Synnytyskertomukset <3

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Henniv
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Tirppana, synnytyksen kestoksi merkittiin 5h 25 min, tämä siis supistusten alkamisesta istukan ulostuloon. En tuohon edelliseen viestiin huomannut syntymäaikaa laittanut, eli kello oli silloin 12.14. Raskausviikkoja oli 39+5. Minkäänlaisia ennakkoaavistuksia tulevasta ei ollut, ns. tyyntä myrskyn edellä. Perjantaina kävin päivällä Ikeassa ja illalla vierailtiin tuttavaperheen luona. Eli ei mitään normaalista poikkeavaa rasitusta. Perjantaina vielä ennen nukkumaanmenoa sanoin miehelle, että mulla on ollu koko päivän tosi hyvä olla, kun unohtaa jalkojen turvtuksen ja säryt. Jälkeenpäin ajateltuna tuo seesteisyys varmasti enteili tulevaa [:)]
 
Ihana kuulla että on tosiaan olemassa myös näitä puun takaa tulevia synnytyksiä[:)] Antaa meille sellasille toivoo, joilla ei paljon mitään synnytykseen viittaavia oireita oo vielä kuulunu[:D]
 
Tässä olisi tämä minun hivenen pitkähkö käynnistystarina...

Eli menin tiistaina 8.6 käynnistykseen, koska lapsivettä oli aika vähän jäljellä. Tällöin oli menossa 40+3. Käynnistys aloitettiin tableteilla, jotka saivat muutaman hassun supistuksen aikaiseksi.

Keskiviikkona jatkettiin tableteilla ja annostusta nostettiin. Jälleen muutama hassu supistus. Kävin muutaman kerran päivässä ulkona kävelemässä, jolloin sain edes muutaman supistuksen aikaiseksi, mutta aina kun palasin sänkyyn ja minut laitettiin käyrille, niin supistukset hiipuivat.

Torstaina oli taas sama juttu ja homma edistyi sen verran, että limatulppa irtosi.

Perjantaina lääkäri teki sen verran kovakouraisesti sisätutkimuksen, että vedet menivät aamulla. Sitten jäätiin odottamaan, jos homma siitä lähtisi käyntiin. Supistuksia ei kuitenkaan tullut senkään vertaa kuin pillereiden voimalla. Iltapäivällä sitten päätettiin siirtyä tippaan ja minut siirrettiin synnytyssaliin. Kun annostus oli maksimilla, niin sain muutamia vähän voimakkaampia supistuksia, mutta sitten kello tuli kymmenen ja oltiin miehen kanssa jo ihan poikki, joten päätettiin katsoa, jos supistukset voimistuisivat itsestään ja synnytys yön aikana käynnistyisi. No, yllättäen ei käynnistynyt. Kun tippa otettiin pois, niin tuli pari supistusta ja homma loppui siihen. Vietin yön synnytyssalissa ja voin sanoa, että eipä ollut häävi paikka yöpyä, saati sitten yöllä kitkuttaa tippa kädessä vessaan.

Lauantaina taas hommaa jatkettiin aikaisin aamulla. Taas, kun annostus oli maksimissa, niin supistukset alkoivat. Puolen päivän aikaan soittelin miehelle, että nyt varmaan kannattaa tulla paikalle. Iltapäivällä olin jo tosi kipeä ja pyysin kivunlievitystä. Sikiön sykkeetkin olivat tässä vaiheessa aika korkeat. Lääkäri teki sisätutkimuksen, totesi että olen kaksi senttiä auki ja määräsi epiduraalin. Epiduraali toimi hyvin ja tunsin itseni taas ihmiseksi. Neljän maissa lääkäri tarkasti tilanteen ja totesi, että olen kolme senttiä auki eli homma ei ollut edistynyt käytännössä juurikaan yhtään. Tässä vaiheessa konsultoitiin myös toista lääkäriä ja päädyttiin, että on aika ryhtyä suunnittelemaan sektiota. Minua ei tässä vaiheessa kiinnostanut enää, mikään muu kuin saada muksu ulos ja homma seis, joten annoimme mieheni kanssa suostumuksen leikkaukseen. Puoli seitsemän aikaan minut sitten vietiin leikkaussaliin ja 19:10 poika syntyi.

Ei tästä silti kovin pahoja muistoja jäänyt, pääasiassa sitä oli turhautunut homman hitaaseen edistymiseen. Tosin se on kyllä myönnettävä, että sunnuntaita en kyllä olisi varmaan enää kovin selväjärkisenä kestänyt. Minulle on itselle kuitenkin pääasia, että poika voi hyvin [:)] ja itsekin olen jo kovaa vauhtia toipumaan päin. Mitä nyt haavakipu vähän vaivaa.
 
Ehkäpä se hidas käynnistyminen olikin onni onnettomuudessa... Mulla pistettiin tippa klo 9 ja vaavi ulkona 13.25. Voin sanoo että tuntu... Ei oo meinaan mikään tuntunu miltään niiden suppareiden jälkeen, nytkin 40 astetta kuumetta ja rintatulehdus, mutta tässä mä koneella oon [:D] Kun poika oli ulkona, meni oikeesti se pari tuntia ennenkuin tuntui siltä, että oli se synnytys sen arvosta... Mutta viikko synnytyksestä ei enää itketä ollenkaan se kipu, ja voin sanoa että kyllä kannatti <3
 
Luulen, että jotain tuon AnAnaAts:in ja mun synnytyksen väliltä olisi ollut sellainen hyvä aika saada nyytti syliin...

Viirukhan: Eivät lääkärit osanneet sanoa mitään syytä miksi synnytys ei ottanut käynnistyäkseen. Syyksi sektiolle kirjattiin epäonnistunut käynnistys. Mikäli vielä hankin lapsia, niin ihan normaalisti olen silloinkin lähdössä synnyttämään. Meinasivat, että seuraava saattaa hyvinkin tulla ulos itsestään.

Ja todellakin, kun oma nyytti on sylissä tai tuhisee vieressä, niin kyllä siinä synnytysmuistot kummasti hälvenevät [:)]
 
Juu mullakin lukee papereissa että epäonnistunut käynnistys. Ja helvetti, ne anto mulle aamu 9 aikaan yhden tabuneljänneksen ja kymmeneltä tultiin sanoon että kahdelta on sitten sektio! Ärsyttää toi termi noissa papereissa kun ei tosiaan annettu armon aikaa kun neljä tuntia jonka jälkeen alettiin trimmaa karvoja ja peräruiske ja se kauheen makunen litku. Eikä mitään suostumusta sektioon kysytty, mulla ei ollu siihen sanavaltaa kun lääkärit oli sen niin päättäny.

Mutta niinkun mainitsinkin niin oon kyllä näin jälkikäteen onnellinen siitä että lapsi synty sektiolla [:)]
 
Jospa minäkin tänne jotain runoilisin.

