Mä olen ollut hiljaiselossa. Sain jälleen vaikean allergiakohtauksen, tällä kertaa riitti ja menin uudestaan lääkäriin. Teki sitten kiireellisenä lähetteen ihopolille, ensi tiistaina on jo aika, onneksi 3 päivää enää siihen.
Epäillään lääkeaine-allergiaa, hulluinta on, että epäily koskee tällä hetkellä allergialääkettä ja kortisonia, oikeastaan apuaineita, mitä niissä käytetään. Sama apuaine löytyy monesta muustakin, kuten meikeistä, lisäravinteista, saippuoista ja jopa hammastahnasta. Lääkeaine-allergia selittäisi sen, miksi reaktiot tuli vaikeina viiveellä, sillä molemmat valmisteet vapauttaa yhdistettä hitaasti vereen useiden päivien ajan. Toinen vaihtoehto on jokin tavanomainen ruoka-aine, kuten peruna. Huonossa lykyssä molemmat. Itse toivoisin mieluummin ruoka-ainetta, kuin apuaineita, kun se vaikeuttaa muutoin niin montaa asiaa.
Tänään on toinen päivä, kun en oo ottanut mitään näistä lääkkeistä - turvotukset kadonneet, painan vaivaiset 60kg eikä kutinaa tai kihelmöintiä ole enää esiintynyt. Toisaalta en ole syönyt myöskään mm. Perunaa tai porkkanaa lainkaan. On myös mahdollista, että kärsin samalla voimakkaista lääkkeiden sivareista, mutta allergia jollekin kuitenkin on nyt olemassa ja sitä onneksi lähdetään selvittämään.
Enkä enää kiellä sitäkään, että mä olen varmaan jonkin verran masentunut ja saanut paniikkihäiriön. Tää on niin kipeä myöntää, minä joka luulin, etten masentuisi tai väsyisi ikinä. Ja tästä ei ilmeisesti kovin kepeästi toivutakaan. Mun oma terveys ja mielenterveys on ihan romuna. Itken edelleen sitä keskenmennyttä, enkä voi ymmärtää, miksi mun keho haluaa tehdä tän kaiken mulle. Tai miksi tän kaiken piti tapahtua juuri tällä tavoin ja nyt. Tuntuu liian usein siltä, että millään ei ole mitään merkitystä - en pysty keskittymään mihinkään ja vain itken. Pelkään, että mieskin kyllästyy ja kaikki hajoaa. Kaikki unelmat, odotukset ja suunnitelmat meni roskakoriin. Ei tullut vauvaa, ei ostettu kauan pohtimaamme taloa, jota olisimme yhdessä remontoineet. Ei tullut opinnoista ja töistä mitään, moni ystävä katosi keskenmenon myötä ja eniten pelkään, että tuleva kesäkin valuu viemäriin, kun en kykene mihinkään, vaikka miehellä töitä. Tuli vain kyyneliä ja tuskaa lisää, sairautta ja kipua.
Anteeksi tämä valitus. Halusin vain kertoa missä mennään. Roikun täällä edelleen kertomassa kuulumisia, mutta me laitettiin yritys jäihin ainakin siksi aikaa, kun mä saan oman kehoni kuntoon, lähinnä nuo allergiat. Tietty mä käyn vielä siellä psyk. puolella juttelemassa ja siirrettiin tuo lääkärin aikakin ihopolin ajan vuoksi.
Ja, mä ymmärsin kyllä, mitä
Jann, sanoi. Siis, ettei tarkoittanut mitään pahaa. Kirjoittelussa on se huono puoli, kun voi niin herkästi tulkita väärin
Ois kyllä mahtavaa, jos tässäkin ryhmässä niitä plussia satelisi
Mut ainakin omalla kohdalla tää yritys tuntuu yhdeltä epätoivoiselta epäonnisuuden multihuipentumalta. Mutta joo, se siitä. Palataan, tsemppiä tilanteisiinne
tein sit äske dpo6 ovistestin
positiivista kuitenkin että olet jo matkalla kohti parantumista kun tilannetta hoidetaan mielenterveyden sekä fyysiseltä puolelta. Tiedän miltä masennus tuntuu ja just toi että mikään ei tunnu miltään/millään ei ole mitään merkitystä. Itse sairastuin siihen n. 10v sitten. Mutta onneksi siitä voi parantua vaikka aikaa viekin. Vaikken tiedä keskenmenosta mitään niin luulen että siihen auttaa vain sureminen ja suremisen salliminen. Toivottavasti saat lähetteen pitkäaikaiseen terapiaan vielä.
