Raskaaksi 2026

[Kevätlilja]

Tervetuloa @Seralyn !!

Ja @Toiveikas odottelija kyllä siellä joku varjo näkyy, toivottavasti lähtee tummumaan

@Kumpare meillä lähti esikoinen alkuu nimeomaan -2 dpo talletteluilla, oli ainoa kerta koko kierrossa. Eli sormet ristissä

Ja pakko sanoa vielä tuohon "lakatkaa yrittämästä", että se on kyllä ärsyttävin neuvo ikinä. Meillä kuitenkin minun vanhemmilla se toimi, mutta vasta melkein 20v yrityksen aloituksen jälkeen. Kävivät hoidoissakin, mutta ne eivät tuottaneet tulosta. He sitten adoptoivat kaksi lasta (siskoni ja veljeni), kunnes sitten minä lopulta päätinkin tulla yllättäen luomuna maailmaan Äitini oli jo 41 tuolloin.
Eli joskus ihmeitä tapahtuu

No on kyllä ihana tarina //muoks. Ihana lopetus tarinalla, toki harmi että vanhempasi kävi läpi pitkän tien.

Onhan se tosiaan totta et ihmeitä tapahtuu, mutta vaikeaa se on lakata silti yrittämästä, koska just se ihmeen mahdollisuus jää kummittelemaan. Joka kuukausi varmasti hyvin pitkään miettis entä jos kuitenkin, vaikka ois jo olevinaan heittänyt hanskat tiskiin. Ja pettyis ja pettyis kuukausi toisensa jälkeen yhäkin. Tän pelkään itelläni olevan edessä, kun nyt päätin että varsinaisen yrittämisen koitan lopetella. En siks et luulen et se toimii, tai että luulen olevani yksi onnekkaista. En nimittäin oo ikinä ollut kovinkaan onnekas, on huonoja kortteja taas tullut pakasta noukittua senkin edestä.
Ja sit toisaalta, omalla kohdalla masentaa sekin, että mahdollisuudet useampaan lapseen on pienemmät mitä pitempään menee, että edes eka alkaa, jos alkaa
Mut joo, itellekki ainut kaveri kelle kerroin et on yritelty ja se negatiivinen testi/vuotojen alku kerta toisensa jälkeen on raskasta, ni tokas että no lopetat vaa stressaamasta ja miettimästä ni sillo se sit tapahtuu. Tiiän 100% et hänen tarkotus oli hyvä, ja se lämmittää mut samalla on sellainen et cmoon miten olla miettimättä

Ja muuta asiaa:
On se kumma miten ne kitkutukset tehdä testi alkaa ku salama kirkkaalta taivaalta. Tänään dpo10 ja alko syyhytellä. Mut eii, en tahtois ennen perjantaita tehdä. En halua nähdä negstiivista testiä jälleen. Mut toisaalta haluaisin murskata nää pienet hissukseen kasvavat toivonidut

 

[Kali]

Onhan se totta että joillain onnistuu kun lopettavat ns. yrittämisen, ärsyynnyn silti siitä kun mullekkin niin on sanottu ihan osa perheestäkin tai se että älkää stressatko niin sitten se onnistuu ihan varmasti että joopa joo. Omalla kohdalla vaan jos tai varmaan kun lopetetaan epäonnistuen lopulta niin palataan kyllä ehkäisyyn, koska en halua sitten enään jossitella jospa nyt jospa nyt. Vaan sitten kun sen aika tulee niin se on kerrasta poikki että ei enään mahdollisuuksia ja turhaa jossittelua.

Oon kyllä itsekkin miettinyt pitäisikö luovuttaa taas jälleen kerran. Jotenkin niin turhauttavaa kun monen keskenmenneen lasketut ajat menneet jo ja monet muun saaneet vauvat niistä ja itsellä vaan yritys jatkuu.... Olisi niin paljon helpompaa jos en olisi ollenkaan ollut raskaana vielä. Sen sijaan 6 kertaa nähnyt plussan ja 6 kertaa joutunut menetyksen kokemaan. Että en tiedä miten itsekkään vielä olen jaksanut jatkaa... Tauko nyt ei tekisi hyvää, koska silloin vain miettisin kuinka aikaa kuluu hukkaan yrittämättä. Sen sijaan mieluummin luovuttaisin kokonaan, mutta en tiedä saako kukaan kiinni tästä logiikasta tosin.