Torstai iltana 17.6 oltiin miehen kanssa kotona ja katseltiin telkkaria. Sanoin, että ompas kumma tunne... Tuli ihan muutama sellanen vihlova supistus. Mies oli heti valmiina että jaahas... nytkö me lähdetään.
Käytiin sitten suihkussa ja sain sänkyyn mennessä useammankin erittäin kivuliaan supistuksen. Nukahdin kuitenkin.
Heräsin sitten perjantain puolella klo 5.00 ja olin ihan tuskissani. Supistuksia tuli 10 minuutin välein aivan säännöllisesti.
Herätin miehen ja totesin, että taitaa lähtö lähestyä.
Soittelin sitten ennen 7 sairaalaan ja he kehoittivat tulemaan jos väli pienenee.
Sittenhän niitä supistuksia tulikin 5 minuutin välein.
9 aikaan lähdettiin sairaalaa kohti. Autossa kuitenkin ne vähenivät. Sairaalan käyrille piirtyi kyllä supistukset, mutta vain 10 minuutin välein. Laittoivat kotiin, koska en ollut auennut yhtään....

Koko perjantai menikin sitten siinä. 10 minuutin välein kipeitä supistuksia. Olin aivan kaksinkerroin koko päivän. Ohjeet kuitenkin sairaalasta olivat se, että tule kun ne tihenevät.
Perjantai-lauantai välinen yö. Sama jatkui.... 10 minuutin välein, erittäin kivuliaita. Annoin miehen mennä nukkumaan ja itse itkin ja vollotin koko yön olohuoneessa. Suihku, lämpöpussi yms... ei mitään helpotusta.

Lauantai aamuna en enää kestänyt kipua... Herätin miehen ja oltiin noin 6.30 Hyvinkäällä.
Sanoin siellä, että tulin täysin kipujen takia. Supistuksia tuli edelleen vain 10 minuutin välin käyrille.
Sitten kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi: Ei mikään ihme, että olet kipeä. Täällä ollaan 6 cm auki. Siitä suoraan saliin ja vauhdilla. Ilokaasua annettiin heti ja odoteltiin siinä sitten anestesialääkäriä. Halusin sen, kovasta piikkikammosta huolimatta... Ilokaasusta ei ollut kyllä mitään apua, joten minä kuulemma oikein heitin sen maskin pois [:D]
Sitten saatiin epiduraali. VITSI MIKÄ HELPOTUS! Sen laittaminenkaan ei tuntunut missään!!!! Aivan ihana!!!
Siinä sitten odoteltiin hetki, että se alkaisi kunnolla vaikuttaa. Kalvot puhkaistiin 8.03. ja olin tässä vaiheessa 8 cm auki.
Miehelleni haettiin aamukahvit ja siinä odoteltiin täyttä avautumista. Naureskeltiin sitä kun ei supistuksia tuntunut enää missään. Käyrät vain näytti että niitä tuli... edelleen todella harvakseltaan.

Noin 9 aikaan kätilö tuli tarkistamaan tilanteen ja totesi, että jaaha... hän tuntee pään täällä, melkein tukka näkyy, että nyt pitäis ponnistaa kun supistus tulee. Sitä odoteltiin ja odoteltiin... Loppujen lopuksi ponnistin ilman supistusta vauvan ulos klo 09.23. Ponnistusvaiheen pituudeksi laitettiin 13 minuuttia. Kätilö tuumasi, että olisi ollut lyhyempi jos niitä supistuksia olisi tullut... EIKÄ TUNTUNUT MISSÄÄN! Välilihaa kuulemma leikattiin kätilön mukaan vähän, mutta mies sanoi, että aika raakalla kädellä siellä sakset kävi. [:D]

Prinsessa oli maailmassa. Isä ja äiti itkivät onnesta.
Tikkejä laitettiin kuulemma reilu 10.
Viereisessä huoneessa oli ilmeisesti jotain ongelmia synnytyksessä kun meidät jätettiin synnytyssaliin vauva mahan päälle. Toista tuntia olimme siinä. Sinänsä meillä ei ollut mitään hätää... Sain vauvan syömään, mutta rupesi vähän kutisemaan sekä minua että vauvaa kun sain komeat kakurat siinä päälleni. [:D]
Sitten vihdoin kätilö tuli ja pesi vauvan ja teki punnitukset yms ja pääsin itsekkin suihkuun. Kovasti pahoitteli, että jäimme vähän vähemmälle huomiolle loppuvaiheessa. [:D] Mua ei haitannut. Kaikki oli hyvin ja minulla oli ihan mielettömän hyvä mieli koko synnytyksestä (paitsi se kotona kärvistely).

Oikeastaan unelma synnytys näin ensisynnyttäjäksi. Kätilö kyllä tuumasi, että olisi sitä voinut aikaisemminkin tulla niiden kipujen kans sinne. En tullut, koska mulle sanottiin, että tuu sitten vasta kun väli on on lyhyempi.

terveisin: Erittäin onnellinen Äiti!
 
Tässäpä meidänkin synnytystarina:

Sunnuntai-iltana 13.6. (rv 39+3) tuli piiiitkästä aikaa harkkasuppareita. Ei säännöllisiä, kipeitä tai mitään, mutta kuitenkin sen verran että huomasin ne, ja mietin että joskos ne nyt viimein enteilis että kohta päästään tositoimiin. Miehelle en maininnut mitään vaan menin nukkumaan.

Klo 3 yöllä heräsin vessakäynnille ja sillä visiitillä totesin että nyt tais mennä vedet kun käynnin jälkeen housuihin lorahteli jotain märkää... [:)]
Supistuksista ei tuolloin ollut vielä tietoakaan. Soitin sairaalaan ja kehottivat nukkumaan vielä jos mahdollista, odottelemaan suppareita ja tulemaan viimeistään sitten klo 15.
Herätin miehen ja kerroin missä mennään ja kehotin nukkumaan vielä. Itse en jännitykseltä pystynyt nukkumaan enää, ja toinen unta haittaava juttu oli se jatkuva lapsiveden tulo. Ei siihen mikään side auttanut, vaan käärin froteisia käsipyyhkeitä suurimpiin alushousuihini mitä löysin, ja silti pyyhettä piti olla vaihtamassa tunnin välein. Eipä ollut käynyt mielessä että sellainenkin käytännön ongelma voisi olla...

Supparit alkoivatkin sitten ja jo 4:30 kellottelin niitä 5 minuutin välein. Ei kipeitä mutta erilaisia kuin harkkasupparit. Tein itselleni pari voileipää ja ihmettelin tilannetta [:D] Supparien väli lyheni kokoajan ja klo 8 menin suihkuun, joka auttoi todella hyvin. Silloin väli taisi olla jo alle 4 min. Mieskin nousi 7 maissa ja alkoi puuhastella sairaalakasseja valmiiksi.
Supparit alkoi sitten muuttua oikeasti aika tiukoiksi ja hytkyttelin itseäni suihkussa jakkaralla ja lauleskelin aaaaa:ta joka oikeasti tuntui helpottavan. 9:30 maissa sanoin miehelle että kyllä kohta pitäisi päästä sairaalaan, alkaa olla aika tukalaa. Suppareita tuli todella tiheästi, en tiiä miten tiheästi, mutta veikkaan että 3 min välein tai alle, koska mulla alkoi olla vaikeuksia päästä pois sieltä suihkusta ja ehtiä kuivata itseni ennen seuraavaa supparia. Mies sitten laittoi kaiken valmiiksi mukaan lukien mulle vaatteet ja ajoi autonkin niin että ois mahdollisimman lyhyt matka sinne kotiovelta.

