Tämäpä. Jos nyt jotain pitää tässä paskassa hakea, niin oon sitä mieltä, että jos tää pitää jollekin tapahtua, niin hyvä että jos se oon mä. Koen kuitenkin, että ellen nyt kuoleman tuomiota saa, että mulla vois olla ihan hyvät henkiset ja psyykkiset voimavarat tämän asian yli pääsemiseksi.
Ei siis kyllä poista sitä tosiasiaa, että oon itkenyt useaan otteeseen silmät päästäni pelkästä ajatuksesta, että en sais ehkä enää ikinä vauvaa. Mutta aina niinä hetkinä kun voin ajatella yli tämän lapsi asian, tiedostan että mulla on elämässä paljon muitakin kun äitiyteen liittyviä tavoitteita.
Olet uskomattoman sinnikäs ja rohkea! Voimia!
mies tossa jo meinas että onhan niitä vaihtoehtoja, mut en tiedä lähettäiskö adoptioprosessin tosissaan. Ei siinä muuten, mutta kun se prosessina on niin hiton pitkä
noh, yritän olla menemättä asioiden edelle. Onneksi on niin paljon kalenterissa ohjelmaa, että perjantai tulee aika pian.

(mies on muutaman vuoden nuorempi) ja meidän esikoinen on jo 5v. Välillä mietin sitäkin, että olenko ihan hullu kun vielä haluan aloittaa vauvan kanssa uudelleen.



Nyt kaikkea hyvää, uskoa ja luottoa tulevaan! Tuo on piinaavaa aikaa, mutta lopulta koko raskausaika menee aivan liian nopeasti