 

[Mamiii]

Omanapa tähän väliin ja jäähyväiset toisraiseksi. Mä oon tällä hetkellä niin lyöty, että vauvatalkoot menee nyt ennalta määrittelemättömäksi ajaksi jäähylle ja samalla otan myös foorumiin vähän etäisyyttä. Googlettelin jopa kierukan asennuksen hintoja eilen. Tällä hetkellä haluaisin repiä kohdun, munanjohtimet ja munasarjat alakautta ulos. Mitäpä minä niillä, kun ei niistä ole mitään hyötyä.

En jaksa joka kuukausi yksin kannatella tietoisuutta ja tiedottamista hedelmällisistä päivistä ja tehdä aloitetta sänkyhommiin. En testaa ovulaatiota, en tee aloitetta yhdyntään. Lopetan kaikki muut lisäravinteet ja vitamiinit paitsi foolihapon.

Seuraava yritys on aikaisintaan heinäkuussa — jos silloinkaan. Jos palaqn silloin foorumille, moni on varmaan jo plussannut. Onnittelut kaikille plussavaille jo etukäteen.

Tää kuulostaa varmaan draamailulta monelle, jotka ootte yrittäneet yli vuoden tai yli kaksikin vuotta. Mutta olen monelle muulle sanonut tän, mitä sanon nyt itselleni: raskauden ja lapsen yrittäminen ei ole kilpailu vaan subjektiivinen kokemus, jota ei voi verrata muihin.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että musta sittenkään ole tähän. Seuraavat kolme kuukautta teen tarkkaa punnintaa siitä, laitanko kierukan takasi ja luovun koko lapsitoiveesta vai onko musta vielä yrittämään.

Siihen asti: over and out.

Jaksamista

Tosi kurjalle tuntuu toi, että sinä johdat projektia ja mies "vähät välittää." Tai siltä se on ainakin hieman vaikuttanut.

Aivan kuin hänellä ei todellisuudessa olisi suurta motivaatiota. Siinä kohtaa on sama kuinka kauan yritys on kestänyt, jatkuva pettyminen on raskasta varsinkin jos tuntuu että on yksin siinä hommassa mukana.

 

[Kevätlilja]

No on kyllä ihana tarina //muoks. Ihana lopetus tarinalla, toki harmi että vanhempasi kävi läpi pitkän tien.

Onhan se tosiaan totta et ihmeitä tapahtuu, mutta vaikeaa se on lakata silti yrittämästä, koska just se ihmeen mahdollisuus jää kummittelemaan. Joka kuukausi varmasti hyvin pitkään miettis entä jos kuitenkin, vaikka ois jo olevinaan heittänyt hanskat tiskiin. Ja pettyis ja pettyis kuukausi toisensa jälkeen yhäkin. Tän pelkään itelläni olevan edessä, kun nyt päätin että varsinaisen yrittämisen koitan lopetella. En siks et luulen et se toimii, tai että luulen olevani yksi onnekkaista. En nimittäin oo ikinä ollut kovinkaan onnekas, on huonoja kortteja taas tullut pakasta noukittua senkin edestä.
Ja sit toisaalta, omalla kohdalla masentaa sekin, että mahdollisuudet useampaan lapseen on pienemmät mitä pitempään menee, että edes eka alkaa, jos alkaa
Mut joo, itellekki ainut kaveri kelle kerroin et on yritelty ja se negatiivinen testi/vuotojen alku kerta toisensa jälkeen on raskasta, ni tokas että no lopetat vaa stressaamasta ja miettimästä ni sillo se sit tapahtuu. Tiiän 100% et hänen tarkotus oli hyvä, ja se lämmittää mut samalla on sellainen et cmoon miten olla miettimättä

Ja muuta asiaa:
On se kumma miten ne kitkutukset tehdä testi alkaa ku salama kirkkaalta taivaalta. Tänään dpo10 ja alko syyhytellä. Mut eii, en tahtois ennen perjantaita tehdä. En halua nähdä negstiivista testiä jälleen. Mut toisaalta haluaisin murskata nää pienet hissukseen kasvavat toivonidut

