Mä oon 31v ja esikoinen syntyi 20.
Oon satavarmasti kirjoilla, mutta että kuinka syvällä niin en tiedä

mutta just et kuormitun älyhelpolla, oon erityisherkkä (äänet, kosketus, energiat..) ja introvertti. Adhd on todettu jo lapsena ja nyt aikuisena uudestaan
Esikoisen raskaus oli suht vaikeeta aikaa, olin kipee ja vaivanen hyvin nopeesti. Sektio, minkä jälkeen olin myös kipee ja vaivanen

selvis kaiken maailman kohtu juttuja, vauva oli tosi itkusa ja ei nukkunut päiväunia, heräilyt, valvominen ja itku veti mut aiivan hermoraunioks. Synnytyksen jälkeinen masennus vaivasi muistaakseni puoli vuotta? Onneks on maailman paras mies, hän otti jo synnäriltä niiiin ison kopin vauvasta, et onki se meidän perheen "äityli" edelleen
Esikoinen oli tosiaan 'vaikea pikkuvauva', mut älyhelppo tyyppi jostain 6-8kk-> tähän päivään saakka. Erityisherkkä hänkin.
Sisarus tuli aluksi työnalle, koska tuntu olevan pakkomielle saada esikoiselle sisar, vaikkei siis itse olisi todellakaan ollut valmis. Ekaksi ajatuksena et leikkikaveri, sit et no tuki tähän elämään (esim vanhempien kuolema jne) ja sit tajusinkin et ihan vaan puhdas vauvakuume ja oma halu

vaikka samalla saan kunnon hengenahdistuksia et mitä oon tekemässä, kuinka selviän toisesta lapsesta oli se sit helppo tai vaikee... Nyt on elämä taas niin helppoa ja vapaata. Mut sit samaan aikaan intopiukeena odottaa ja toivoo, et pääsee kokemaan kaiken uudestaan ja toivottavasti vähän rauhallisemmin mielin. Pettyy jokasista menkoista jotka alkaa, kokee pientä (ja välillä isoa) kateutta/haikeutta/jotain muiden tuttujen raskaus uutisista jne.