Moikka!
Lueskelin teidän kirjoittelua, ja aattelin, et kerron vähän omista kokemuksistani gestaatiodiabeteksen kanssa. Mulla on menossa neljäs raskaus, ja mulla on ollu insuliinihoitoinen diabetes ekassa raskaudessa kymmenen vuotta sitten ja nyt neljännessä. Mulla on ollu kans aikanaan ihan kamala piikkikammo, ja pistämisen ajattelu aiheutti aikamoista ahdistusta, joten pyrin ekassa raskaudessa välttämään insuliinihoitoa viimeseen saakka. Elämä oli kuitenkin melko kamalaa, kun koko ajan oli nälkä, ja esim. just maito ja perunat oli semmosia, jotka nosti sokerit aina pilviin. Viimenään sitten alotettiin insuliinit, ja pistämisharjotukset meni itkun kanssa. Ekan viikon mies pisti aina minua (sattu olemaan sopivasti kotona tuolloin) kun en itte pystynny. Kahden viikon jälkeen olin jo itte vanha tekijä koko hommassa, eikä pistäminen ollu enää mikään ongelma. Itseasiassa olin aika helpottunnu, kun sain ottaa ruokailulla lautaselle riittävästi ruokaa, eikä syömisestä jäänny nälkä. Vauva painoi syntyessään hurjat 2740g, eli "sokerivauvasta" ei ollu pelkoa.
Nyt odotan kaksosia ja raskausdiabeteksen todennäkösyys on suurempi. Ja niinhän siinä sit kävi, et sokerit alko kohoamaan jo ennen kun pääsin ekaan sokerirasitukseen. Nyt tajusin tahtoa insuliinit heti, ja olo helpottu ja elämä tasaantu kertaheitolla. Ei tarvi olla nälässä, päänsäryt loppu, samoin kun "sokeritokkurat", ja vauvat kasvaa just niin kun pitääkin. Maitoakin uskallan ottaa lasillisen tiettyyn aikaan päivästä. Älkää turhaa strssatko pistämisen kanssa. Siihen tottuu tosi nopeasti, ja neula on ihan pieni ja ohut. Itse pistän pakaraan, kun vatsaan pistäminen vauvojen takia tuntuu ikävältä ajatukselta.