Täällä yk9, kp3. En jaksanut edes pettyä kun kuukautiset tuli, vaikka itkin asiaa jo pari päivää aikaisemmin. Nyt on keho niin uupuneessa tilassa, että hylkii varmaan kaikkea uutta rasitusta ihan itsesuojeluhengessä. Mielenkiinto asioihin ei ole vielä mennyt, mutta uupumuksesta voi varmaan alkaa jo puhua. Unohtelen asioita. Väsymys ei nukkumalla parane ja kaikki liikkuminen, joka normaalisti tuntuu hyvältä ja aiheuttaa hyvää fiilistä kroppaan, tuntuu tukkoiselta ja ikävältä kehossa. Atooppisen ihottuman paheneminen ja pahana pysyminen kertoo minunlla stressistä. PMS-oireeksi lukemani sosiaalinen ärtyvyys on olemassa, mutta ei onneksi vielä vaikuta päivittäistasolla kanssakäymiseeni muuten kuin ehkä Whatsapp-ryhmäviesteihin vastaamattomuudella.
Mies ei osaa käsitellä minun negatiivisia tunteitani, vaan peilaa niitä, ja siitäkös monesti soppa syvenee. Viime keväänä oltiin aika syvissä vesissä asian kanssa, mutta nyt onneksi osataan jo puhua asiasta ennen kuin tarvitsee miettiä mitään avioeroja tms. Mies ehdotti jopa taukoa yrittämisessä, joka oli nimenomaan sitä; YRITTÄMISTÄ. Toisaalta ymmärrän ja tiedän tuon täälläkin puheenaiheena olleen stressin vaikutuksen raskautumiseen. Toisaalta taas sielu huutaa, että "Ei saa luovuttaa! Ikäero on jo paljon isompi kuin koskaan ajattelit sen olevan!".
Lapsivapaa viikonloppu olisi varmasti tarpeen, mutta jotenkin tuntuu, että ei se tätä arjen sietokykyä nyt ihan hirveästi paranna. Rakastan tuota esikoistani ja rakastan miestäni ja mielestäni minulla on hyvä elämä. Inhottaa, kun tuntuu että aika ja suorituskyky loppuu kesken.
Kiitos ja anteeksi. Tuntuu, että tästä ei oikein osaa jutella missään, niin kiva että täällä voi avautua ilman että kukaan syyllistää.