Toki mullakin kaikki tuntui surkeemmalta, kun fiilis oli ihan paska
Mut fyysisesti olo parani ja seki sillon ärsytti.
Huh kuulostaa melko hurjalle tahti sulla. Nyt koita kuunnella omaa kehoa ja mitä se tarvitsee
Hyvä että pääset välillä sen sairaanhoitajan kans välillä jutteleen, se on tärkeää myös silloin kun fiilis on itsellä parempi. On mieletön askel jo se, että osaa pyytää apua henkiseen kuorman purkuun!
Mun miesystävällä on taipumusta masennukseen (en tarkoita että sinulla olisi sama asia siis), ja itseä välillä stressaa eniten ne ajan jaksot kun hänellä menee
tosi hyvin. Niistä putous on yleensä korkeampi, ja sellainen tasapaksu tahti on selkeästi pidempi kestoisempaa ja kaikin puolin rauhallisempaa, ja etenkin onnellisempaa. Ja on se vaatinut myös minulta paljon työtä tukea häntä ja mukautua tilanteeseen, kuitenkaan itseäni muuttamatta. Ei siis ole tarkoitus verrata teitä keskenään, vain kun mainitsit tuosta syömishäiriöstä niin tuli omia kokemuksia mieleen vaikkakin toisena osapuolena. Ja omasta kokemuksesta huomasin kuinka tärkeää (ja vaikeaa) se avun hakeminen on.
Huh en tiedä mistä tämä purkaus nyt tuli, tarkoitus ei siis missään nimessä mitenkään pahalla sanoa ja oon huono ilmaisemaan ajatuksiani ylipäänsä. Pointti kai oli että oot hienolla matkalla ja oon tavallaan ylpeä susta miten ihanasti ja rehellisesti kirjoittelet sun kokemuksista
En pahastunut, puhuit ihan totta ja lohduttavia sanoja
Ensinäkin mulle isoin askel oli jo se, että hain apua, mutta sitäkin isompi askel oli se, että myönsin itselleni (minulle pärjäävälle, järkevälle ihmiselle tosi kova paikka) että mulla on tälläinen sairaus nimeltä paniikkihäiriö ja siihen kuuluu laaja-alainen ahdistuneisuushäiriö. Itken tämän sanoessani, koska en olisi halunnut olla heikko vaan vahva. Kukapa ei haluaisi. Masennuspisteet mulla oli koholla, vaikken tunne itseäni joka hetki masentuneeksi, mutta jotain sinnepäin olevaa tähän liittyy.
Häpeän monesti itseäni paniikkikohtausten jälkeen ja itken sitä, ettei tälläinen ihminen ansaitse lapsia, että olen muiden silmissä automaattisesti huono vanhempi, jos lapsia saan. Mä olen aina ollut suorapuheinen ja avoin, mä en halua salata sitä, mikä painaa, vaikka osa pitää sitä huonona asiana. Se on kai osittain mun selviytymiskeino.
Yksi paniikki tulikin nyt lenkin jälkeen, olin kyllä aamulla juonut kahvia, se voi vaikuttaa, mutta treeni oli varmaankin hermostolle nyt liian raskas. Mulla oli vaan taas tarve todistaa itselleni, että mä pystyn siihen, vaikka väkisin. Sitä ei pitäisi tehdä. Lenkin jälkeen itkin, koska treeni ei tuntunut miltään (ei hyvältä eikä huonolta) ja sitten vyöryi se suunnaton ahdistus kun sydän jyskytti ja ajattelin taas pakonomaisesti sydänvikaa. Kävin suihkussa ja suuntasin ajatukset pois kehostani ja kohtaus lipui pois. Mä olen jo orientoitunut siihen, että saan jonkin paniikkilääkityksen. Ja jos olen nyt raskaana, paniikit varmasti vain pahenevat. Olen kyllä halukas kokeilemaan kaikki muut konstit ennen lääkkeitä, etenkin jos raskaus alkaa, mutta jos on pakko joudun turvautumaan lääkkeisiin myös raskausaikana. Onhan ihmisillä sairauksia, joita pitää hoitaa ja tämä on kohdallani sellainen.
Tiedän, että mun kohdalla aloitetaan varmaan terapia tai vähintään psykologin käynnit, sillä olen vielä kuitenkin nuori ja työikäinen.
Olen aina ennen ollut tosi tasapainoinen, en tämänkaltainen sekoilija. Mut kai mun on vaan myönnettävä, että keskenmeno rikkoi mun sietokynnyksen. Tietysti mietin, miten neuvola suhtautuu tilanteeseeni, kun kontakti on psyk. puolella, mutta luulisi niiden ennenkin tehneen yhteistyötä. Mä olen kuitenkin tosi myönteinen avulle.
Mies ymmärtää mua kyllä ja sitä ei haittaa mun paniikit. Se on myös ainoa ihminen, joka saa mut rauhoittuneeksi
Jos raskaudun äitini saa varmaan slaagin, mutta olis kannattanut sen miettiä näitä asioita, kun lapsia aikanaan teki, miten niitä kasvatetaan ja mitä pelon lietsominen aiheuttaa. Kaipa mä myönnän, ettei omat perheoloni olleet lähelläkään normaalia, kun isovelikin kävi ensimmäisen kerran psykiatrilla vaikeiden kuoleman pelkojen vuoksi 5-vuotiaana. Kesti ilmeisesti 23 -vuotta ymmärtää asia.
Tasaisena pitäisi elämä yrittää pitää. Nyt vaan lepoa ja rauhallisia asioita yhdessä miehen kanssa.
tosin Yk 7 nappas tuo keskenmennyt. Eli toivoa ei kannata heittää 
oli pakko herätä syömään appelsiineja ja jestas, miten ne maistuukaan hyviltä 
Tulee pitkät pari viikkoa. Onneks meillä on eteisen pinteremppa menossa niin hommaa riittää. :angelic:
tänään voisin käydä rennolla lenkillä kuukauden tauon jälkeen. Saisin muutakin ajateltavaa 
:
:arghh:
mut tosi yksilöllistä ilmeisesti! Ainakin muistelin et joku kirjoitteli täällä et hiukset voi huonommin 