Kympin jälkeen lähdettiin ja sairaalassa pääsin käyrille about klo 11. Pettymys oli todella suuri kun kätilö sanoi että joo, kaula on hävinnyt ja olet 1cm auki. Olin ollut ihan varma että pakko se nyt on se 4 cm olla kun olo oli niin tuskanen ja supistuksia tuli ihan tauotta. Kätilö ehdotti josko mentäis kävelylle odottelemaan mutta totesin että ei varmasti mennä kun hyvä että pääsin tutkimuspöydältä alas supistusten välissä.
No, meidät ohjattiin sitten sellaiseen "odottelu huoneeseen" jossa oli sohvat jne. ja muita synnyttäjiä. Tunsin itseni ihan idiootiksi siellä kun jouduin hoilaamaan melkein tauotta sitä aaaaa:ta ja hytkymään jakaralla, ja toiset synnyttäjät söi siellä lounasta tai vaan löhöili rentona sohvilla. 5 min jälkeen sanoinkin miehelle että käypä kysymässä siltä kätilöltä voisinko päästä suihkuun.

Onneksi synnytyssali oli vapaa ja pääsin suihkuun. Siellä viihdyin klo 12:30 asti jonka jälkeen totesin että nyt ei kestä enää, vaan pitäisi saada jotain lääkettä, ihan mitä vaan. Kätilö tsekkasi kohdunsuun ja sanoi että eipäs ehkä kannata enää lääkkeitä ottaa, olet jo 6 cm auki. Otettiin sitten ilokaasu kehiin ja seuraavat 2 tuntia puristin sitä maskia toisessa kädessa ja miehen kättä toisessa kädessä. Ilokaasusta oli kyllä mulle apua, ainakin oli jotain mihin keskittyä aina supistuksen tullessa. Ja miehen mukaan se maski myös vaiensi aika tehokkaasti mun karjunnan (siis tässä vaiheessa se aaa:n laulaminen oli muuttunut aaa:n karjumiseksi...).

Klo 14:30 alkoi ponnistusvaihe, joka kesti tunnin (!), ja oli siksi koko synnytyksen rankin vaihe. Kysyin kätilöltä varmaan sata kertaa että montako ponnistusta vielä. Ponnistusten välissä ajattelin vaan että antakaa mun nukkua, mä en jaksa enää.
Ponnistusvaiheen loppupuolella supistukset alkoi harveta ja heiketä ja aika nopeasti mulle väsättiin sitten oksitosiinitippa käteen. Kokeilin myös eri asentoja (jakkara oli hyvä!), mutta lopullisen puserruksen tein sitten perinteisessä puoli-istuvassa asennossa. Pahinta oli kun vauvan pää oli jo puoliksi ulkona ja uutta riittävää supistusta ei tuntunut millään tulevan, että oisin saanut sen kokonaan ulos.
Jälkikäteen kuulin että on tyypillistä että kohtu väsyy just ponnitusvaiheen aikana jos avautumissupparit on tullu niin tiuhaan kuin mulla ne tuli, ja sitten ponnistusvaihe pitkittyy.

Tyttö syntyi lopulta 15:30 maissa, eli 12.5h vesien menosta, ja sain hänet rinnalleni. Ja hyvän kokoinen tyttö, 4150g ja 52 cm. Silti en revennyt eikä välilihaa tarvinnut leikata. 2 tikkiä tuli. Varmaan tuon pitkän ponnistamisen ansiota, ehti paikat joustaa auki vähitellen.
Kun tyttöä oli vähän kuivattu kokeiltiin ensi-imetystä. Ja täytyy sanoa että ihan pelästyin kun tyttö nappasi niin tiukasti tissiin kiinni heti. Aika paljon kirpaisi nimittäin. Mutta hyvä että toinen meistä tiesi mitä tehdä. Kun kotiuduimme 3 yötä myöhemmin sairaalasta oli tyttö jo syönyt itsensä syntymäpainoon pelkällä rintaruokinnalla. Eli aika tarmokas (ja erittäin nälkäinen) tyyppi.

Summa summarum:
Vedet meni klo 3
Supistukset 5 min välein 4:30
1 cm auki klo 11
6 cm auki klo 12:30
Ponnistusvaihe alkoi klo 14:30
ja päättyi 15:30
 
Jos sais nyt aikaseks ittekki kirjottaa tänne jonkunlaista pientä tarinaa.
Menin siis keskiviikkona 16 pvä normaalisti neuvolakäynnille, oli mun ja mussun kaksivuotis päivä ja aateltiin että tehdään kakku kun tullaan neuvolasta jne[:D] Noh, mentiin 12:sta neuvolaan ja oltiin jo oltu siellä tovi ja varattu aikaa seuraavalle viikolle ja lähdössä jo pois kun täti vielä kysyi että eihän oo lapsivettäkään tullu tmv. siinä sitten sanoin että saattaa sitä olla tullu muutamana päivänä ihan muutama tippa. Noh, täti sitten peru samantien ajan ja sano että pitää lähteä käymään äippäpolilla ja että on mentävä samantien kun kahteen asti ottaavat vastaan tälläsiä tapauksia. Olin ihan ihmeissäni, minä kun luulin ettei se tihuttaminen mitään haittaa ja kun en ollu ees varma että mitä se on. Sinne sitte lähettiin suoraan neuvolasta (onneks oli mies mukana neuvolakäynnillä!). Siellä mittasivat verenpaineet (jotka oli taas ihan huiseja lukemia, niinkun aina muualla kun kotona) ja jouduin käyrille, se täti vielä kivasti sanoi että vauva piirtelee meille[:)] Siinä varmaan tunnin makasin jonka jälkeen lääkärille, teki sisätutkimuksen jossa selkis että se EI ollu lapsivettä. Se kumminkin huolestu mun korkeesta vereenpaineesta, epäili raskausmyrkytystä sen takia ja sano että joudun jäämään sinne osastolle ja että seuraavana aamuna käynnistellään! Ai että mä olin paniikissa! En päässy enää ees käymään kotona enkä mitään. Edellisenä yönä olin nukkunu 4 tuntia, en ollu syöny enkä mitään, en ollu siis valmistautunu mitenkään. Ois oikeesti tehny mieli parkua ja halusin sieltä vaan pois[:D] Sinne sitten tädit saatteli mut huoneeseen osastolle neljän pintaan ja kun mies joutu kaheksan aikaan lähtemään niin oikeesti oli ihan itku silmässä ja voin kertoa että pelotti ihan hemmetisti!

