Huomaan teidän naisten tarinoita lukiessani, että suhtaudun moneen muuhun verrattuna hyvin eri tavalla tähän raskautumiseen ja siihen liittyvään. Itse olen jotenkin aina ajatellut, että raskaaksi tuleminen ei ole mikään itsestäänselvyys, että voi hyvin olla ettei me sitä omaa lasta saada koskaan vaikka miten toiveissa olisi. Siten en osannut esikoista yrittäessä edes odottaa, että tärppi kävisi helposti ja nopeasti. Silti pitkä yritys jossain vaiheessa alkoi rassata ja hajottaa toki, mutta tämän toisen kohdalla nyt mennään yk5 ja edelleen tuntuu siltä, että on yritetty vasta niin vähän aikaa, että ihmehän tuo olisi jos nyt jo tärppäisi. Täällä on kyllä mukava lukea niitä toisenlaisiakin tarinoita, ettei se kaikille ole niin vaikeaa :)
Ilmeisesti oma suhtautumiseni elämään yleensä on jotenkin tieteellisen kliininen ja se kai heijastuu tähänkin asiaan. Esikoista yrittäessä koin sen alkuraskauden keskenmenon, enkä oikein sitäkään ymmärtänyt surra. Tiesin, että ne ovat hyvin tavallisia ja niitä vaan sattuu, joten jotenkin osasin odottaa jo valiiksi että varmaan se joskus sattuu omallekin kohdalle. Enemmänkin olin silloin superiloinen siitä, että ylipäätään pystyin tulemaan raskaaksi. Silloin tuli ensimmäisen kerran semmoinen olo, että kyllä me joskus se oma lapsi vielä saadaan. Koulutukseni vuoksi satun tietämään paljon siitä mitä kaikkea raskaudessa voi mennä pieleen, niin jotenkin olen ajatellut aina että sitä voi huokaista helpotuksesta vasta sitten, kun se vauva on viimein syntynyt ja sylissä. Ei mulla esikoista odottaessa se pieni pelko siellä takaraivossa helittänyt kertaakaan ennen synnytystä, mutta se saman pelko oli olemassa kyllä jo siinä ensimmäisessä raskaudessa, vaikkei silloin vielä ollutkaan tuota keskenmenokokemusta. Ehkä se on sitä "pessimisti ei pety" -filosofiaa...
Toivottavasti joku ymmärsi mitä tarkoitan. Missän tapauksessa en halua vähätellä kenenkään raskaita kokemuksia tai surun tunteita keskenmenosta. Osanotot ja kovasti voimia ja jaksamista teille! Ymmärrän hyvin ne tunteet, vaikken niitä itse kokenutkaan. Halusin vain tuoda erilaisen näkökulman tähän keskusteluun, kun usein tuntuu että olen ajatuksineni ihan yksin. Keskenmenon jälkeenkin oli vähän hölmö olo, kun koin että olisi pitänyt olla surun murtama, mutta en ollutkaan. Olin kai siihen mahdollisuuteen niin valmistautunut, ettei se sitten tullut yllätyksenä...
Eli tämän vuodatuksen pointti: Ei se pelko hellitä koskaan!
