Kirjoitanpas minäkin. Parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Mulla on erittäin sekavat mielikuvat kaikista tapahtumista niin tää ei ole niin tarkka.
30.5 mentiin illalla nukkumaan puoliltaöin.
02.00 heräsin vessaan OHO lapsivedet meni! ei ollu epäilystäkään kun sitä tuli ja tuli...
Kävin sanomassa miehelle että nuku vaan vielä, mutta voi olla että lähtö tulee. Itse en saanut unta ja melkein heti alko supistukset. Niitä tuli heti usein ja oli kivuliaita.
04.00 menin kuumaan suihkuun, sattui sattui ja sattui enemmän.
05.00 tuli mies alas katsomaan, mentiin yhdessä hoitamaan hevoset yms. (mies hoiti, itseltä lähti aina jalat alta kun tuli supistus)
06.00 päätettiin lähteä sairaalaan (oli tiedossa, että lapsessa on jtain häikkää, meille oli varattu aika 1.6 sellaseen keskusteluun, missä päätettäis menenkö helsinkiin synnyttämään vai synnytänkö omassa sairaalassa. Ohje oli kumminkin, että jos ennen sitä syntyy niin omaan sairaalaan)
06.45 sairaalassa. Ja kas, ei supistuksia! Jouduin tarkkailu huoneeseen. Käytiin miehen kanssa kävelyllä, joka oli ikävää, kun sitä lapsivettä tuli ja tuli! Jäi vaan vana jälkeen.[:D]
Jouduin tiputukseen, sen lapsiveden menon takia. Mies kävi kotona hoitamassa eläimet.
ILTAPÄIVÄLLÄ: Supistukset alkoi uudestaan, entistä kovempina. Yritin pysyä liikkeessä, mutta olo kävi todella sietämättömäksi.
Menin suihkuun. Aina supistuksen tullessa alkoi oksettaa.
Tulin suihkusta, sain aqua-rakkuloita. Laittaminen nipisti, muttei mitään apua muuten.
ILLALLA/YÖLLÄ: Synnytyssaliin, sain epiduraalin ja ah mikä autuus. Se helpotti.
Kätilö sanoi vaikutuksen kestävän noin 3tuntia. Mitä vielä, tunnin päästä kivut olivat takaisin. Yritin ottaa ilokaasua, mutten pystynyt kun aloin oksentaa aina heti supistuksen tullessa. Kätilö käski kävellä, en voinut kun supistukset oli niin voimakkaita ettei jalat kantaneet.
2tuntia ekasta epiduraalista sain uuden ja viimeisen annoksen (olikohan noin 04.00) Olin itse jo aivan pihalla kaikesta kun valvonut kaks yötä ja kivut olivat jotain sanoin kuvaamatonta. Helpotti tunniksi. En saanut enää lisää, kun kuulemma voi menettää muuten ponnistamisen tarpeen itse.
Sanoin miehelle että jos joku lopettais tän kivun niin voisin leikata itseltäni käden irti, ja olin muuten aivan tosissani.
Vihdoin aamulla sain luvan ponnistaa, kokosin kaikki voimat ja ajattelin että muutama minuutti ja tää on ohi. Mutta ponnistin ja ponnistin, eikä mitään. Kätilö käski mennä seisomaan sänkyä vasten ja ponnistamaan niin. Hetken päästä makasin lattialla ja huusin vaan suoraa huutoa kun en pystynyt enää ponnistamaan ollenkaan, ei enää vartalo totellu ollenkaan. On jääny vaan mieleen kun ajattelin et mä kuolen tähän nyt ja noi ei ees älyä. (en pystyny enää sanomaan mitään, olin täysin holtiton) Kätilö ja mies nosti minut takasin sängylle ja kätilö vaan vilkuili kelloa välillä ja jotkoi: ponnista vaan vielä. No enpä pystynyt, vartalo kramppasi ja oksensin ja oksensin edelleen. Viimein kätilö oli sanonu miehelle että hän hakee lääkärin. Lääkäri setä tuli apulaisineen laittoi imukupin, lääkäri veti muut piti minusta kiinni ja vihdoin 93minuutin ponnistamisen ja päälle 2vrkn synnyttämisen jälkeen neiti oli maailmassa klo 9.33 1.6.2010!
