutua ajamaan Lohjalle, Hyvinkäälle tai Porvooseen. Sanoin käyväni suihkussa ja tarkkailevani tilannetta vielä hetken ja päätän sitten, mitä teen. Meitä ohjeistettiin vielä soittamaan, kun olemme lähdössä valtavan auringonpimennys- ja superkuuruuhkan vuoksi. Suljettuani puhelun, otin vastaan AIVAN JÄRKYTTÄVÄN SUPISTUKSEN. Mieheni sanoi, että ”Taidat käydä suihkussa toiste”, johon vastasin, että ”Näin on, me lähdemme nyt”. Kymmenen minuuttia ensimmäisen puhelun jälkeen soitin taas Jorviin ja ilmoitin olevamme matkalla. Meidät toivotettiin tervetulleiksi.
Jatkuu seuraavassa viestissä...Sorry, tuli hiukan pitkä kertomus.
Automatkasta selvisin yhdellä melko helpolla supistuksella. Oli mukavaa huomata kohtuni tekevän mieleni kanssa yhteistyötä siten, että antoi pääkopalleni kestettäväksi aina juuri sen kokoisen supistuksen kun olin sillä hetkellä kykeneväinen vastaanottamaan. Se tuntui aivan luksukselta, aivan kuin saisin pieniä lepotaukoja aina välillä. Sairaalan parkkipaikalla tuli taas maanjäristys. Roikuin käsivarsieni varassa auton suksiboksikahvoissa ja yritin olla ärjymättä koko sairaala- aluetta pelon valtaan. Supistuksen jälkeen roikuin kaksinkerroin pää alaspäin ja täysin voimaton kehoni vastusti vääntäytymistä pystyasentoon. Tartuin maaliman seksikkäimmän aviomiehen farkkujen vyöhön ja hänen hellällä avustuksella kampesin itseni ylös. Parin voimaannuttavan hengityksen jälkeen lähes juoksin parkkipaikalta synnärin ovelle sekä toisen jotenkin tutulta näyttävän pallomahan ohitse. Seuraavan supistuksen otin vastaan nojaten käsilläni ja toisella polvellani käytävällä olevaan tuoliin. Supistuksen jälkeen repesin täysnauruun sillä bongasin vastakkaiselta seinältä patterin, jossa olin aika tarkkaan yhdeksän vuotta sitten roikkunut esikoista synnytellessä. Toinen mamma miehineen osoittautui kuntosalilta tutuksi poliisipariskunnaksi. Vaihdoimme muutaman sanan, vitsailimme ja otimme vastaan supistuksia. Onneksi ne olivat tällä hetkellä kohtalaisen lieviä, ainakin minun kohdallani. Meidät on kirjattu sairaalaan klo 18.00.
Pääsimme saman tien tutkimushuoneeseen käyrille. Suureksi ilokseni kätilö ilmoitti, että olin 4 cm auki. Käyrän ajan makasin kyljelläni lepäämässä ja otin hienosti monitorille piirtyviä supistuksia vastaan tarttuen käsillä kiinni sängyn yläreunasta ja laulaen hiljaa. Olin omasta mielestäni ansaitulla lepotauolla supistusten voimakkuuden puolesta, mutta kätilö sanoi, että tosi hienoja ja napakoita supistuksia tuli hyvään tahtiin. Epätodellisin askelin pääsimme kävelemään synnytyssaliin no 3 noin 18.30. ”Täältä ei sitten ole paluuta, takaisin emme voi kääntyä, ja kun täältä lähdemme, meillä on pieni tyttö mukanamme”, sanoin ihanalle, ihanalle rakkaalleni, ja yhdessä taisimme kokea yhden tämän elontaipaleemme onnellisimmista, hämmentyneimmästä, jännittävimmistä ja epätodellisimmista hetkistä. Kätilö kysyi, onko minulla toiveita, ja päädymme yhdessä jumppapalloon ja lämpökääreeseen. Lämpökääreestä ei ollut paljoa apua, mutta jumppapallo oli aivan käsittämättömän hyvä vehje. Mieheni istui nojatuolissa tekemässä töitä…Ei kylläkään kauaa, sillä koki, ettei voi katsoa kärvistelyäni sivusta. Supistusten aikana roikuin sängyn reunasta nojaten mahallani palloon ja jaloillani lattiaan. Supistusten välit nojasin ylävartalollani sänkyyn ukon silitellessä minua tai sitten vajosin selkä edellä mieheni ihanan lämpimään syliin hänen halittavaksi. Jossain vaiheessa kätilö kävi kurkkaamassa ja yhdessä sovimme, että hän virittää ilokaasumaskin valmiiksi, sillä se on aikaisemminkin osoittautunut hyväksi kivunlievitykseksi.
