Joo, alkuun tuntui lähinnä liukuhihna työltä se ultraus. Tai edelliset kerrat. Mutta nyt kun päivystyksen kautta viikko sitten menin, ja kesti monta tuntia päästä koko ultraan, multa kysyttiin odotusaulassa jopa haluanko syötävää tai onko millanen olo, että jaksanko siinä odottaa. Ja vaihtui työntekijätkin siinä kolmen maissa, ja yhtä empaattisen oloisia olivat, kyseltiin nimi ja että pärjäänkö. Sitten lisäksi tämä gyne kuka ultras, oli myös yhtä empaattinen, ja selvästi ihan huolissaan, itse olin vähän halolla päähän lyöty kaikesta, koska en ollut osannut olla enää huolissani mun hemoglobiinista hirveemmin tai muutenkaan, pelkäsin vaan mahdollista kohtutulehdusta. Sairaanhoitaja kuka ohjeisti cytotecin käytön toivotti jaksamisia ja hyvää joulua, kuten myös tää gyne. Tää huolestuneisuus ehkä osin sai mut sit autossa murtumaan itkuun, kun tajusin että olisin voinut vaikka kuolla siihen verenvuotoon. Että jos se oliskin vaan jatkunut, ja jos olisin ollut yksin ja menettänyt tajun. Ei sitä sillon osannut ajatella. Jotenkin ajattelee että jos kohtu tyhjenee, nii ei se x määrää enempää voi verta vuotaa, jos ei oo mitään avo haavaakaan. Mutta verenvuodon aiheuttana shokki onkin eriasia ja jos olis pyörtynyt ja lyönyt samalla päänsä. No onneksi kaikki meni kuitenkin loppuviimein ihan hyvin.
Mutta ei se raskaaksi tuleminen mikään pikkujuttu terveydellisesti, varsinkin jos jotain ongelmia tulee. Nyt sen ymmärtää. Että keskenmeno ei ookaan aina vaan ne vähän runsaammat ja kivuliaat menkat, mitä se mun eka keskenmeno oli.