Heippa jälleen :)
Mulla menee nyt rv 9+1 ja ensi viikon keskiviikkona eka virallinen ultra äitiyspolilla. Kovasti pohdituttaa, miten kaveri mahassa jakselee, mutta jaksan toivoa, että hengissä on ja rukoilen, että terveenä kaikenlisäksi
Yhden kerran olen vain oksentanut iltapainoitteisesti kun söin vähän liikaa. Muuten vaan sellainen jatkuva ällötys. Tosin syön nykyään vissiin jatkuvasti ja suolaista olen alkanut himoitsemaan. Atopia on ollut vaikeana, iho kutiaa ja kuivuu sekä reagoin ruokiin rajummin kuin ennen eli urtikaria on pahentunut. :bag: Muuten tuntuu, että maha on jo pompannut näkyviin, vaikka varmaan vaan turvotusta vielä
Selkäkivut on alkaneet vaivaamaan ja luulisin, että saan sairaslomaa töistäkin jo joulun alla, jos olo on oikein tukala, kun on sen verran nostelua joka päivä.
Mies kuitenkin rakkaudella vauvaa jo ajattelee, silittelee mahaa ja höpöttelee masuasukille. Miettii missä mun täytyy lääkkeitä ja muita juttuja säilyttää sekä millainen vaahtosammutin sieltä maailmaan tulee. Tänään tuli mun viereen nyt illasta, kun pyysin sitä laittamaan saunan päälle, niin tuli halaamaan ja sanoi, miten paljon mua rakastaa ja, että tiedänhän, että rakastaa myös vauvaa
Et jotain kai tää raskaus miehillekin tekee
Olen aktiivisesti lukenut tätä ketjua, myötäelänyt mukana ja pohtinut omaa yritysaikaani. Vaikka se aika oli omanlaisensa ja tavallansa kasvattava, oli se myös yksi elämäni surullisimmista ja yksinäisimmistä matkoista, jonka olen joutunut kulkemaan. Makasin ajoittain jossain tosi syvällä ja vihasin itseäni, eniten kehoa, joka ei tuonut minulle muuta kuin surua. Mutta mä tiesin sisimmässäni, oli sellainen tunne, että raskaaksi tuleminen voi viedä aikaa ja kuluttaa voimia. Ja vielä tänäänkin, kun töissä näen perheitä, jotka eivät jaksa ja silti lapsimäärä lisääntyy tasaisesti, en voi olla tuntematta mitään. Väkisinkin pidän sitä epäreiluna, että elämä valitsi niin, mutta ajastaan tämäkin varmasti häilyy taka-alalle. Tämä taival teki sen, että ei yritysaika ollut elämäni parasta aikaa, vaikka siihen mahtuikin monia hyviäkin asioita ja muistoja, henkilökohtaisesti en jää siitä kuitenkaan kaipaamaan mitään. Minun elämässä on niin monta kertaa käynyt niin, että en ole itse elämääni voinut vaikuttaa, niitä asioita, jotka vain tapahtuvat tahtomattani, on paljon. Mutta ei se mitään, ne asiat, kipeätkin, kasvattavat.
Mulle muistui elävästi mieleen sekin, miten paljon veljen sairauden vuoksi taisteltiin vuosia sitten ja lopulta onnistuttiin. Saatiin tietää toissapäivänä, että miehen veli oli toimitettu psykiatriseen hoitoon viikonvaihteessa, josta oltiin tosi helpottuneita. Oli ollut niillä hankala tilanne pitkään. Hiljaa sitten miehen kanssa mietittiin, mistä kaikesta ollaan yhdessä yli päästy. Ehkä se keskenmenokin on sellainen ja tää lapsettomuus myös, vähän niin kun sekin, kun oma veli psykiatriselle osastolle saateltiin psykoosien vuoksi, ei sellaisia asioita unohda eikä ne kulu koskaan pois. Ne voi löytää aina uudestaan ja uudestaan, mut vähän eri muodoissa vaan
Ja ehkä sitä omaa erilaista tarinaa oppii arvostamaan kaikkien vuosien jälkeen, kaikkien niiden itkujen ja kipujen läpi, omaa aikaansa. Siitä pitääkin olla ylpeä, ihan teidän jokaisen, vaikeuksistakin, itse en ole ainakaan löytänyt vieläkään toista samanlaista polkua ja siksi mietinkin, että kirjoittaisin vielä kirjan siitä, miltä tuntuu tai mitä elämä on, kun oma läheinen sairastaa vaikeaa psykiatrista sairautta. Mutta se taitaa jäädä vielä ajatuksen tasolle, en tiedä lukisiko sellaista kukaan kuitenkaan
Ja kyllä, me ei olla ostettu mitään vielä vauvalle, enkä ole katsonut edes vaunuja, koska en ole pystynyt siihen. Joka ikinen päivä, niinä hetkinä kun muistan olevani raskaana, olen ajatellut, ettei vauva voi selvitä loppuun saakka kehossani ilman, että keho pettää. Joko vauva ei jaksa tai minun kehoni ei selviydy koetuksesta. Mutta kovasti opettelen luottamaan, ajattelemaan, että aivan yhtä hyvin kaikki voi mennä hyvinkin, ei aina huonosti. Ostelemme tarvikkeita sitten, kun ollaan jo vähän pidemmällä, sitten kun voidaan edes vähän hengähtää.
Kaikille yrittäville valtavasti tsemppiä
Olette mun ajatuksissani, kaikki joilla on vaikeeta, älkää menettäkö toivoa, sitä on niin pitkään kun jaksaa uskoa.
Ehkä joskus niitä hyviä asioita joutuu vaan odottamaan. Enkä mäkään vielä tiedä, mitä meille tapahtuu tän raskauden suhteen. Mut ehkä kaikki aikanaan
aiva hukassa tällä hetkellä että kuka kirjottanu mitäkin 
lyö ihan tyhjää kun niin paljon muuta ajateltavaa.
lohduttanutkin miestä, että jos käviskin niin et tulis vaan tyttöjä, ni voi tytötkin innostuu.
semmosia ajatuksia tähän aamuun. Dpo4 tänään, olojen ihmettely jatkukoon 
nyt pysy kyydissä pikkuinen 