Ainiin, pakko rakastaa kyl kumppanin positiivisuutta. Viimeeks toissapäivänä, kun vähän olin silleen aaaw ja sit nyyhk jonkun vauvauutisista, ni hää hyvin itsevarmasti et kyllä sinä pian oot raskaana. Ja olin et hänen reaktiosta, mut en kyllä ite enää osaa tuolla tavalla uskoa yhtään
(Ja ok, same guy oli täs kierrossa dpo0 taas silleen ku olin et heilutellaanko, et ois tärkiää(tätä ennen ihan yritin sytytellä muuten) ni et "Ai tänääki, luulin et se oli eile." Sit selitin taaas läpi miten hedelmällinen aika, ovulaatio ja tallettelut sen suhteessa suunnilleen toimii

Tässä mietin Maanan viestinkin takia siis sitä et miksi miehetkin ei hae lasta yrittäessä itte tietoa? Tai siis varmasti jotkut tai monikin hakee, mut enemmän se on kai naisten harteilla. Samantyyppisiä mietin aikoinaan esikoista odottaessa ja vauvavuonna ku ihmettelin et sillonen kumppani ei raskaudesta hakenut tietoa, ja sit kaikki vauva-asiatki mie etsin, luin, selvitin, koska halusin tietää mahdollisimman paljon kaikesta. Et ihan siis kiintymyssuhteesta, suosituksista, kokemuksista aina turvakaukaloon ja muihin tarvikkeisiin tuli luettua, mut ei isä kyl mitään lueskellut tai selvitellyt ja jos jotain tarvis tietää ni luotti vaa et selvitän ja kerron

//Muoks. Ja siis esitin kyllä esikoisen isällekin ihan pyynnön/pyyntöjä et voishan hänkin selvittää asioita ja ottaa vaikka vastuunkin osasta, et tuntuis hyvältä ni ei silti Me toki sit erottiinkin lopulta jo vauvavuoden aikana (Hyvissä väleissä, hyvissä väleissä ollaan edelleenkin, ei vaan oikein osattu olla perhe/haluttiin eri asioita ja ajateltiin eri tavoin.)

 

[Toiveikas odottelija]

Tsemppiä ihan super paljon kaikille vaikeisiin tilanteisiin nää asiat ei oo helppoja ja on turhauttavaa jos kumppani ei tee mitään yhteisen asian hyväksi…

Ja @Toiveikas odottelija kyllä siellä joku varjo näkyy, toivottavasti lähtee tummumaan

Joku varjo sielä tänki päiväsessä kummitteli, tää tuli tähän melkeen heti (vaikee saada kuvaan niin selkeesti ku livenä) tälläsiin en kyllä vielä luota enkä usko, vasta leffaviivojen kohalla voin kertoo kumppanille ja ”uskoa” olevani raskaana. Eipä se eilisestä oo mihinkää muuttunu. Nyt ei enää oo herkkiä testejä niin voiki odotella sinne loppuviikkoon

tuntemuksia/omaanaapaa jne:
Tänään alko päivällä outo päänsärky/jyskytys ja inhottavaa huonoa oloa ku söi. Vatsan tuntemukset on iltaa kohti voimistunu. Sellasta kiristystä ja nippailua ollu koko illan aaltoilevasti. Normaalisti tässä vaiheessa mulla on jo olo, et kyllä ne kuukautiset sieltä tulee, mutta nyt on jotenki rauhallinen olo. Tiedän et jos ne menkat sieltä tulee, niin tuun varmaan tippuun korkeelta ja KOVAA

 

[Pikkuviikuna]

@Maana Mannila lle kovasti voimia ja sympatiaa! Joskus vaan tulee raja vastaan. Toivottavasti pääset irrottautumaan aiheesta, tauko tekee hyvää ja löytyy omalta tuntuva suunnitelma jatkoon. Eikä tosiaan ole mitään liian aikaista vaihetta kokea jotain tunteita. Tää on arka aihe ja jokaiselle sen merkityskin ihan erilainen eli ei tosiaan voi verrata. Lepoa ja vastapainoa tästä taakasta sulle toivotan!