Tuntia myöhemmin, kl 19.30 tuntui siltä, että haluaisin tietää missä mennään. Ilokaasumaski oli vielä koskematta, mutta tukena ja turvana siinä vieressä, sillä tiesin sen tulevan piakkoin tarpeeseen. Kätilö tuli tarkastamaan tilannetta ja sanoin ensin käyväni pissalla, sillä epäilin synnytyksen olevan jo todella pitkällä, ja että jos käyn sängylle maate, en välttämättä siitä enää nouse. Istuin pöntölle ja perskutarallaa kun just sitten piti tulla supistus. Housut kintuissa nojaten pönttöön kuin oksentava krapulainen otin vastaan ärjysupistuksen. Yritin uudelleen pissaamista ja JEE, sen onnistui. Seuraava supistus tuli taas ja jälleen kerran housut kintuissa, vessan ovesta roikkuen ärjyin kipua. Supistuksen mentyä kävelin vessasta ulos ja latelin miehelleni ja kätilölle kullanarvoisen elämänohjeen: ”Älkää hyvät ihmiset, ikinä, ottako pissaamista itsestään selvyytenä”. Kävelin sängylle ja tutkimus osoitti synnytyksen edenneen seitsemään senttiin. Aloin pikkuhiljaa kokeilemaan ilokaasua sillä epäilin edellisestä synnytyksestä helvetin alkavan juuri nyt. Ilokaasu oli ihanaa, siitä tuli sellaiseen kolmen fisushotin humalaan. Synnytyssalissa kuultua: ”Tästä tuli juuri uusi rakastajani, ethän rakas ole mustasukkaisen uudesta rakastajastani”. Ukko nauroi ja uskokaa tai älkää, niin minäkin. Hänen mielestäni minulla oli niin hauskaa, että ottipa itsekin pienet hömpsyt maskista. Ilokaasu vei terävän kivun ja supistukset eivät tuntuneet yhtäkkiä enää mitenkään kovilta. En ikinä olisi kuvitellut, että ne viimeiset kolme senttiä voivat olla niin mahtavia, helppoja, leppoisia, iloisia, vain vähän kivuliaita. Aikaisemmilla kerroilla olen vain ärjynyt maskiin kehon vääntäytyessä aivan luonnottomiin asentoihin supistusten välien mennessä toivoessa pikaista loppua. Nyt hengittelin maskiin, välillä lauloin Aaaaa:ta ja ihan itse omalla pienellä kädellä hieroin supistuksen aikana lievästi kramppaavaa vasenta kylkeäni. Pikkuhiljaa alkoi tuntua lievää paineentunnetta. Ajattelin, että pari tällaista supistusta vielä, ja pyydän kultaani painamaan nappia. Näin kävi, ja osoitin nappia sopertaen maskiin ”Voisitko olla ystävällinen ja painaa nappia, kiitos” muistaen luvanneeni miehelleni tekeväni parhaani kohdellakseni häntä kunnioituksella jopa pahimmassa tuskassani. Kätilö tuli paikalle ja ilmoitti, että kymmenessä sentissä ollaan ja vauva on valmiina lähtöön. Kello oli kutakuinkin 20.30. Oman fiiliksen mukaan sain tehdä mitä mieleni tekee eli joko levätä vähän, alkaa pikkuhiljaa ponnistelemaan tai vaikka vaan mietiskellä, että missä asennossa haluaisin ponnistaa. Päätin ottaa muutaman supistuksen ihan rennosti ja antaa kehon itse työntää lasta vielä vähän alaspäin ennen ponnistamista. Samalla yritin kerätä rohkeutta, voimaa ja mielenhallintaa kääntyä itselleni parhaaseen puoli- istuvaan asentoon ja aloittaa loppuryminät. Kummallista, sillä viime kerralla paine oli niin vahva, että pakottava tarve ohjasi vain toimimaan. Nyt vaan tsillailin ja himmailin sekä pikkuhiljaa supistus supistukselta luovuin rakkaasta ilokaasumaskistani asteittain.
