Me ei olla edes kihloissa, pelkästään pankin kanssa naimisissa. Pian 6v oltu yhdessä. Mä oon taas alkanut odottamaan josko toi mies kosisi joskus. Mulle riittäis "pelkät" kihlatkin muutamaksi vuodeksi hyvin
mutta eipä ole tuo mies avioliiton perään, ei ole koskaan kuulemma kokenut että avioliitto olisi hänelle tärkeä must juttu. Sanonut kyllä että jos haluan niin voi mennä naimisiin mutta en tiedä miten pitkään sitä aloitetta (eli kosintaa) hänen puolelta joutuu sit odottamaan. Itse en haluaisi kosia ja välillä oon heittänyt siitä puolivitsiä niin mies ollut enemmänkin säikähtänyt. Välillä olin itsekin ajatuksella ettei mua haittaa vaikkei naimisiin mentäiskään mut en tiiä miks nyt taas se ajatus on nostanut päätään
viime viikolla tuli koruliikkeen mainoslehti jossa paljon sormuksia ja niitä katseltiin ja kerroin mieltymyksiäni, vinkvink
niin ja siitä sain vähän toivoa kun kysyin mieheltä muutama vk sitten että mikä meidän lapsen sukunimeksi sitten tulee ja hän vastasi oman sukunimensä johon sanoin että mä haluan olla samanniminen lapsen kanssa ja sanoi sitten "eli sun sukunimi pitäis sit vaihtaa" :angelic:
Mekään ei olla kihloissa vieläkään, vaikka ollaan oltu nyt 7-vuotta yhdessä
Meillä siihen on vaikuttanut suurimmiten taloudellinen tilanne, etenkin kun me ollaan lähestulkoon yhtäaikaa opiskeltu ja sormuksiin haluaisi kuitenkin panostaa, mutta muutama satanenkin lisämenoa kuukaudessa on tuntunut tähän hetkeen paljolta. Varmaan on vaikuttanut sekin, kun meillä kummallakaan ei ole tuntunut olevan mikään kiire (siitäkään huolimatta, että lähes kaikki ystäväni ovat kihlautuneet nopeasti muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen), eikä me olla jotenkin koettu, että se muuttaisi mitään. Toki ajattelemme, että se on lupaus avioliitosta ja avioliittoon kyllä haluamme, mutta koska miehellä suuri suku niin rahaa palaisi, vaikka molemmat meistä on kyllä aika minimalistisia siinä suhteessa, ettei tarkoitus ollut kyllä mitään jumbohäitä pitää, mutta tiedä sitä - tärkeimmät kuitenkin kutsutaan, ja jos niitä tärkeitä on monta niin häät on sitten isot
Niin ja jotenkin sellainen fiilis on ollut meillä molemmilla, että jos raskaaksi tulen, emmekä ehdi sitä ennen naimisiin, niin viimeistään silloin "pitäisi" mennä
Mä lähinnä haluaisin häät miehen sukunimen vuoksi, eikä me olla päästy yhteisymmärrykseen, missä häät pidettäisiin, kun mies puhuu maistraatista ja mä haluaisin kirkkohäät
Eli aika auki on kaikki suunnitelmat vielä. Ehkä pitäisi ne kihlat ensin, me ollaan puhuttu paljon sormuksista ja kihloista, mut jotenkin ollaan oltu niin aikaansaamattomia - toisaalta me ollaan myös niin materiaalittomia, että naurettiin miehen kanssa yksi kerta, kun mietittiin näitä kihlausasioita, että tuohisormuksethan ois hyvät (kertois kantajistaan ainakin)
No joo, ei ehkä kuitenkaan
Meille nää vauva-asiat, mun sairastuminen ja yhteinen taival on kyllä opettaneet eniten. Jotenkin miehestä on kuoriutunut enemmän sellainen miehisesti tosi välittävä ja herkkä kokemuksiemme myötä (vaikka onkin kovin maskuliininen, eikä näytä itkua edes minun nähden), vaikka olis voinut käydä juuri päinvastoin monessa kohdassa. Eikä meillä oo tosiaankaan ollut aina kahdestaankaan helppoa - itseasiassa mies myönsi minulle viime talvena pitkään hyvin menneen jakson jälkeen, että harkitsi edellisenä keväänä eroa vakavissaan (eikä siinä, kyllä minäkin olen sitä miettinyt meidän suhteen aikana vakavissani, mutta sinnikkyys ja usko siihen, että kaksi aikuista ihmistä pystyy kyllä selviytymään vaikeistakin asioista ja ajoista yhdessä, sai minut luottamaan siihen, ettei eroaminen meidän kohdalla muuttaisi mitään ja oikeassa olin
) - se sai ajattelemaan sitä, että parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi ja, että itsellänikin on paljon peiliinkatsomista monen asian suhteen. Yhteisten, pitkien keskustelujen, neuvottelujen ja päätösten jälkeen, molemmat teki muutoksia, jotka auttoi eteenpäin ja nyt meillä menee paremmin kuin ikinä, vaikka mulla on näitä omia pulmia terveyden kanssa. Meillä on aika haastavat luonteet tavallaan ja ulkopuolisen silmissä me varmaan aletaan muistuttamaan enemmän vanhaa pariskuntaa kuin nuortaparia
ja oon mä törmännyt tosi usein siihenkin, että multa on kysytty, miten jaksan tuota ukkelia, että mulla on lehmän hermot, mut siihen oon vaan todennut, että jos ei kestä toista huonoimmillaan, ei ansaitse sitä myöskään parhaimmillaan (koskee molempia) ja kai näiden vuosien aikana kehittyy jonkinlainen suodatin tuohon toiseen, että ei ihan kaikkea ota niin tosissaan (huumoriveikkoja kun ollaan)
Yksi tärkein oppi täälläkin on ollut se, mistä Helenakin puhui eli yhdessä tekeminen sekä vaikeistakin asioista puhuminen.
Me muisteltiin miehen kanssa menneitä ja sitten mies yksi kerta totesi, että on tosi ylpeä meistä molemmista, kun ollaan näin pitkälle päästy ja jaksettu toinen toisiamme, vaikka on ollut välillä todella vaikeaa. Itkut meinasin siinä täräyttää liikutuksesta
Mieheltä tulee välillä sellaisia viisaita lausahduksia, et oon aina toisinaan yllättynyt
Tästä tuli taas romaani, mutta oli pakko kommentoida
Kun tää sairaus on selätetty, niin vauva olis enemmän kun tervetullut meille - uskon, että selviydytään yhdessä vaikka mistä :angelic:
ei varmaan ihan ajatellu asiaa niin mä nykyään ajattelen..
6 vuotta kihloissa
ja kyllä, riitelemme yhä edelleen toisinaan
:
Omassa päässä se nimi tietysti nyt yhdistyy aina vain siihen sennimiseen tuttuun, mutta on totta että jos omalle lapselle antaisi sen nimen, niin hyvin pian se varmaan yhdistyisi pelkästään siihen omaan lapseen.
