Raskaaksi 2026

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Mamiksx5
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Täällä on hyvää pohdintaa äitiyden kokemuksesta. ❤️ Voin hyvin ymmärtää, että itsensä voi kokea äidiksi, vaikka lasta ei olisi saanut syliin asti. Itsellä on ollut vain nuo kemialliset, jotka loppuivat niin nopeasti, ettei äitiyden kokemusta ehtinyt muodostua. Sain kuitenkin tässä jälkimmäisessä kemiallisessa pientä esimakua siitä, miltä vanhemmuus ehkä tuntuu. Muutaman päivän ajan kaikki tuntui niin merkitykselliseltä, kaikessa oli yhtäkkiä paljon enemmän tarkoitusta kuin ennen... Ja juuri alkaneen raskauden loppuessa jäljelle jäi vain tyhjyys ja merkityksettömyys. 💔

Tää yrittäminen on niin hidasta. Päivät matelevat. Nyt on kp 9 eli hedelmällinen aika alkaa olla käsillä. En kuitenkaan enää ajattele, että ehkä tulen raskaaksi jo tässä kierrossa, vaan että ehkä raskaus voisi onnistua 3-6 kk säteellä.

Oon nyt syönyt rautalisää melkein 11 viikkoa, joten kaiken järjen mukaan ferritiinin on täytynyt nousta helmikuun lopussa mitatusta arvosta 14. Aion mittauttaa sen uudestaan vielä nyt toukokuussa. Ja nyt kun mieskin lopettaa lääkityksensä, uskon mahdollisuuksien paranevan, mutta en tiedä, kuinka nopeasti vaikutus mahdollisesti näkyy.
 
Täällä vihdoin taas kp1, kierto tällä kertaa 39 päivää. Kp 25 oon merkannut vatsakramppeja, ja siihen tienoille tuo mun sovellus onkin merkannut ovisennusteen. Moni näyttää käyttävän Flota, voisi itekkin ladata sen.
Tä on se kierto mistä voitaisiin alkaa yrittää, kun 2 under 2 on nyt virallisesti ohitettu 😄Katsotaan.. 😊

@Kali kahvin maistumattomuus kuulostaa lupaavalta, peukut pystyssä 😊
 
No niin täällä taas, hyvää helatorstaita kaikille! Voitteko kuvitella, että Ruotsissa torstaille osuvan arkipyhän jälkeinen perjantai on palkallinen vapaa, ja jos kansallispäivä on viikonloppuna, saavat sitä korvaamaan ylimääräisen arkivapaan? Samaan aikaan Suomessa eläkkeelle jäävä EK:n entinen pääjohtaja Jyri Häkämies ehdottelee kahden arkivapaan poistamista ja siirtämistä viikonloppuun – ja Suomen yrittäjien Mikael Pentikäinen komppaa (vai toisinpäin?). Miks kukaan ei vaadi yritysten johtajilta parempaa johtamista vaan aina kaikki halutaan ottaa suorittavan tason työntekijöiden selkänahasta...

Mulla on mieli ollut nyt vähän kovilla, ja se kyllä kaiuttaa mun sisimmässä kaiken, mitä näen, koen, puhun, tunnen ja ajattelen. Kerrankin nää fiilikset ei liity yhtään mihinkään raskausjuttuihin. Töissä on ihan hirveä höökä ja epäinhimillinen tahti sekä ennestään jo surkea johtaminen on mennyt koko ajan vain huonompaan suuntaan. Aina, kun kuvittelen, että rima on nyt niin matalalla, että enää ei voi alittaa, mun työnantaja kaivaa kuopan ja kömpii riman alta. Kävin Glassdoorissa lukemassa muiden kokemuksia, mikä oli sillain valaisevaa, että joo tää ei oo vain mun päässä.

Myös jonkinlaista identiteetin muutosta käyn läpi, koska oon nyt suorittanut kaikki vaadittavat kurssit ja odotan enää, että lopputyö hyväksytään ja sit voin lähettää valmistumispyynnön. Murrosvaihetta siis.