Mies tuli onneks seuraavana aamuna takasin jo yheksän aikaan ja sillon niihin aikoihin pistivät myös emättimeen sen käynnistys tabletin, sanoivat myös että saattaa mennä montakin päivää ennen kuin ne tehoaa ja synnytys käynnistyy, mutta että 3 tablettia saa vuorokaudessa antaa. Eihän ne niitä kerenny muhun pistää kun sen yhen, onneks! En ois kestäny niitä kipuja montaa päivää. Sen pillerin jälkeen kun menin vessaan niin huomasin että limatulppa irtos. 11:sta aikaan tuli semmonen olo että mitenkäänpäin ei ollu hyvä olla, vaihoin oikeesti asentoa minuutin välein, ei auttanu pötköttely, ei seisominen, istuminen, ei niin mikään. Samaan aikaan toivat huoneeseen tytön joka itki ja oksenteli jne ja se laukas mussa semmosen synnytys myötätunto refleksin[:D] Jossain yhen aikaan kivut oli ihan kamalat, makasin sängyssä, itkin, vatsaa kouristeli kamalasti (ne oli sitten vissiin niitä supistuksia, mitä ei ollu kertaakaan ollu. kipu yllätti kyllä täysin), puristin sängyn päätyä (lopulta muuten rikoinkin sen[:D]) ja pyysin lääkettä, jota kukaan ei meinannut antaa. Vasta muutaman tunnin päästä täti tuli ja pisti kankkuun piikillä kipulääkettä. Se ei auttanu ei niin yhtään. Sen jälkeen myös kävin siellä suolentyhjennyksessä ja eihän se ollu ees mitenkään kamalaa. Tuli vaan hyvä olo että pääs kaikesta siitä eroon[:D] Tuollon alko myös oksentelu ja voin todella pahoin. Pääsin lämpimään suihkuun mutta sekään ei auttanu yhtään, oli kylmä, ei jaksanu olla siellä ja halus vaan pois. Sen jälkeen menin vielä omaan huoneeseen pötkölleen ja ei menny kauaa kun kivut ylty tooooodella pahoiks. Olin kuulema huutanu siellä ihan kurkku suorana, mitähän lie huonekaverit ajatellu[:D] Mut kärrättiin pyörätuolilla saliin koska en itte pystyny kävelee, vaikka se istuminenki oli ihan tuskaa. Sen jälkeen mun muistikuvat hämärty, makasin ihan toisessa maailmassa siellä salin sängyllä, en tajunnu mistään mitään. Kivut oli ihan hirveitä, en jaksanu enää itkeä, tuntu että kuolen. Lääkäri kävi laittamassa epiduraalin, enkä nähny edes koko lääkäriä kun en jaksanu pitää edes silmiä auki. Se epiduraali vaikutti aika äkkiä ja voin todellakin suositella sitä[:D]! En tuntenu enää mitään kipua, en missään, oli ihan normaali olo, ihan kun en edes ollu synnyttämässä[:D] Kello oli tuollon jotain 8n illalla kun se vaikutti. Sen jälkeen makoilin vaan siellä, kuunneltiin radioo, välillä tädit kävi tekee tarkastuksia ja kysymässä miten voin jne. Puolen yön aikaan sitten puhkasivat kalvotkin ja lapsivedet tuli. Vähän ennen kahta yöllä pistivät sitten tiputuksena oxynormia kanyylin kautta menemään supistuksia voimistamaan kun niitä jo niin hyvin piirtyi ruudulle vaikken niitä tuntenutkaan. Mullahan oli kädessä ollu jo päivän se antibiootti tippa että helppo oli siihen tuokin tökätä. Vähän yli kahen sitten rupesin tuntemaan taas niitä supistuksia, tosin ne ei enää sattunu silleen kipeesti, mutta tuntu että niitä tuli. Samalla tuli tunne että pitää ponnistaa. Täti neuvo sitten hengitystekniikan ja hyvinhän mä osasin[:D] Ainoastaan se oli ihan kamala tunne kun tuntu että haluaa nyytin ulos että se roikkuu siinä ihan reunalla ja sitten kun se täti sano että ei saa ponnistaa[:D] Teki mieli laittaa jalat suoraks mutten saanu lupaa[:D] Siinä sitten ponnistelin ja kuulin vauvan itkua, mietin että nytkö siellä naapurisalissa synty vauva mutta se oliki meidän nyytti[:D] hassua. Pieni poika synty siis torstai-perjantai välisenä yönä 02.46, oli 51cm ja 3650g. Pienellä oli heti jopa silmät auki,tädit kun sanoi että usein vauvoilla on viikkojakin silmät vielä kiinni tai puoliks kiinni[:)] Mies leikkasi napanuoran jonka jälkeen sain sen rinnan päälle. Siinä sitten että minä että vauva tuijoteltiin toisiamme että kuka kumma tuo on[:D] Tunti saatiin siinä oleskella ja mua parsittiin kuntoon kun olin revenny, saatiin olla ihan kolmestaankin ja saatiin sinne saliin kahvia ja syömistä. Kävin myös suihkussa jonka jälkeen osastolle nukkumaan viiden aikaan. Mä olin luullu tota synnytystä paljon pahemmaks, vaikka ne alku kivut olikin ihan kamalat. Enkä kyllä olis selvinny ilman sitä epiduraalia. Mutta muuten jäi hyvä maku tuosta ja kyllä mä joskus voin uudelleenkin vielä sinne mennä[:)]

Sorii pitkä tilitys[:D][:D]
 
summerwine: hih, meillä kans pojalla oli heti silmät auki... ja olivatkin pojua leikkaussalissa ja heräämössä kierrättäneet näyttämässä tämän takia ja sitten vielä synnytysosastollakin [:D]
 