Neiti oli tumman sininen ja hengitti huonosti. Isä leikkas napanuoran, äiti näki vilauksen lapsestaan joka vietiin heti pois [:(]
Itkin ja kätilö ompeli iäisyyden tikkejä. Kyselin muksusta ja sanottiin vaan että kerrotaan kun on kerrottavaa. Onneks olin niin shokissa synnytyksestä etten saanu jotain kohtausta. Minut vietiin osastolle, huoneeseen jossa oli toinen äiti lapsen kanssa. Sain järkyttävän itku kohtauksen kun en tiennyt omasta lapsesta mitään.
Vihdoin hoitaja kertoi että muksu teho-osastolla, muttei pääse katsomaan. En voinut jäädä huoneeseen katseleen toisen muksua vaan kävelin sairaalan pihalle rauhottumaan. (varmaan se toinen äiti oli ihmeissään kun huoneeseen tuodaan hysteerisesti itkevä nainen, jolla molemmat silmät tummanpunaset, kun katkes kaikki verisuonet ponnistaessa[:D], voi sitä raukkaa)
No kun olin vähän keräilly ihteeni, niin lähdettiin kyselemään muksusta, kauheen odottelun jälkeen saatiin tieto et muksu lähtee mahd. pian helsinkiin lastensairaalaan, he ei tiedä mikä siinä on. Meiltä kysyttiin kastetaanko lapsi nyt. Jotenkin oli niin huono fiilis että en ees kysyny miehen mielipidettä vaan töksäytin että ei kasteta!
Sain pitää neitiä kaks minuuttia teholla sylissä, puristin ja itkin enkä ois millään laskenu irti. Meidät käskettiin pois ja muksu pakattiin kuljetus kuntoon ja vietiin lanssilla hesaan. Mukaan ei päässy, eikä ois mahtunutkaan kun oli omat lääkärit yms.
No arvaatte varmaan mikä oli olo? Olin niin vihainen että kieltäydyin jäämästä sairaalaan ja lähdettiin kotiin.
Illalla soitin hesaan lasten teholle ja saatiin kuulla että neiti voi hyvin, hengittää itse yms.
2.6 Kolmas valvottu yö takana. Ajeltiin aamulla hesaan (2tunnin matka) katsomaan neitiä. Menin teholle sisään ja seisahduin, hetkinen, mulla ei oo aavistustakaan miltä mun lapsi näyttää!! Katselin hetken ympärilleni, muut oli mini-keskosia, toi on jättiläinen, se on mun!! Juteltiin hoitajan ja lääkärin kanssa. Muksu leikattais lähipäivinä, sillä iso kasvain mahassa. Sain pitää hetken sylissä, mikä oli todella vaikeeta kaikkien letkujen lätkien ja piuhojen kanssa.
3.6 taas neidin luona. Ei saanut enää syliin, ei saa liikuttaa, kasvain kasvanut lisää. Istuin koko päivän sängyn reunalla ja pidin neitiä kädestä, yritin lohduttaa kun toisella oli nälkä eikä saanut syödä. Illalla kun lähdettiin pois kysyttiin taas että kastetaanko, ja EI, en halunnut.
4.6 neiti leikattiin, leikkaus onnistui. Kaks seuraavaa päivää meni nukutettuna hengityskoneessa. Siitä sen jälkeen nopeesti toivuttu: 2viikon ikäsenä kotiin ja meillä on niin ihana kiltti herttanen lapsi! ja saatiin vielä ne ihan oikeat ristiäisetkin![:)]
Tulipas romaani, mutta oli itselle ainakin hyvä terapia!