Oon miettinyt tässä, kun oon lukenut teidän tarinoita raskautumisesta mm. @Tähtiin tuijottelija, ja sit oli joku, joka plussasi varattuaan matkan, että pitäisiköhän mun kuitenkin alkaa etsiä uutta työtä, vaikka raskaus sitten osuisikin koeajalle. Olin ajatellut, että jaksaisin sinnitellä nykyisessä työpaikassa vielä pari vuotta ja kerätä kokemusta CV:seen, jotta voisin hakea sitten vastuullisempia tehtäviä, mutta nyt oon joka päivä työpäivän jälkeen niin rikki, että en kyllä tiiä, jaksanko nykyisessä työssä. Jos hakisin uuden työn, varmaan plussaisin heti lol. xD

Myös äitiydestä on ollut kiinnostavia keskusteluja. Mä en tosiaan ole koskaan ollut raskaana, niin en koe olevani äiti. Toki raskaus ja äitiys ei tee toisiaan vaan äitiyttä voi kokea myös muille kuin omille biologisille tai adoptiolapsille. Vanhemmuus ei katso biologiaa. Äitiyden kokemus on varmasti tosi subjektiivinen, ja on yhtä monta tapaa olla äiti kuin on äitejä. Yritin eilen aamulla töissä tavoittaa sitä, miltä tuntuisi olla toisen ihmisen äiti. Kun mietin omaa äitiäni, hän on ihan uskomaton. Pystyvä, luotettava, turvallinen, lämmin, varma. Tuntuu ihan uskomattomalta edes ajatuksen tasolla kuvitella tilannetta, jossa mä olisin jollekin toiselle ihmiselle yhtä erottamaton osa elämää kuin mun äiti on mulle. Että olisi joku ihminen, jonka puolesta olisin valmis tekemään ihan mitä vain, joka saisi mut ottamaan kokonaisvastuun asioista ja olemaan kartalle sen sijaan, että heilun elämän vietävänä takki auki kuin lehti tuulessa. En oikein osaa selittää, mutta ehkä joku sai kiinni?

Te, jotka olette äitejä: Onko äitiys sellaista kuin joskus kuvittelitte? Mikä yllätti eniten?

@Syyskukka kuvaat koskettavasti kokemusta vanhemmuudesta saamastasi "maistiaisesta". Mulla on myös vahvasti fiilis nyt sellainen, että yritän uskoa raskauden alkavan seuraavan vuoden kuluessa. Ei tosiaan olla viel puhuttu miehen kanssa, oltaisko valmiita menemään hoitoihin vai yritettäiskö vielä hetken aikaa ihan omin voimin. @Pikkuviikuna on sanoittanut kauniisti kokemusta hoitopolulta ja siitä, miten hyvältä tuntuu, kun saa viimein olla kannateltu ja joku muu kantaa vastuuta raskauden alkamisesta.

/// Jatkan tähän vielä, kun osa katosi:
@Kali sun oireet kuulostaa lupaavilta! Teille kyllä plussan soisin, jos joillekin. <3 Toki kaikille täällä, mutta teidän tie on kyllä ollut tosi kivinen. Kädet kyynärpäitä myöten ristiin raskauden puolesta.
 
@Maana Mannila , ehdottomasti uutta työtä hakemaan jos mielenkiintoinen osuu kohdalle! Mä jätin yhden työpaikan hakematta pari viikkoa sen jälkeen kun olin plussannut (ajattelin etten kehtaisi "heti" jäädä vanhempainvapaalle), ja edelleen asia kaivelee mieltä! Nyt tekisin toisin ja hakisin paikkaa. Töitä kyllä ehtii painaa, vanhempainvapaat on niissä vuosissa loppujenlopuksi hyvin pieni pala vain. Oon toki ihan ruohonjuuritason töissä eikä mun työpanoksella ole sellasta arvoa etteikö sitä joku muu voisi korvata 😁

Mä en oikein vieläkään tajua oikeasti olevani jonkun äiti. Jään sitä välillä ihmettelemään ja miettimään, mutta liian iso asia mun aivojen käsiteltäväksi 😂 Ihanaa on, oma lapsi on uskomattoman rakas. Hämmästyttävää ajatella, että todennäköisesti olen sille lapselle yhtä rakas kuin hän mulle. Ehkä mä vielä joku päivä tajuan, että olen oikeasti äiti. Ajattelin jonkun perustavanlaatuisesti muuttuvan ja olevani kokonaan eri ihminen, mutta ihan samalta ihmiseltä musta tuntuukin 😄
 
@Amorado tietty tässä on vielä se kökkö juttu, että oikein mitään kiinnostavaa ei oo tullut vastaan – ja sit se, että töiden jälkeen ei ole juuri voimia räätälöidä tuntikaupalla työhakemuksia ja CV:tä milloin mihinkin työpaikkaan, johon hakee parisataa muutakin. Mä voisin hyvin jäädä perhevapaalle "heti" ilman omantunnon tuskia, oon tehnyt töitä 15-vuotiaasta (nyt 38). xD
 
@Maana Mannila
Ehdottomasti haet. Mä teen sivujuonteena asiantuntijaduunissani myös rekryjä välillä, ja meille on valittu naisia, jotka ovat olleet sen verran viimeisillään, että jääneet suoraan vapaille. Jos halutaan joku tekijä oikeasti, se on sivuseikka, ja siitä samasta rekrystä yleensä löytyy näppärästi se sijainenkin. Raskaus on luonnollisesti syrjintäperuste, mutta voin vakuuttaa, että meillä niitä valintoja ei ole tehty siitä syystä, vaan aidosti ollaan haluttu juuri se hakija kiinnittää, vaikka itsekin jouduttaisiin vähän odottamaan. Koeajalla raskaus on aika vahva suoja kaikelle, joten siitä en olisi huolissaan.