Ja tapahtui niinä päivinä.....
rv 40+3 eli keskiviikkona 23.6. heräsin 4.45 vatsakipuun josta arvasin heti että tämä oli nyt se supistus. Ei kovin kipeä, eikä kiristävä tunne vaan ihankuin kuukautiskipu mutta koska se selkeästi alkoi ja loppui, tiesin et tää on nyt sitä. Niitä tuli joidenkin kymmenien minuuttien välein ja kesti n 20 sekuntia kerrallaan. Aika äitipolille oli muutenkin varattuna klo 9.20 joten en pitänyt mitään hoppua ja patistin isännänkin töihin hetkeksi. (Luulin että aika oli käynnistystä varten, mutta siellä vasta kuulin että se olisi tehty vasta maanantaina koska osasto oli niin täynnä. Olo oli kuin Jeesuslapsen äidillä: meillä ei ole sijaa majatalossa)
Polilla katsottiin et ei vielä paikat auennut ja pitkällisten odottelujen jälkeen sanoivat että voitaisiin mennä kotiin. Tähän en enää suostunut, sillä olin hermot kireellä ainaisen odottelun ja epämääräisten informaatioiden takia. Suostuivat ottamaan tarkkailuhuoneeseen. Supistukset alkoivat hiipumaan ja itseä suoraan sanoen vituttamaan. Ei kai tämä nyt tähän jäänyt. Kello alkoi lähentyä jo kuutta illalla ja supistukset olivat harvoja ja vähemmän kivuliaita niin suostuttiin kuitenkin antamaan yksi käynnistävä tabletti. Jäin innolla odottamaan tapahtuvaa vaikka varoiteltiin ettei mitään välttämättä tapahdukaan. Alkoi tapahtua ja ysiltä olin jo aikas kipiä ja sain kipulääkkeen piikillä. Olin aina luullut että supistus on nimenomaan supistava tunne, kiristävä vanne joka kovettaa mahan ihan näkyvästi, mutta mulla se oli vain selkeä mahakipu joka alkoi ja loppui. Laskettiin kännyn ajastimella välejä, jotka oli 6-10 minuuttia ja kesto 40-90 sekuntia. Isäntä kölli vieressä ja katsoi peliä, itse sain torkahdettua aina supistusten välissä.
N. yhden aikaan yöllä olo oli jo aika tuskainen ja siirryttiin saliin. Tipat sun muut paikalleen ja viimeistä kertaa pääsin vessaankin kävelemään. Ilokaasua naamaan ja sitten mentiinkin jo ihan muissa maailmoissa. En tarkkaan tiedä mitä seuraavina tunteina tapahtui, olin aivan sekaisin, kuulin pääni sisällä ääniä, sanoja lapsuudesta ja serkkupojan puhetta voimakkaasti murtaen. Isäntä oli aivan ihana pitäen kädestä kiinni, samoin kätilöopiskelija ihan kymppi plus. Kello taisi olla jotain kolme yöllä kun sain epiduraalin ja se vei kivut aika kokonaan, samoin tunnon vasemmalta puolelta. Mutta veipä se koko supistuksetkin. Pitkään henkilökunta tappeli jonkun laitteen kanssa ja asentelivat anturoita vauvan päähän. Kun omat supistukset alkoivat hiipumaan, piti niitä tipalla lisätä. Tämä tuotti taas lisäongelmia. Yhtäkkiä tuli käsky kontilleen ja happea ja jotain suihketta suuhun. Onneksi heti ei kerrottu että supistukset tulee tipan vuoksi jotenkin liian tiheään välillä ja se romahduttaa sikiön sydänäänet. Kamala paniikki. Tätä jatkui jonkin aikaa, välillä tippa kiinni, suparit loppuu ja sit taas lisäpotkua ja sydänäänet romahtaa. Alkoi olla hätä mitä nyt oikeen tehdään. Taisi olla jo aamuyhdeksän kun epiduraali rupesi lakkaamaan ja kivut taas ihan valtaisat. Olin pitkään ollut 4 cm auki eikä edistystä mihinkään. Lääkäri päätti että vielä kokeillaan lisätä supistuksia lisäävää lääkettä, jos sydänäänet heikkenee, mennään sektioon. Tämän kuultuani en enää voinut keskittyä muuhun kuin odottaa että "pääsisin" leikkuriin. Kivut olivat mielettömät. En tuntenut mitään supistuksia tai ponnistustarvetta, jatkuvaa tasaista tuskaa vain. Teki mieli hakata maha irti. Alapää tuntui räjähtävän. Olin kai jo enemmän auki ja sanottiin että sitten tulee puudutusta kun tarve ponnistaa. Ilokaasu ei enää auttanut. Eikä kyllä mikään. Sanoin jo että nyt työnnyttää ja sain piikit kohdunkaulaan, mutta sekin taisin olla liian aikaisin. Painetta tuntui alapäässä mutta ei suurta tarvetta ponnistaa. Siihen kuitenkin ryhdyttiin koska olin muuten valmis.
En tuntenut minkäänlaista edistystä asiasta ja teki mieli alkaa jo kerjäämään sektiota. En onneksi kai kauheasti kiukutellut henkilökunnalle. Välillä he kyselivät missä mättää kun vaan huusin ja itkin ja teki mieli laittaa kintut yhteen ja lähteä pois. Sektio oli pakkomielteenä päässäni enkä olisi enää jaksnut yhtään yrittää. Minuutit tuntui tunnilta. Kätilö sanoi että imukuppia harkitaan kun on ponnistettu tunti. Se tuntui päättymättömältä painajaiselta. Ponnistin kuitenkin vaikken tuntenut mitään tarvetta tai supistuksia. En tuntenut myöskään minkään liikkuvan missään vaikka kätilöt kovasti näkivät jo tukkaa. En tiedä missä vaiheessa, mutta yhtäkkiä paikalla oli paljon henkilökuntaa ja jalkatellinkejä laitettiin paikalleen. Imukupin kiinnitys lisäsi tuskaa. 3 ehkä 4 kertaa puserrettiin ja sain vähän tukea ja voimaa lisää kätilöltä. Paikat tuntui repeävän ja imukuppi lähti irti mutta yhtäkkiä vaan sanottiin että pää on ulkona. Kipu loppui siihen paikkaan ja kropan ulostulo tuntui jo helpotukselta. Kuului rääkäisy. Tyttäreni oli ulkona.
Jälkikäteen kuulin että kesto oli säännöllisistä supistuksista 14h 45 minuuttia ja ponnistuvaihe 36 minuuttia (vain!). Tunsin itseni epäonnistujaksi synnyttäjänä. Miksi se oli minulle niin vaikeaa, miksi en jaksanut yrittää kovempaa loppua kohden? Olisiko kaikki mennyt nopeammin ja ilman imukuppia jos olisin vain väkisin yrittänyt? Miksi tunsin että sektio oli ainoa ratkaisu enkä halunnut enää edes yrittää muuta? Ajatteleeko henkilökunta minun olevan ihan luovuttajatyyppi? Kuvitella, tälläisia ajatuksia pyörii päässä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Leikkausalinkin sai käyttöön joku muu kovempaan tarpeeseen. Itse selvisin neljällä tikillä epparista enkä tikkausta edes tuntenut. Kyllä meikäläisen mieli on ihmeellinen.
[/align] [/align]
 
Yritän tässä saada jonkinlaista tarinaa kirjoiteltua, voipi olla vähän hidasta kun on pieni tissitakiainen [:)]
 
Lauantaina 26.6 oli laskettuaika. Aamulla tuli muutamia kipeitä supistuksia mutta nekin loppui niinkuin aikaisempinakin päivinä. Lähdettiin esikoisen kanssa Espooseen mun vanhempien luokse, poika oli menossa mummille hoitoon pariksi päiväksi kun mummillakin alkoi kesäloma. Pakkasin itselleni varmuuden vuoksi sairaalakassin mukaan vaikka olin ihan varma ettei se kuitenkaan vielä tänä viikonloppuna synny [:D]
 
Päivä meni aika rauhallisesti, olin aika väsynyt ja lähinnä vaan istuin sohvalla ja katselin telkkua. Otin kaiken hyödyn irti siitä että äitini ja siskoni viihdyttivät esikoista ja itse sain vain olla [:)] Illalla kävin saunassakin mutta en siellä kovin kauaa viihtynyt. Nukkumaan menin 22 aikaan ja ilman minkäänlaisia tuntemuksia.
 
27.6. Herään n. 1.30. siihen että pissattaa ja supistaa ja tuntuu menkkamaista jomotusta. Menen vessaan ja pyyhkiessä huomaan että paperissa ja vähän pöntössäkin on veristä limaa. Alkaa jännittää sillä esikoisenkin synnytys käynnistyi verilimaisella vuodolla.
Vessasta lähtiessä iskee tähän mennessä kipein supistus ja siitä lähtien heti 3-5min välein. Menen vielä takaisin sänkyyn lepäämään ja kellottamaan supistuksia. Mietin että uskallanko mennä herättämään äidin, jos vaikka vielä loppuvatkin. Päätin odotella vielä muutaman supistuksen. Kello oli n. 2.15. kun olo alkoi olemaan jo aika kipeä ja kävin herättämässä äidin. Äiti tietenkin heti ihan innoissaan ja herättää isänikin. Isä lähtee keittämään kahvia ja äiti hätäilee että miksi en vielä ole soittanut synnärille [:D] Soitan kätilöopistolle jossa käsketään ottamaan panadolia tai menemään suihkuun, panadolin otin mutta eihän siitä tuossa vaiheessa enää mitään apua ollut, suihkuun en viitsinyt enää lähteä itseäni kastelemaan.
 