Omia kuulumisia: tuli taukoa tän aihepiirin ajattelusta ulkoisista syistä ja ai että kun teki hyvää. En myöskään kohdannut yhtään lapsiperhettä/raskaana olevaa tms ja olipas kiva olla ihan normaali vaihteeksi! Eikä se ainoo jolta ei nyt asiat oikein suju. Sain myös käyntiin tulevaisuudenhaaveita jotka ei liity perheeseen ja yritän nyt keskittyä niihin. Ihan irrallaan vauvayrityksestä en voi nyt olla kun ivfää tarkoitus alkaa suunnitella ensi viikolla. Hassu tunne kun on kuukausia jo odottanut niitä hoitoja ja sit samalla onkin nyt itellä mieli ihan muissa asioissa. Mut sekin on niin epävarmaa että milloin se hoito edes alkaa että en jaksa oikein taas odottaa kovin paljoa ja kieli pitkällä. Jonon takana on aina uusi jono tai yritys tms. Eihän sillä onneksi ole toisaalta mitään vaikutusta lopputulokseen ajattelenko asiaa vai en. Kesää ja mukavia juttuja kohti niin paljon kuin kerkiää. On ne tosi hankalatkin fiilikset tuolla kaiken alla, mut jos ei ne just nyt räyhää ni nautin tästä! Ja kierrossa mennään dpo4.

 

[Tuutikintytär]

Olen nyt reilun viikon ollut loitolla täältä, ja huh täällähän ehtii tapahtua vaikka ja mitä. Haluan tähän vain yleisellä tasolla kommentoida, että vauvakuume ja raskauden yritys voivat olla todella henkisesti hankalaa aikaa, eikä kokemuksia ja tunteita voi verrata keskenään - se, että on yrittänyt vasta puoli vuotta onnistumatta, on aivan yhtä oikeutettu tilanne valittaa ja tuntea surua kuin niillä, jotka ovat yrittäneet pidempään. Jos se vähäänkään tuntuu oloa auttavan että sitä pahaa oloa purkaa "ääneen" anonyymisti kirjoittelemalla, antaa palaa.

Vaikken nyt tarkemmin kommentoikaan yksittäisiä postauksia, haluan myös taas kiittää täällä olevasta hyvästä ilmapiiristä. Minusta on myös hirmu mielenkiintoista lukea teidän muiden tilanteista, ajatuksista ja kokemuksista.

Mutta niin, olen ollut itse taka-alalla, koska täällä on tilanne elänyt ja ollut aika tunteiden vuoristorataa. Pari viikkoa sitten minulle selvisi, että verensokeriarvon tavoite onkin täällä pk-seudun alueella tiukempi, kuin mitä olin googletellut. Lisäksi, en saakaan "raskauslupaa" yksinkertaisesti omalta lääkäriltä kysymällä kun arvot ovat kunnossa, vaan häneltä on ensin pyydettävä lähete raskauden suunnittelun poliklinikalle (tms.). Ties millaiset jonot siellä sitten on.
No, mainitsin tästä miehelleni ja hän sitten yllätyksellisesti yhtäkkiä tunnustikin, ettei tiedä haluaako lapsia lainkaan. Että odotettaisiin nyt vielä ensi vuoteen, jotta hän ehtii vielä totutella ajatukseen.
Tuntui, että maailmani romahti siinä ja silloin. En halua odottaa enää yhtään ylimääräistä (koen jo, että olemme muutenkin "liian myöhään liikkeellä"), varsinkaan jos lopputulema on ettei lasta lähdetä edes yrittämään. En halua valita mieheni ja äidiksi tulemisen välillä. Jonkinlaiset post-traumaattiset oireetkin tuli, koska lapsikysymys oli yksi syistä miksi edellinen pitkä parisuhteeni kariutui, ja tuli olo että olen taas samassa tilanteessa. Nykyisen miehen kanssa lapsista on puhuttu kuitenkin jo heti suhteen alussa, ja kolmisen vuotta sitten puhuttiin jo "ehkä vuoden päästä" tyyliin - mutta aika ei ole ollut "sopiva". Mieheni myös pitää lapsista ja on heidän kanssaan paljon luontevampi kuin minä itse, joten tämä tuli kyllä aika shokkina. Melkein aloin itkeä lounasravintolassa, kun siellä oli maailman suloisin pieni vauva ja en voinut kuin miettiä, että mitä jos en itse tule tuota kokemaan. Eipähän tarvitse miettiä, haluanko tätä aidosti.

Ajattelin, että no, raskaaksi en vuonna 2026 sitten taida tulla, joten ihan turha käydä täällä foorumillakaan. Pitäisi lisäksi päättää, haluanko edelleen jatkaa tässä suhteessa, vai olisiko aika päättää se ja alkaa suunnitella itsellistä äitiyttä (jota harkitsin jo edellisen suhteen päätyttyä). Kävi myös tuo sama, että yhtäkkiä ei kiinnostanut enää syödä vitamiinilisiäkään tai foolihappoa.