Tilanne on toki ylipäätään nyt aika kurja ja kaikkiin paikkoihin on älyttömästi hakijoita. Jos ei veikkaa, ei voi kuitenkaan voittaa. Jos ei ole vielä alalla nimeä ja mainetta sillä tavalla, että headhunterit soittelisi perään, pitää ihan itse mainostaa olemassaoloaan.

Mä mietin, että mikä merkitys sillä ryyppää... juhlimisella sitten oli, että oliko se kuitenkin oikeasti se, että tässä kevään aikana oli yhteensä kolme iltaa, jolloin aiheella ei ollut mitään väliä, sit toi kuitenkin jotain rentoutta. Että on tässä edelleen vielä muutakin ja elämä on tälleenkin ihan kivaa.
 
Äitiyden tunteesta niin itse oon aina kokenut olevani äiti. Eka olin äiti nuoremmille sisaruksilleni ja isälleni, sit olin kaveripiirini äiti, oon myös ollut lemmikkien äiti. Siinä mielessä ei tunnu oikeastaan mitenkään erikoiselta olla oman lapsen äiti, enemmän olin välillä ällistynyt että mun oma lapseni on oikeasti olemassa kun toinen oli pikkuriikkinen vielä.

Lähinnä huomaan yhä selvemmin miten oma äitini suhtautuu jotenkin kieroutuneesti omiin lapsiinsa ja näköjään kans lapsen lapseensa. Ihan kuin lapsella ei saisi olla omaa identiteettiä tai kiinnostuksia, jotka poikkeavat hänen omistaan. Esimerkiksi edellinen kerta kun tuli puheeksi miten hänen lapsen lapsensa tykkää kovasti asiasta x, niin mummin piti todeta että pakko antaa lahjaksi hänen kiinnostukseensa y liittyviä asioita. Eihän se käy että lapsi tykkää asiasta x. Ja tää ei oo mikään sukupuoleenkaan liittyvä asia, x ja y ovat sukupuolineutraaleita kummatkin.

Samoin oon tajunnut syyllistyväni samaan asiaan kuin äitini, eli rakkautta voi osoittaa vain huolestumalla. Ja se on näköjään ihan pirun rasittavaa kohteesta. En voi jakaa ainuttakaan kuvaa lapsen lapsesta ilman että kuvasta keksitään syy, miks tää lapsi pitäisi viedä nyt lääkäriin tai on muuten epänormaali. En jaksa enää itse laittaa kuvia itse vaan laitan ne mieheni kautta, koska tälle äitini ei ala selittämään havaintojaan. Tai jos selittää niin mieheni ei kerro niitä eteenpäin mulle ja oon tyytyväinen siihen. Koetan nyt itse olla tarkkana että osoitan välitystä muilla tavoilla kuin negatiivisella huolestumisella.

Koetaan vain olla sellainen vanhempi lapselleni, kuin millaisen olisin halunnut itse. Täydellinen ei tarvisi olla, mutta perus kunnioituksella toisen mielenkiintoa ja harrastuksia kohtaan pääsee jo pitkälle.

Muoks. Tän kirjoittamisen jälkeen ja luettuani sen äsken uudestaan mä yhtäkkiä tajusin että mä en taidakaan olla niin epänormaali ja sairaalloinen yksilö kuin oon luullut. Mulle on vain vakuutettu sitä mun äidin toimesta ja hän silleen näyttänyt kiintymystään muhun. Ei hitto mä oon koko ikäni paininut sen pelon kanssa että en sovi joukkoon jne mutta mitä jos kaikki tuo olikin vain mun äidin sanoja 😅 mitä hittoa oikeasti. Mä edelleen teen kummia havaintoja itsestäni aikuisiällä ihan vain kun tajuan että jokin ei ookkaan normaalia, minkä kohteena olin lapsena. En edelleenkään pysty erottamaan kunnolla mikä oli normaalia ja mikä epänormaalia käytöstä.
 