Puin itseni lähtökuntoon ja laitoin tavarat valmiiksi. 3 aikaan lähdettiin ajelemaan kättärille. Koko tuon ajan olin yrittänyt soittaa miehelle mutta herra ei vastannut puhelimeen. Myös äitini oli hänelle yrittänyt soittaa moneen kertaan. 3.15 oltiin kättärillä ja 3.20 mut on kirjattu sisälle. Isä lähti ja jäin yksikseni odottelemaan että pääsisin kätilön tutkittavaksi. Isä oli kotimatkalla käynyt koputtelemassa meillä ikkunoita mutta mies ei ollut kuullut mitään. Oli nukahtanut kuulemma sohvalle ja puhelin äänettömällä, taisi ollut muutaman kaljankin jounut vaikka olin sanonut että lähtö voi tulla koska vaan [:@][8|]
 
3.30 pääsen käyrille ja kätilö kirjoittelee tietoja koneelle. Supistuksia tulee n. 6 min välein ja on jo tosi kipeitä, joutuu ihan puuskuttamaan.
 
3.50 katotaan kohdunsuun tilanne, oon auki 4-5cm ja lähdetään synnytyssaliin. Salissa kysellään mitä puudutuksia haluan ja haluanko kokeilla ilokaasua. Pyydän epiduraalia ja kätilö alkaa valmistelemaan sitä. Päätän kokeilla ilokaasua vaikka esikoisen synnytyksessä se maski ahdisti. Tällä kertaa sujuu paremmin ja kaasusta onkin yllättävän paljon apua.
 
4.00 Keinun keinutuolissa ja vedän ilokaasua. Olen kivun ja kaasun aiheuttaman hyvänolon sekaisessa kuplassa enkä ihan täysin tietoinen mitä ympärillä tapahtuu [:D] Lähetän tekstiviestillä väliaikatietoja äidille ja miehen äidille, kumpikaan heistä ei ole onnistunut saamaan mieheen yhteyttä. Harmittaa että mieheltä menee koko hässäkkä ohi mutta samalla oon aika ylpee itestäni että selviydyn niin hyvin ja rauhallisesti yksinkin.
 
4.25 Anestesialääkäri on osastolla ja nyt olis kuulemma hyvä hetki saada se epiduraali. Mut käsketään vessaan pissalle, pitää saada kuulemma rakko tyhjäksi.
 
4.40 Saan epiduraalin ja olo alkaa helpottaa. Hetken aikaa on hyvä olla mutta sitten supistukset alkaa tuntumaan taas vasemmalla puolella. Käsketään makaamaan vasemmalla kyljellä että lääke pääsee valumaan oikeaan paikkaan mutta ei vaikutusta. Supistukset tuntuu silti läpi mutta ei kuitenkaan yhtä pahoina. Käytän ilokaasua pahimpien helpotukseen.
 
4.55 Kätilö tulee puhkaisemaan kalvot ja lapsivedet valuu sängylle. Putsaillaan petiä ja saan hetken lepäillä.
 
5.25 Kohdunsuu auki 8cm. Supistukset alkaa olemaan taas kipeitä ja kätilö suosittelee pudendaali puudutusta, oon aika kipeenä joten suostun mihin vain puudutuksiin [:)]
 
5.33 Hengittelen ilokaasua ja odotan että pudendaali alkaisi vaikuttaa.
 
5.40 Olen juuri kirjoittamassa ystävälleni tekstiviestiä kun alkaa ponnistuttaa, kännykkä lentää kaaressa nurkkaan ja puhisen kätilölle että nyt se tulee.
 
5.45 Alan ponnistamaan aina supistusten mukana. Kätilö on ihana ja jaksaa tsempata ja rohkaista. Ensin ei meinaa tapahtua mitään mutta sitten alkaa vauva syntymään. Hetkeksi kätilö kieltää ponnistamisen ja vaikka todellisuudessa jouduin odottelemaan ehkä minuutin tai pari niin se oli kyllä koko synnytyksen pahin hetki ja tuntui ikuisuudelta. Kun sain taas luvan ponnistaa keräsin kaikki voimani jotka löysin ja ponnistin oikein kovaa. Vauvan pää syntyi ja samalla selvisi miksi alku oli vähän hankala, vauva oli tulossa kasvot ylöspäin. Vielä pari ponnistusta niin vauva oli kokonaan ulkona klo 5.52. Muutama pieni parkaisu ja sain mahalleni ehkä maailman suloisimman tytön  Itkuhan siinä tietenkin tuli [:D] Kätilö kysyi haluanko itse leikata napanuoran ja olihan se aika jännä kokemus, yllättävän sitkeää ainesta [:)] 
 
6.02 Tulee istukka ja saan yhteensä 3 tikkiä, pieneen 1 asteen repeämään.
 
6.10 Vauva pääsee rinnalle ja n. klo. 6.30 mies pöllähtää ovesta sisään ja on ihan ihmeissään että siinäkö se meidän vauva jo on [:D] Puhelin oli unohtunut äänettömälle ja kuulemma hirveä paniikki oli iskenyt päälle kun oli herännyt ja huomannut että puhelimessa yli 30 puhelua ja kasa viestejä. Hädissään oli soittanut taksin ja kuulemma melkein alkanut taksikuskille elämäntarinaansa hermostuksissaan selittämään [:D] En osannut enää tuossa vaiheessa olla edes vihainen miehelle kun toiselle oli oikeasti iskenyt hirveä hätä päälle, ja pääasia että oli tullut paikalle heti kun ehti. Kaikki tapahtui niin nopeasti etten ehtinyt häntä siihen edes kaipaamaan.
 
Tuosta pudendaali puudutuksesta jonka sain lopussa ei ollut mitään hyötyä koska se alkoi vaikuttaa vasta kun vauva oli jo syntynyt. Mulla meni siitä koko alakroppa ihan tunnottomaksi enkä päässyt edes suihkuun kävelemään. Pyörätuolilla mut sitten kärrättiin lapsivuodeosastolle ja pissaamaan jouduin sängyssä alusastiaan [:'(][&:] Ja kerran yksi hoitsu vei pyörätuolilla vessaan. Jalat alkoi toimia vasta joskus puolen päivän aikaan. Oli kyllä mukavaa taas saada oma kroppa hallintaan ja kävelykyky takaisin [:)]
 
Ihana tarina petupapu. Hyvin kerrottu, näin koko ajan mielikuvan tapahtumist pääs, ja repesin toho 5.40 kommenttii puhelimest... [:D] Vitsi miten vahva oot ollu ku olit ihan yksin! Mä olisin varmaa kironnu syvimpää manalaa ne kätilötki siin kohtaa [:D][:D][:D]
 
hatun noston paikka kun yksin selvisit synnytyksestä ![:)]
Vahva sisukas sissi !
<3 Onnea vielä pienestä !
 