Vähitellen käännyin selälleni ja aloin muistelemaan, että miten homma menikään. Muutaman supistuksen ajan hain kätilön ja miehen avustuksella parasta asentoa jaloille, selälle ja lantiolle. Reidet ja selkä alkoivat jo olla aika hapoilla ja etenkin selkä tarvitsi aika tukevan tuen, sillä supistuksen aikana alaselkä suorastaan paukkui vaikkeivät ponnistutsupistukset sinällään enää olleet kivuliaita. Ne tuntuivat enemmänkin valtavalta voimalta. Varsinainen ponnistusvaihe on kirjattu alkaneeksi kl. 20.53. Kätilö sanoi vauvan laskeutuvan joka supistuksella tosi hienosti ja kalvot pullottivat jo vauvan päätä myöten. Hassua, että vaikka ponnistelinkin, en kokenut tarvitsevani samanlaista alkukantaista työntövoimaa kuin aikaisemmilla kerroilla, vaan tuntui ennemmin siltä, että ”mukamasponnistelin” vain kohdun avuksi, joka ihan itse työnsi vauvaa ulos. Kätilö sanoi seuraavalla supistuksella vesien menevän ja näin kävi. Kello oli 20.55. Nyt iski lievä paniikki, sillä tiesin seuraavan askeleen olevan ”The ring of fire” eli se tunne kun omena on porsaan suussa ikävän piukassa ja sen sylkemiseksi pihalle tarvitaan hirvittävä tahdonvoima ja uskallus. Ja siinä se sitten muutaman ponnistuksen jälkeen olikin, the ring of fire. Järkyttävällä huudolla ja kahdella ponnistuksella saman supistuksen aikana se oli kuitenkin ohi ja tunsin kun vauvan pää oli ulkona. Mikä valtava helpotus. Edellisillä kerroilla tuo tulirengas on jäänyt roikkumaan supistusten välille, mikä aiheutti aivan valtavan ahdingon, mutta tällä kertaa näin ei ollut. Heti pian, varmaan peräti samalla supistuksella pullahti koko tyttö pihalle. Kello oli 21.04. Ensimmäinen reaktioni oli, että tyttö on täydellinen. Toinen reaktioni oli se, että tyttö on puhdas, mikä tarkoittaa ”EI TIKKEJÄ!!!”. Vasta kolmas reaktioni oli helpotus siitä, että tein sen taas kerran. Se oli nyt ohi. Koko tukala loppuraskaus ja hiukan pelkäämäni synnytys oli vihdoin ohi.
Sain tytön heti syliini ja todella tukeva ja haukkaava imuote löytyi varmaan vartin ikäisenä. Tämä tyttö on vahvaa tekoa! Istukka syntyi myös noin vartti tytön jälkeen ja arvaukseni oli oikeassa, ei tikin tikkiä. Synnytyksen kokonaiskestoa ei kirjattu, koska supistuksen alkaminen oli niin epämääräistä. Itse koen kuitenkin säännöllisten supistusten alkaneen kl 14. Ponnistusvaihe kesti 11 min ja jälkeiset tuli vartin päästä. Kokonaisuudessaan varsinaisen synnytyksen tulkitsen siis kestäneeksi kutakuinkin reilu seitsemän tuntia. Tytön mitat: 49 cm, 3200 g, 34 cm.
Pääsimme saman tien tutkimushuoneeseen käyrille. Suureksi ilokseni kätilö ilmoitti, että olin 4 cm auki. Käyrän ajan makasin kyljelläni lepäämässä ja otin hienosti monitorille piirtyviä supistuksia vastaan tarttuen käsillä kiinni sängyn yläreunasta ja laulaen hiljaa. Olin omasta mielestäni ansaitulla lepotauolla supistusten voimakkuuden puolesta, mutta kätilö sanoi, että tosi hienoja ja napakoita supistuksia tuli hyvään tahtiin. Epätodellisin askelin pääsimme kävelemään synnytyssaliin no 3 noin 18.30. ”Täältä ei sitten ole paluuta, takaisin emme voi kääntyä, ja kun täältä lähdemme, meillä on pieni tyttö mukanamme”, sanoin ihanalle, ihanalle rakkaalleni, ja yhdessä taisimme kokea yhden tämän elontaipaleemme onnellisimmista, hämmentyneimmästä, jännittävimmistä ja epätodellisimmista hetkistä. Kätilö kysyi, onko minulla toiveita, ja päädymme yhdessä jumppapalloon ja lämpökääreeseen. Lämpökääreestä ei ollut paljoa apua, mutta jumppapallo oli aivan käsittämättömän hyvä vehje. Mieheni istui nojatuolissa tekemässä töitä…Ei kylläkään kauaa, sillä koki, ettei voi katsoa kärvistelyäni sivusta. Supistusten aikana roikuin sängyn reunasta nojaten mahallani palloon ja jaloillani lattiaan. Supistusten välit nojasin ylävartalollani sänkyyn ukon silitellessä minua tai sitten vajosin selkä edellä mieheni ihanan lämpimään syliin hänen halittavaksi. Jossain vaiheessa kätilö kävi kurkkaamassa ja yhdessä sovimme, että hän virittää ilokaasumaskin valmiiksi, sillä se on aikaisemminkin osoittautunut hyväksi kivunlievitykseksi.