Onneksi tilanne on sittemmin tasoittunut. Keskustelimme tänään vihdoin uudelleen (halusin antaa miehelleni vähän rauhaa aiheesta, joten en ole ottanut asiaa heti uudelleen puheeksi), ja nyt tunnen vain onnen tunnetta - hän haluaa lapsia ja yhteisen tulevaisuuden perheenä. Hän edelleen haluaisi hieman lisää aikaa ennen kuin alamme yrittää, mutta ymmärtää, että ikämme ja sairauteni vuoksi asian lykkääminen ei ole viisasta. Sovimme, että pyydän sen lähetteen lääkäriltäni, jotta pääsisimme ainakin jo sinne suunnittelupoliklinikalle ja kuulisimme ammattilaisen mielipiteen ja arvion tilanteestamme.

Vitsit mikä serotoniinibuusti. Vielä ei tarvitse "poistua" tästä ketjusta.

 

[Tähtiin tuijottelija]

Mä jotenkin ymmärrän sen, jos kuukautiskierto on asia josta mies ei kauhean hyvin ole kärryillä ja senkin, että oviksen havainnointi on naisen vastuulla, kun ei se miehen tikkuun pissiminen oikein auta siinä. Se on kuitenkin tympeää, jos ne perusasiat joutuu selittämään toiselle aina uudelleen ja uudelleen.

Suhde voi olla ihan tosi hyvä ilman seksiäkin, mutta lisääntymisyritykseen se seksi yleensä kuitenkin kuuluu, ja ei ole ihme, jos siitä sitten syntyy kitkaa ja painettakin. Jos ei tärppää heti eikä kohta, yrityksen pitkittyessä alkaa olla kovakalloisemmallekin selvää, että siinä vaaditaan oikealla ajoituksella jollain tavalla ne siittiöt emättimen perukoille ja sen jälkeenkin kaikki on ihan tuurista, tähtien asennoista, iltatuulen suunnasta sekä jonkun kiinalaisen perhosen siipien räpäytyksestä kiinni.

Se, miten ne siemenet sinne saadaan voi olla tosi ihanaa, mutta voi myös olla että kama sutrasta loppuu sivut ja ideat vähän kesken, ja toisinaan arkikuvioihin yhdistettynä toimitus on lähinnä rojut ränniin, naatitaan sitten joku toinen kerta. Kiertojen tullessa ja mennessä ehtii keskustella asiasta aika monta kertaa ja käydä läpi monenlaisia tunteita. Ehkä vielä enemmän, jos se seksi itsessäänkin on sellainen asia, joka ei ole ehkä ihan niin merkityksellinen kummallekaan eikä tule ihan niin automaatilla. On ymmärrettävää ja ok että siihen väsyy.

Tämä on nyt sitten puhtaasti omaa kokemusta, jonka nyt sitten oksennan johonkin, koska miksipä ei ja kai tässä joku ohkainen aasinsilta on. Mulla on kokemusta myös suhteesta, jossa halut oli tosi eripariset, ja miehellä oli jotenkin todella hankalaa, se oli aina sellaista tuhraamista. Se itse tuhraaminen ei ollut niin iso ongelma kuin se, ettei mies suostunut puhumaan aiheesta ollenkaan. Mä en tähän päivään mennessä tiedä, mikä oli vialla. Luonnollisesti kuitenkin syytin itseäni, ja keräilin itsetunnon rippeitä aika pitkään sen suhteen jälkeen. Mä olen monta kertaa miettinyt, miten hyvin asiat mulla on nyt koska halut kohtaa ja seksistä kuten kaikesta muustakin voidaan puhua ihan suoraan. Tästä yrittämisestä ei olisi tullut helvettiäkään exän kanssa, monestakin syystä.

En ihmettele yhtään, että tämä saattaa joko liimata tiiviimmin yhteen tai repiä erilleen. Sekin tuntuu vähän lotolta miten käy, kun tuntuu ettei edes omia tai varsinkaan toisen reaktioita voi aina ennustaa, sen verran vereslihalla ja perimmäisissä kysymyksissä näissä teemoissa ollaan.

Voimia. Kaikille.