Kiitos [:)] Itsekin olin vähän yllättynyt siitä miten rauhallisena pystyin olemaan koska sairaalaan lähtiessä meinas iskeä pieni paniikki että miten mä yksin pärjään jos mies ei ehdi mukaan. Ponnistusvaiheen lähestyessä meinas myös iskeä paniikki mutta mulla oli onneksi niin ihana kätilö että se auttoi hyvin keskittymään olennaiseen [:D] Jos olisi ollut yhtään tympeämpi kätilö niin varmasti olisin vetänyt pienet hepulit [:D]
 
Jospa vähän rustailis tänne kertomusta..anteeksi jos on vähän sekava..[:)]

Eli supistukset alkoivat 26.6 noin siinä klo.22. Oltiin tultu mökiltä kotiin,ja vähän aikaa keretty kotona olla.. Mies oli jo ekan supistuksen kohdalla että joko pitää lähtee sairaalaan?[:D] sanoin vain että ootellaanhan että josko ne muuttus vähän säännöllisemmiksi,ei kai tässä mihinkään lähdetä"..
no siinä sitten 22.30 alko tulla n.10 minuutin välein jo suppareita..siinä sitten oltiin ja alko joka supistuksen jälkeen vatta tyhjenemään,joten synnärillä ei siis tyhjennysapuja kaipailtu..mies meni sitten yhdentoista maissa nukkumaan,ja itsekin yritin,vaan heti kun pääsin pitkälleni,niin supistus iski taas..
1 maissa alko supistukset olla jo 7-5 min välein ja 2 herätinkin miehen ja sanoin että nyt soitan synnärille,että jos lähdettäisiin sinne päin..
klo. 3 oltiin synnärillä ja kohdunsuukin oli jo auki 4 cm.siinä sitten oltiin käyrillä puolisen tuntia jonka jälkeen pääsin liikkumaan vapaasti,mikä helpotti supistuksia huomattavasti. käyrillä olo oli yhtä tuskaa kun ei saanut sängystä nousta ylös[&:]
siinä sitten odoteltiin kohdunsuunavautumista..en halunnut lääkkeitä kun tunsin pärjääväni vielä ihan hyvin ilmankin..kävin suihkussa ja olin jumppapallon päällä,mies hieroi selkää ja lämmitteli kaurapusseja..
kello oli noin 9 kun olin 7 cm auki,ja lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot. siitä ne kivut sitten vasta alkoivatkin..Sain spinaali puudutuksen josta oli kyllä hyvä apu..sen laitto vaan sattui aivan helvetin paljon,varsinkin kun joutuivat useammasta kohdasta ronkkimaan,kun eivät meinanneet oikeeseen paikkaan saada sitä..paikat alkoivat puutuakin melko äkkiä,ainoastaan reisiin jäi ihan mieletön kipu,johon ei kuulemma ollut lääkkeitä.kipu johtui vauvan laskeutumisesta..ilokaasua kokeilin vaan ei se mitään auttanut.
ponnistamaan alettiin noin 10.30 ja poika syntyi 11.01 ..Ponnistusvaihe oli aluksi hankalaa kun en tuntenut enää suppareita enkä ponnistanut oikeaan suuntaan..vaan sitten kun suunta löytyi,niin kaikki kävi hyvin nopeasti.pieni repeämä oli tullut emättimeen joten 2 ommelta tehtiin,vaikka ei olisi pakosti niitäkään tarvinnut. istukka oli täydellinen,olisi poika voinut hyvinkin vielä sen viikon olla mahassa kuulemma,onneks ei ollut[:D]
Nyt täytyy hehkuttaa; Mies oli synnytyksessä aivan älyttömän ihana. Tuki ihan valtavasti,kun valitin lopussa kipua ja ponnistamisessa mies oli mukana kannustamassa. ja piteli kädestä sekä leikkasi pojalta napanuoran<3 Ainoastaan oli kirpaissut kun minuun oli sattunut se puudutuksen laitto. kuuluu vaan kaikille kehuvan että eihän tuo synnyttäminen oo yhtään niin paha homma kun kaikki aina kuvittelee,eihän siellä mitään suolenpätkiä lentele[:D][:D] Itselle jäi synnytyksestä ihan valtavan hyvä mieli,oli kyllä paljon helpompaa kuin kuvittelin! Kätilötkin olivat ihmeissään miten hyvin vähillä lääkkeillä pärjäsin ensisynnyttäjäksi ja miten hyvin olen palautunut..tunti-kaks synnytyksestä kävin jo omin avuin vessassakin ja muutenkin olin jo sen koko synnytyspäivän liikkeellä [:)]
 
jos sitä nyt pystyis kertoilemaan synnytyksen kulusta. vieläkin kelaan itsekseni ja miehelle tapahtumia läpi ja välillä meinaan masentua kun synnytys ei mennyt niinkuin olin halunnut. ja jossain vaiheessa tuntui että koko sektio oli vaan mun omaa "vikaani" ja epäonnistumista.. mutta päätelkää itse[8|]