Tuntia myöhemmin, kl 19.30 tuntui siltä, että haluaisin tietää missä mennään. Ilokaasumaski oli vielä koskematta, mutta tukena ja turvana siinä vieressä, sillä tiesin sen tulevan piakkoin tarpeeseen. Kätilö tuli tarkastamaan tilannetta ja sanoin ensin käyväni pissalla, sillä epäilin synnytyksen olevan jo todella pitkällä, ja että jos käyn sängylle maate, en välttämättä siitä enää nouse. Istuin pöntölle ja perskutarallaa kun just sitten piti tulla supistus. Housut kintuissa nojaten pönttöön kuin oksentava krapulainen otin vastaan ärjysupistuksen. Yritin uudelleen pissaamista ja JEE, sen onnistui. Seuraava supistus tuli taas ja jälleen kerran housut kintuissa, vessan ovesta roikkuen ärjyin kipua. Supistuksen mentyä kävelin vessasta ulos ja latelin miehelleni ja kätilölle kullanarvoisen elämänohjeen: ”Älkää hyvät ihmiset, ikinä, ottako pissaamista itsestään selvyytenä”. Kävelin sängylle ja tutkimus osoitti synnytyksen edenneen seitsemään senttiin. Aloin pikkuhiljaa kokeilemaan ilokaasua sillä epäilin edellisestä synnytyksestä helvetin alkavan juuri nyt. Ilokaasu oli ihanaa, siitä tuli sellaiseen kolmen fisushotin humalaan. Synnytyssalissa kuultua: ”Tästä tuli juuri uusi rakastajani, ethän rakas ole mustasukkaisen uudesta rakastajastani”. Ukko nauroi ja uskokaa tai älkää, niin minäkin. Hänen mielestäni minulla oli niin hauskaa, että ottipa itsekin pienet hömpsyt maskista. Ilokaasu vei terävän kivun ja supistukset eivät tuntuneet yhtäkkiä enää mitenkään kovilta. En ikinä olisi kuvitellut, että ne viimeiset kolme senttiä voivat olla niin mahtavia, helppoja, leppoisia, iloisia, vain vähän kivuliaita. Aikaisemmilla kerroilla olen vain ärjynyt maskiin kehon vääntäytyessä aivan luonnottomiin asentoihin supistusten välien mennessä toivoessa pikaista loppua. Nyt hengittelin maskiin, välillä lauloin Aaaaa:ta ja ihan itse omalla pienellä kädellä hieroin supistuksen aikana lievästi kramppaavaa vasenta kylkeäni. Pikkuhiljaa alkoi tuntua lievää paineentunnetta. Ajattelin, että pari tällaista supistusta vielä, ja pyydän kultaani painamaan nappia. Näin kävi, ja osoitin nappia sopertaen maskiin ”Voisitko olla ystävällinen ja painaa nappia, kiitos” muistaen luvanneeni miehelleni tekeväni parhaani kohdellakseni häntä kunnioituksella jopa pahimmassa tuskassani. Kätilö tuli paikalle ja ilmoitti, että kymmenessä sentissä ollaan ja vauva on valmiina lähtöön. Kello oli kutakuinkin 20.30. Oman fiiliksen mukaan sain tehdä mitä mieleni tekee eli joko levätä vähän, alkaa pikkuhiljaa ponnistelemaan tai vaikka vaan mietiskellä, että missä asennossa haluaisin ponnistaa. Päätin ottaa muutaman supistuksen ihan rennosti ja antaa kehon itse työntää lasta vielä vähän alaspäin ennen ponnistamista. Samalla yritin kerätä rohkeutta, voimaa ja mielenhallintaa kääntyä itselleni parhaaseen puoli- istuvaan asentoon ja aloittaa loppuryminät. Kummallista, sillä viime kerralla paine oli niin vahva, että pakottava tarve ohjasi vain toimimaan. Nyt vaan tsillailin ja himmailin sekä pikkuhiljaa supistus supistukselta luovuin rakkaasta ilokaasumaskistani asteittain.