Muokattu viimeksi:
Syssymyssy sanoi:
Aamun (eiku hemmetti nyt on jo iltapäivä 😆) omanapikset, mutta vuodan edelleen verta, ja ovistesti oli posi, joten nyt en edelleen tiedä, miten kirjata tuo sovellukseen 🫣 sen lisäksi unohdin jo toista aamua putkeen mitata lämmöt...
Click to expand...
Oliko sulla käytössä myo-inositoli? Meen niin nimimerkeissä sekaisin. 🙈
Mullahan se ilmeisesti jatkoi tiputteluvuotoa pitkittämällä kuukautisia 10 päivään. Voihan syypää olla jokin muukin omalla kohdalla, mutta toi on kai 1 mahdollinen.
 
@Maana Mannila "Onko äitiys sellaista kuin joskus kuvittelitte? Mikä yllätti eniten?"

Äitiys on toisaalta juuri sitä mitä kuvittelinkin, mutta ei sitä tunteiden syvyyttä silti osannut oikeasti kuvitella. Minulla on ollut lemmikkejä koko elämäni ja ne ovat olleet tosi tärkeitä, silloin mun "lapsiani", mutta ei se silti ole sama asia. Totta kai sä oot esim sun koiralle koko maailma, se tärkein ihminen, se joka tuo huolenpidon, turvan ja lämmön, mutta silti se ei oo sama asia kuin se, että sä oot omalle lapsellesi se tärkein, se puuttuva palanen jota ilman lapsi ei vain pysty olemaan. Se, joka jo pelkällä läsnäolollaan auttaa lasta säätelemään omia tunteitaan, omia ajatuksiaan, omaa itseään..
Ja toisaalta se, miten kokonaisvaltaisesti mä itse olen valmis tekemään kaikkeni lapseni eteen, kuinka valtavasti oon valmis ja halukas muuttumaan, kuinka paljon teen töitä sen eteen, että voin olla paras mahdollinen äiti lapselleni, ja katkaista kaikki ne omalta äidiltäni tulleet negatiiviset tavat ja taakat, joita olen tähän mennessä oppinut tunnistamaan.

Toisaalta siis ymmärsin jo etukäteen mitä äitiys on, mutta se syvyys, siis tunteiden, vaistojen, hormonien voimakkuus, se on se osa mikä yllätti. Päivääkään ei vaihtaisi pois, vaikka osa päivistä on ollu todella raskaita ja vaikeita. Silti niistä vaan aina pääsee eteenpäin, aina tulee uusi päivä, ja jokaisessa päivässä on silti niitä hetkiä, joiden vuoksi elää, joiden vuoksi jaksaa mitä vaan. Oma iso pieni poika :red-heart: Ei vain ole tarpeeksi sanoja kuvailemaan sitä, miltä tuntuu olla äiti, miltä tuntuu se, että mulla on pieni poika.
 
Ja lisäyksenä edelliseen, että koen ja tunnen kuitenkin toisaalta olevani edelleen minä, oma itseni. En ole muuttunut vain äidiksi, ja elämässäni on edelleen muutakin. Mutta kun ajattelee äitiyttä, niin totta kai se on asia, mikä näkyy kaikessa minuudessa, jotain mitä en voi enkä halua erottaa itsestäni erilliseksi asiaksi. Sitäkään en osannut kuvitella etukäteen, koska en tiennyt miltä äitiys tuntuu.
 
Tuota äitiydestä; vähän komppaan tuolla aiemmin mainittua, etten vieläkään ihan ymmärrä olevani jonkun äiti, vaikka sanaa äiti hoenkin joka päivä. 😅

En tiedä oliko mitään kummempia odotuksia, pelkäsin valmiiksi uhmaa ja omaa suhtautumista siihen, mutta yritän kasvaa samalla lapsen kanssa. Yllätyksenä ehkä tullut miten paljon lapsi kaipaa vielä syliä lähes 2,5 vuotiaana, vaikka monelle se varmasti onkin itsestäänselvyys. Tai miten pitkään yöheräilyt jatkuu.
Meillä ei oikeastaan lähipiirissä ollut pieniä lapsia koskaan kun itse olen kasvanut, joten saanut ihan nolla pisteestä opetella kaiken.

Äitiys on antoisaa ja onhan se jotenkin ihanaa kun pikku napero ilmoittaa, että "syliin" ja samalla saa itse pienen läheisyysbuustin.
Myönnän, että kun 2 vuotta olin kotona lapsen kanssa, niin siinä alkoi tuntua, että pää hajoaa. Mutta se oli enemmän sitä, että se oma itse alkoi jäädä liikaa taka-alalle, kun kaikki pyöri vaan lapsen ympärillä.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top