Täältäkin ajatuksia äitiydestä...
Lapsettomuus on opettanut mulle arvostamaan lapsia ja sitä mahdollisuutta, että voi edes saada lapsen. En usko että olisin puoliksikkaan näin hyvä äiti, jos en olisi kokenut sitä kuinka vaikeaa tää voi olla. Kaikkein rankimpina ja väsyneimpinä hetkinäkään en ole lakannut kiittämästä, että sain tän pienen mun elämään.
Mulla on vaikeuksia kuunnella, kun lapsesta valitetaan ja puhutaan että se on rasittava. Omassa elämässä hyvin vahva kokemus tästä. Enkä puhu mistään tavallisesta arjen raskaudesta puhumisesta, peloista ja väsymyksestä, joka on ihan normaalia, vaan suoranaisesta kiittämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä.
Mua sattuu aina välillä tosi paljon, kun sellaiset ihmiset saa lapsia joita ei huolehtiminen vois vähempää kiinnostaa ja meille ei suoda toista vaikka kuinka toivotaan. Tuntuu että olen kateellinen roska.
Anteeksi sama virsi, mutta mulla on taas henkilökohtaisessa elämässä huono tilanne tän suhteen.
Tunnistan ton, että maailman tilanteesta tulee enemmän tietoiseksi.
Olen ajatuksien kanssa pitkälti samoilla linjoilla sinun kanssa. Mulla varsinkin viime vuodet on herätellyt vaikka yrittäminen ei silloin ajankohtaista vielä ollut ja aiemminkin onnistunut pidemmällä ajalla vasta.
Lapsitoive on asia, jossa tunteet on sallittuja, oli se sitten ilo, suru, kateus, onni mitä vaan. Niitä ei tarvitse hävetä tai piilotella. Ympäröivä maailma pitää sisällään paljon pahaa ja on heitä, joiden elämään lapsi ei mitenkään päin sovi, toisin sanoen, eivät tee lapselle tilaa, vaan omat riippuvuudet ja ongelmat ovat etusijalla.
Olen tuntenut itse tyhjyyttä, jopa kipua silloin, kun joku toinen onnistuu helpolla kerta toisensa jälkeen ja epäkiitollisuus loistaa puheissa, aivan kuin lapsi olisi tilattu liukuhihnatavara, jossa on valmistusvirhe
Mutta, mä uskon, että teidänkin vuoro tulee vielä
ehkä vaan hienovaraisesti vilautan jotenkin raskauden mahdollisuuden nii ne ei ota koska sit niide. Joutuu etsiä heti uus tilalle. Ennemmin jatkan tätä nykyistä ku saan siitä paremmin rahaa ja kerrankin homma mitä mä pystyn tehdä paniikkihäiriöstä huolimatta, enkö tosiaan halua että tää alkais pahentua uuden työn takia. Oon kovan homman tehnyt päästäkseni paniikkihäiriön kanssa tähän. Raskausaikana paniikkihäiriö ei onneks nii oireile, mut ku mulla on niii lähellä se paha vaihe niiin mun kroppa voi alkaa kränätä jos uus työ tuo ahdistusta.
Tää ryhmä on ollut ihan valtava ja mieletön vertaistuki, kun yksikään omasta lähipiiristä ei ole samassa elämäntilanteessa. On ihmeellistä, että nykypäivänä voi löytyä näin tsemppaava ja sydämellinen ryhmä netistä!
heinäkuisia minäkin olen vähän tänään kuikuillut, josko uskaltaisi alkaa höpöttelemään sielläkin kun aamuinen liuska oli hitusen vahvempi ja digi varmisti. Kannustin itseäni että ei se raskautta muuta, vaikka sinne siirtyisikin osaksi jo 