Vähitellen käännyin selälleni ja aloin muistelemaan, että miten homma menikään. Muutaman supistuksen ajan hain kätilön ja miehen avustuksella parasta asentoa jaloille, selälle ja lantiolle. Reidet ja selkä alkoivat jo olla aika hapoilla ja etenkin selkä tarvitsi aika tukevan tuen, sillä supistuksen aikana alaselkä suorastaan paukkui vaikkeivät ponnistutsupistukset sinällään enää olleet kivuliaita. Ne tuntuivat enemmänkin valtavalta voimalta. Varsinainen ponnistusvaihe on kirjattu alkaneeksi kl. 20.53. Kätilö sanoi vauvan laskeutuvan joka supistuksella tosi hienosti ja kalvot pullottivat jo vauvan päätä myöten. Hassua, että vaikka ponnistelinkin, en kokenut tarvitsevani samanlaista alkukantaista työntövoimaa kuin aikaisemmilla kerroilla, vaan tuntui ennemmin siltä, että ”mukamasponnistelin” vain kohdun avuksi, joka ihan itse työnsi vauvaa ulos. Kätilö sanoi seuraavalla supistuksella vesien menevän ja näin kävi. Kello oli 20.55. Nyt iski lievä paniikki, sillä tiesin seuraavan askeleen olevan ”The ring of fire” eli se tunne kun omena on porsaan suussa ikävän piukassa ja sen sylkemiseksi pihalle tarvitaan hirvittävä tahdonvoima ja uskallus. Ja siinä se sitten muutaman ponnistuksen jälkeen olikin, the ring of fire. Järkyttävällä huudolla ja kahdella ponnistuksella saman supistuksen aikana se oli kuitenkin ohi ja tunsin kun vauvan pää oli ulkona. Mikä valtava helpotus. Edellisillä kerroilla tuo tulirengas on jäänyt roikkumaan supistusten välille, mikä aiheutti aivan valtavan ahdingon, mutta tällä kertaa näin ei ollut. Heti pian, varmaan peräti samalla supistuksella pullahti koko tyttö pihalle. Kello oli 21.04. Ensimmäinen reaktioni oli, että tyttö on täydellinen. Toinen reaktioni oli se, että tyttö on puhdas, mikä tarkoittaa ”EI TIKKEJÄ!!!”. Vasta kolmas reaktioni oli helpotus siitä, että tein sen taas kerran. Se oli nyt ohi. Koko tukala loppuraskaus ja hiukan pelkäämäni synnytys oli vihdoin ohi.
Sain tytön heti syliini ja todella tukeva ja haukkaava imuote löytyi varmaan vartin ikäisenä. Tämä tyttö on vahvaa tekoa! Istukka syntyi myös noin vartti tytön jälkeen ja arvaukseni oli oikeassa, ei tikin tikkiä. Synnytyksen kokonaiskestoa ei kirjattu, koska supistuksen alkaminen oli niin epämääräistä. Itse koen kuitenkin säännöllisten supistusten alkaneen kl 14. Ponnistusvaihe kesti 11 min ja jälkeiset tuli vartin päästä. Kokonaisuudessaan varsinaisen synnytyksen tulkitsen siis kestäneeksi kutakuinkin reilu seitsemän tuntia. Tytön mitat: 49 cm, 3200 g, 34 cm.
Sanoja
Piirimestaruustason postaaja
Minäpä heti tuoreeltaan kirjoittelen mitä muistan. Kipeähköt supistukset alkoivat kiirastorstaina. Kesti muutaman tunnin ja loppui sitten. Pitkäperjantaina tuli satunnaisesti jotain harkkasupistuksia ja kävin mm koirien kanssa lenkillä ja saunassa. Kummatkin tosin ajatuksella "vikaa kertaa mahan kanssa". Limatulppa lähti lähes kokonaisena noin klo 19.
Miehen kanssa juteltiin niitä näitä ja katsottiin leffaa sohvalla. Klo 23 maissa tuli ensimmäinen hyvin kipeä supistus, joka heitti heti kontalleen. Sen jälkeen näitä vastaavia alkoi tulemaan noin 5 minuutin välein, taukoamatta. Klo 1 herätin miehen, kun tuntui siltä että kivut on kovat ja supparit ei olleet tauonneet.
Synnärille meidät kirjattiin 1.30. Sisätutkimuksessa 4 cm auki, joten saliin suoraan. Ilokaasua aloitin kokeilemaan, mutta se tuntui vaan sekottavan pään eikä niinkään helpottavan. Alkuperäissuunnitelmasta poiketen epiduraalin pyysin klo 3. Tuolloin olin avautunut 5-6 cm. Epiduraali olikin mahtava juttu ja helpotti kovia kipuja. Kalvot kätilö halusi puhkaista noin klo 3.30.
Noin klo 5.30 pyytelin kätilöä tarkistelemaan tilannetta, kun epiduraalin vaikutus alkoi lakkaamaan. Ei ihmekään, sillä auki oltiin kokonaan. Sitten alkoikin ponnistelun valmistelu ja 6.00 sain alkaa koittamaan. Ensin tuntui siltä, että ei tästä lasta tule mutta paskaa kyllä. Sitten erittäin kannustavan kätilön avulla, loppupelissä noin 30 minuutin ponnistusajalla, vauvan pää tuli näkyviin ja huuto alkoi. Seuraavilla supistuksilla sitten vielä hartiat ja loppu vauvasta. Oma epäusko vaihtui suunnattomaan helpotukseen. Ehkä 10 minuuttia tuosta syntyi jälkeiset.