perjantaina 2.7 meillä oli yliaikaiskontrolli jossa kätilö oli sitä mieltä että 2cm auki ja käynnistystä ei tarvita koska lapsi tulee ihan ittekseen ja veikkasi jopa että jo heti huomenna.
klo 18 alkoi kovat supistelut. ne vaan räjähti heti eikä ollut mikään iisi alku. suppareiden kesto oli minuutin luokkaa 5minuutin välillä sekä 2minuutin kestoisia pitemmällä välillä.
klo 21 alkoi tulemaan ihan säännöllisesti parin minuutin välillä supisteluja ja olin jo aika kypsänä kun kuvittelin itseäni istumaan autoon 50km matkalle kun joka supistuksella mun oli pakko liikkua ja kontata ja heijata ja vaikka mitä. suihku tuntui vaan pahentavan kipuja.
n.23.50 oltiin synnärillä ja siellä ultrassa kätilö oli jo merkannut lappuihin että epäsuhta. mulle ei siitä kukaan sanonut mitään. auki olin vain 2sormelle. pettymys oli kauhee.
samantien saatiin synnytyshuoneen joka oli ihan mukava. sain ammeen käyttööni josta ei mitään apua kuitenkaan.. maha tuntui menevän joka toisella supistuksella sekaisin ja sain juosta jatkuvasti vessassa. ammeesta oli pakko päästä pois puolen tunnin jälkeen. lauleskelin aata ja yritin rentoutua heijaamisen sijaan. hieronnasta oli suuri apu.
klo 02 mun oli ilmeisesti jo pakko saada kipupiikki. se siitä luomusynnytyksestä. en pystynyt rentoutumaan suppareiden välillä ollenkaan ja kätilöstä se oli huonomerkki. multa ei ees kysytty kipupiikkiin lupaa. se vaan tuikattiin käteen. siitä mitään apua ollut. yhtälailla supparit tuntui ja minä ravasin ympäri huonetta. mikään ei ollut hyvä.
klo 3 kätilö ehdotti epiduraalin pyytämistä kun olin tullessani siitä maininnut että se on ainut mitä oon suunnitellut ottavani. olin jo auki 5cm tiesin että siitä olisi apua ja sitten pääsisin jo ponnistamaan. talon ainut anestesialääkäri oli kiinni eikä päässyt sitä antamaan. aijemmin saadusta kipupiikistä tuli tosi paha olo ja laukkasin oksentamassa vähän väliä. mahakin meni taas sekaisin. oli kiva istua vessassa jatkuvissa suppareissa... ja sitten iskee kauhee horkka. tärisen ihan kauheesti.
kl 3.55 huudan jo jatkuvien tauottomien suppareiden kourissa. taas pyydettiin anestesialääkäriä. ei pääse tulemaan. en pysy yhtään paikoillani. mikään ei auta. saan kouristuksia. kätilö ja lääkäri päättävät kohdunkaulan puudutteesta. sen laittaminen oli vaan tosi vaikeeta kun ei ollut kuin vajaan sentin reunat eli olin jo auki 8cm.
se auttoi taas hetkeksi. mutta sitten kivut alkoivat taas. tässä vaiheessa mieheni sanoi minun huutaneeni ja itkeneeni. vitutti kun epiduraalia ei kuulu ei näy. ponnistaakkaan en voi kun ipana liian korkeeella.
4.50 9cm auki ja tehdään ultra. ipanan tarjonnassa häikkää ja korkealla -2 tasolla.
5.30 10cm auki. ei työnnätä. supistelut tauottomia. käyrä oli yhtä supparia. ipana -2 tasolla edelleen.
6.00 saan spinaalin. voi luoja. se oli taivas. tässä vaiheessa aletaan heittelee ilmaan mahdollista sektiota. spinaalista ei ollut kuitenkaan ku vartin 20min helpotus, tunnen vaan suppareiden huippuja ja silloin käskettiin varovasti ponnistella. miten ponnistat kun ei tunne lihaksiaan ollenkaan kaikista niistä mömmöistä.. ja voimat oli ihan finaalissa.. mutta yritin.. ja yritin.. ja sitten räjähti. musta tuntu että oikeesti kuolen niihin kipuihin. tuntu että mun joka ainut lihas revitään irti. miehelle iskee epätoivo ja viha että miksei kukaan tee mitään näiden kipujen suhteen ja miksi kestää vaikka oltu jo 10cm auki pitkän aikaa.. näistä hetkistä mulla ei oo muita muistikuvia. häilyn jossain tajunnan rajamailla. kuulema sain nitrosumutteitakin. ja lääkäriä ja hoitohenkilkuntaa lappasi ovista sisään.
7.00 saan taas jotain puudutteita. itken vaan tuskissani. vuorovaihtuu vissiin lääkäreillä js kätilöillä.. taas ultrataan. uusi ihana kätilö jonka kanssa sovittiin aijemmin että jos sattuu kohille niin kokeillaan pitkään luomuna ja akupunktiolla ja muilla konsteilla, tulee vuoroon. sain eka kertaa koko yölle neuvoja hengityksen suhteen ja muutenkin. hänestä oli valtava apu. tosin se tuli liian myöhään. tämä viimeinen tunti oli kaikista miellyttävin. juuri kätilön takia. hänen aikana mut valtasi jonkunlainen turvallisuuden tunne. aikasempi kätilö vaan piipitti hiljaa ja pumppasi mut täyteen lääkkeitä ja mitään ohjeita tai kannustuksia siltä en saanut. jokaisella supistuksella tämä uusi kätilö neuvoi piti kädestä ja auttoi rentoutumaan. kumpa hän olisi ollut alusta asti.
8.00 tulee päätös sektiosta. ipana edelleen imukupillekkin liian korkeella ja viistossa avotarjonnassa. kätilön muistan sanoneen että kyllä hänen 26vuoden kokemuksen perusteella tämä päätös olisi jo voitu tehdä aijemmin ja ihmetteli että näin pitkälle oltiin menty vaan lääketokkurassa kun ihan selvää hänestä ettei ipana ominvoimin synny.
8.43 sektiossa. jossa leikkaava lääkäri sanoi ensimmäisenä haavasta tulleen käden. :) ja todellakin ipana oli viistosti avotarjonnassa ja ei olisi mahtunut ilmeisesti tulemaan ulos alateitse.
piti tulla lisäämään että
klo 9.15 minut kärrätään takaisin synnytys saliin josta kuuluu vaativa itku ja mieheni "noonoo.. mikäs se nyt on?" juttelu.. ja samantien saan vaavin ekakertaa imetykseen ja vierelleni elikkäs tosi nopeaa toimintaa. siinä pari tuntia menee ipanan kanssa tissitellen ja ihmetellen ihmettä.
klo 10.55 pääsen osastolle ipanan ja miehen kanssa omaan huoneeseen.

sektiosta toipuminen oli tosi nopeaa.. samana päivänä jo kävin suihkussa ja käytävällä kävelemässä. tosin tuiman hoitajan "hoputtamana"..
tosin jälkeenpäin iski kauhee epätoivo ja piti yksi yö ihan itkee sitä että miksi kaikki meni niinkuin meni, olisin niin toivonut luomulla ja rauhallista synnyttämistä. johon olin itteni psyykannut. nyt tästä tuli ihan pökkyräsynnytys josta ei kauheesti muistikuvia. muuta ku kipu. mietin että oliko mun toimissani jotain sellaista mikä aiheutti ettei ipana laskeutunut, olisinko voinut tehdä enemmän ja paremmin, ponnistaa h ampaat irvessä vaikka sanottiin että varovasti?? aamuvuorossa olleen kätilön kanssa käymäni keskustelu lähtöpäivänä helpotti oloa todella paljon. hän oli sitä mieltä etten olisi voinut tehdä itse mitään enempää. ipana oli jumissa ja sille ei voitu mitään. lisäksi hän oli onnellinen että aamuun sattui sellainen lääkäri joka tajusi tilanteen ja teki sektio päätöksen nopeesti. kuulema jotkut lääkärit haluavat vielä tuossakin tilanteessa odotella ja antaa uutta spinaalii ja katella josko ipana alkais laskeutumaan edes imukuppi korkeudelle ja kokeilla sitten imukupilla... kätilön kokemuksen mukaan siitä olisi vaan ollut tosi pahat repeemät seurauksena kun ipana oli vielä avotarjonnassakin. onneksi näin ei käynyt. en ois oikeesti kestänyt. mutta vieläkin mielessä hiipii ajatus kumpa olisin itse yrittänyt enemmän......
mutta tuloksena on maailman ihanin tyttö. se ei tosin kultaa noita muistoja varmaan pitkään aikaan mutta onneksi on onnellisesti terveenä maailmassa <3
 
voi sua hani [:(] ikävä että koet sen ittes viaks... se ei kyllä sinun vikaasi ole tippaakaan ettei mennyt niin kuin olisit halunnut. Mutta ehkä sun kannattaa puhua asiasta vielä vaikka jonkun ammatti-ihmisen kanssa niin saisit synnytyksen kulkua harteiltasi jos se sinua niin kovasti painaa.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top