Sain pienen toisen asteen repeämän välilihaan ja siihen kolme tikkiä, kätilön mukaan tuo oli lievempi vaihtoehto kuin epparin leikkaaminen. Kätilö tuki ja venytti välilihaa ihan hyvin. Lisäksi häpyhuuliin kummallekin puolelle ilmeisesti yksi tikki, lähinnä kosmeettisia vaurioita.
Tämän jälkeen alkoikin sitten se perseestä oleva osuus. Kohtu ei lähtenyt supistumaan odotetulla tavalla, joten kätilö ja lääkäri alkoivat runnoa sitä. Verta tuli ja riitti, liikaa. Yhteensä yli 1000 ml. Hyytymiä tuli kovasti ja henkilökunta jäi pohtimaan, onko osa istukasta jäänyt sisään. Kohtua runnottiin ulkokautta yhteensä 3,5 h ajan ja se sattui aivan perkeleesti. Samaan aikaan vauva kainalossa imetyksessä. Toisen vuoron kätilö halusi väkisin yrittää katetroida virtsaa noin klo 8, vaikka juuri ennen ponnistusta oli tehty täysi katetrointi. Se sattui eniten kaikesta, tuo yritys eikä kätilö olisi halunnut uskoa, että ei siellä ole paljon mitään. Ja harmitti, että vauva oli kainalossa kun minä huusin kuin syötävä.
Lopulta tuli yksi lääkäri lisää tsekkaamaan kohdun tilanteen ja vuotokin rauhottui. Nyt tilannetta seurataan, tarvittaessa sitten kaavitaan.
Lopulta klo 11 pääsin osastolle ja toistaiseksi huoneessa ei ole muita. Vauvaa en saa tänään hoitaa enkä nostaa heikon kunnon vuoksi. Vauva muuten painoi 4405 g, viikko sitten neuvolalääkärin tekemän painoarvion mukaan oli 3,5 kg.....että ei ihan mennyt kohdilleen ja jos olisin tiennyt, olisin kyllä ensisynnyttäjänä ollut aika paniikissa.
Miehen kanssa juteltiin niitä näitä ja katsottiin leffaa sohvalla. Klo 23 maissa tuli ensimmäinen hyvin kipeä supistus, joka heitti heti kontalleen. Sen jälkeen näitä vastaavia alkoi tulemaan noin 5 minuutin välein, taukoamatta. Klo 1 herätin miehen, kun tuntui siltä että kivut on kovat ja supparit ei olleet tauonneet.
Synnärille meidät kirjattiin 1.30. Sisätutkimuksessa 4 cm auki, joten saliin suoraan. Ilokaasua aloitin kokeilemaan, mutta se tuntui vaan sekottavan pään eikä niinkään helpottavan. Alkuperäissuunnitelmasta poiketen epiduraalin pyysin klo 3. Tuolloin olin avautunut 5-6 cm. Epiduraali olikin mahtava juttu ja helpotti kovia kipuja. Kalvot kätilö halusi puhkaista noin klo 3.30.
Noin klo 5.30 pyytelin kätilöä tarkistelemaan tilannetta, kun epiduraalin vaikutus alkoi lakkaamaan. Ei ihmekään, sillä auki oltiin kokonaan. Sitten alkoikin ponnistelun valmistelu ja 6.00 sain alkaa koittamaan. Ensin tuntui siltä, että ei tästä lasta tule mutta paskaa kyllä. Sitten erittäin kannustavan kätilön avulla, loppupelissä noin 30 minuutin ponnistusajalla, vauvan pää tuli näkyviin ja huuto alkoi. Seuraavilla supistuksilla sitten vielä hartiat ja loppu vauvasta. Oma epäusko vaihtui suunnattomaan helpotukseen. Ehkä 10 minuuttia tuosta syntyi jälkeiset.
Sain pienen toisen asteen repeämän välilihaan ja siihen kolme tikkiä, kätilön mukaan tuo oli lievempi vaihtoehto kuin epparin leikkaaminen. Kätilö tuki ja venytti välilihaa ihan hyvin. Lisäksi häpyhuuliin kummallekin puolelle ilmeisesti yksi tikki, lähinnä kosmeettisia vaurioita.
Tämän jälkeen alkoikin sitten se perseestä oleva osuus. Kohtu ei lähtenyt supistumaan odotetulla tavalla, joten kätilö ja lääkäri alkoivat runnoa sitä. Verta tuli ja riitti, liikaa. Yhteensä yli 1000 ml. Hyytymiä tuli kovasti ja henkilökunta jäi pohtimaan, onko osa istukasta jäänyt sisään. Kohtua runnottiin ulkokautta yhteensä 3,5 h ajan ja se sattui aivan perkeleesti. Samaan aikaan vauva kainalossa imetyksessä
. Toisen vuoron kätilö halusi väkisin yrittää katetroida virtsaa noin klo 8, vaikka juuri ennen ponnistusta oli tehty täysi katetrointi. Se sattui eniten kaikesta, tuo yritys eikä kätilö olisi halunnut uskoa, että ei siellä ole paljon mitään. Ja harmitti, että vauva oli kainalossa kun minä huusin kuin syötävä.Lopulta tuli yksi lääkäri lisää tsekkaamaan kohdun tilanteen ja vuotokin rauhottui. Nyt tilannetta seurataan, tarvittaessa sitten kaavitaan.
Lopulta klo 11 pääsin osastolle ja toistaiseksi huoneessa ei ole muita. Vauvaa en saa tänään hoitaa enkä nostaa heikon kunnon vuoksi. Vauva muuten painoi 4405 g, viikko sitten neuvolalääkärin tekemän painoarvion mukaan oli 3,5 kg.....että ei ihan mennyt kohdilleen ja jos olisin tiennyt, olisin kyllä ensisynnyttäjänä ollut aika paniikissa.
Mulla ei kauheasti ollut mitään ennakoivia merkkejä alkavasta synnytyksestä, ainut oli oma vahva aavistus siitä että pian alkaa tapahtua. En edes kauheasti osannut miettiä miltä ne pienet supistukset sitten tuntuu kun esikoinen oli kyseessä. 40+4 heräsin aamulla 8 maissa normaalisti, vatsassa tuntui aika pieniä "kramppeja", silloin en tajunnut että supistuksiahan ne on kun odotin jotain pahempaa (sitä kyllä sainkin sitten muutaman tunnin päästä :D). Menin ulos koirien kanssa ja 9 aikaan supistukset alkoi jo tuntua voimakkaammin, sellaisina että ymmärsin että nyt supistaa. Sattuikin jonkin verran, muttei niin paljon että olisin halunnut sairaalaan vielä lähteä, kun tarkoitus oli kotona mahd. pitkään odotella. Aloin sitten nauraa koiralle kun se jotain temppuili ja hups, lapsivedet meni! Ei tuntunut miltään, mutta sitä tuli niin paljon ettei voinut erehtyä. En olisi vieläkään itse halunnut sairaalaan, mutta mies käski lähtemään kun matkaa on kuitenkin yli tunti.
Onneksi lähdettiin, sillä kun päästiin sairaalaan klo 12 supisti jo niin voimakkaasti, että aina supistuksen tullessa jouduin roikkumaan kaiteissa ja pysähtymään. Sattui sen verran, etten kellottanut supistuksia. Kun vihdoin päästiin synnytysosastolle niin kätilö ei varmaan oikein uskonut että olin tosiaan niin kivulias, mutta kohdunsuun tilanne oli tarkistuksessa jo 5cm auki. Päästiin suoraan synnytyssaliin ja ehkä noin tunnin verran pärjäsin pallon päällä keinumalla ja mies hieroi selästä. Lopulta sattui niin kovin, etten pysynyt enää pystyssä ja menin sänkyyn makaamaan. Kivunlievitystä en ottanut ollenkaan, koska pelkään piikkejä yli kaiken. Kivut olivat niin järkyttävät, että meinasin pyörtyä enkä muista ajan kulusta mitään. Puristin vain sängyn laitoja ja yritin pysyä tajuissani. En edes pystynyt puhumaan, koska kipu oli oikeasti jotain ihan hirveää.
Jaksoin ilman kivunlievitystä loppuun asti, sillä kätilö kertoi koko ajan miten nopeasti avauduin ja se motivoi minua vain kestämään, kun mietin että mitä enemmän sattuu sitä nopeammin tämä on ohi. Klo 14 sain jo alkaa ponnistaa. Tässä vaiheessa oli kyllä jo voimat ihan loppu, kun olin pari tuntia keskittynyt vain selviämään supistuksista hengissä. Jostain se voima vaan silti löytyi. Ponnistusvaihe oli mielestäni inhottavin, vaikka toisaalta se kyllä helpotti kun sai vihdoin alkaa tehdä jotain. En osaa kuvailla miltä se tuntui, toisaalta siltä kuin koko maha halkeaisi, alapää repeäisi ja olisi aivan valtava kakka tulossa :D Kätilö ehdotti ilokaasua, mutten edes kokeillut, koska minua oksetti niin paljon.
Tunnin ponnistuksen jälkeen klo 15.06 syntyi pieni poika :) Painoa 3060g ja pituutta 51cm. Heti seuraavalla supistuksella syntyi istukka. Uskomantonta, että hetki sitten luulin kuolevani ja nyt kaikki kipu loppui kuin seinään. Sain vain pienen nirhauman, johon kätilö laittoi kaksi tikkiä. Tikkaus tuntui vähän inhottavalta ja pistävältä, muttei varsinaisesti sattunut eikä sitä osannut miettiä kun oli se pieni vauva vierellä. Vauva hakeutui heti rinnalle ja imetyksen jälkeen kävelin omin jaloin suihkuun ja siitä osastolle :) Synnytys oli siis todella nopea ensisynnytykseksi, kokonaiskesto 6h. Vaikka kipu oli niin järkyttävää etten edes osaa kuvailla, kokemus jäi positiivisena mieleen. Tuntuu upealta huomata mihin oma kroppa ja mieli pystyy kun luottaa itseensä! Olin oikeasti todella ylpeä itsestäni naisena tämän homman jälkeen, siinä ei roikkuva maha paljon haittaa kun on tuollaisen suorituksen tehnyt! :)
Onneksi lähdettiin, sillä kun päästiin sairaalaan klo 12 supisti jo niin voimakkaasti, että aina supistuksen tullessa jouduin roikkumaan kaiteissa ja pysähtymään. Sattui sen verran, etten kellottanut supistuksia. Kun vihdoin päästiin synnytysosastolle niin kätilö ei varmaan oikein uskonut että olin tosiaan niin kivulias, mutta kohdunsuun tilanne oli tarkistuksessa jo 5cm auki. Päästiin suoraan synnytyssaliin ja ehkä noin tunnin verran pärjäsin pallon päällä keinumalla ja mies hieroi selästä. Lopulta sattui niin kovin, etten pysynyt enää pystyssä ja menin sänkyyn makaamaan. Kivunlievitystä en ottanut ollenkaan, koska pelkään piikkejä yli kaiken. Kivut olivat niin järkyttävät, että meinasin pyörtyä enkä muista ajan kulusta mitään. Puristin vain sängyn laitoja ja yritin pysyä tajuissani. En edes pystynyt puhumaan, koska kipu oli oikeasti jotain ihan hirveää.
Jaksoin ilman kivunlievitystä loppuun asti, sillä kätilö kertoi koko ajan miten nopeasti avauduin ja se motivoi minua vain kestämään, kun mietin että mitä enemmän sattuu sitä nopeammin tämä on ohi. Klo 14 sain jo alkaa ponnistaa. Tässä vaiheessa oli kyllä jo voimat ihan loppu, kun olin pari tuntia keskittynyt vain selviämään supistuksista hengissä. Jostain se voima vaan silti löytyi. Ponnistusvaihe oli mielestäni inhottavin, vaikka toisaalta se kyllä helpotti kun sai vihdoin alkaa tehdä jotain. En osaa kuvailla miltä se tuntui, toisaalta siltä kuin koko maha halkeaisi, alapää repeäisi ja olisi aivan valtava kakka tulossa :D Kätilö ehdotti ilokaasua, mutten edes kokeillut, koska minua oksetti niin paljon.
Tunnin ponnistuksen jälkeen klo 15.06 syntyi pieni poika :)
Painoa 3060g ja pituutta 51cm. Heti seuraavalla supistuksella syntyi istukka. Uskomantonta, että hetki sitten luulin kuolevani ja nyt kaikki kipu loppui kuin seinään. Sain vain pienen nirhauman, johon kätilö laittoi kaksi tikkiä. Tikkaus tuntui vähän inhottavalta ja pistävältä, muttei varsinaisesti sattunut eikä sitä osannut miettiä kun oli se pieni vauva vierellä. Vauva hakeutui heti rinnalle ja imetyksen jälkeen kävelin omin jaloin suihkuun ja siitä osastolle :) Synnytys oli siis todella nopea ensisynnytykseksi, kokonaiskesto 6h. Vaikka kipu oli niin järkyttävää etten edes osaa kuvailla, kokemus jäi positiivisena mieleen. Tuntuu upealta huomata mihin oma kroppa ja mieli pystyy kun luottaa itseensä! Olin oikeasti todella ylpeä itsestäni naisena tämän homman jälkeen, siinä ei roikkuva maha paljon haittaa kun on tuollaisen suorituksen tehnyt! :)