Täällä on puhuttu paljon ystävistä, heidän tukensa puuttumisesta ja siitä kuinka he eivät ymmärrä sitä sisäistä tuskaa, minkä lapsettomuus aiheuttaa, puhumattakaan keskenmenon aiheuttamasta surusta ja epäonnistumisen tunteesta. Ollaan moitittu raskautuneita ystäviä, joiden elämään ei mahdu enää muuta kuin se oma odotus tai ihmisiä, jotka ovat saaneet syliinsä sen pienen nyytin, jota me kaikki toivomme elämäämme jonain päivänä.
Onko täällä ihmiset ajatelleet sitä, että ehkä meidän elämäämme ei mahdu enää muuta kuin suru joka kuukautisista negativiisista raskaustesteistä. Mielen täyttää vain oman lapsen kaipuu, sen yrittäminen ja kaikki mikä siihen liittyy. Täällä ovat ihmiset suoraan sanoneet kuinka ystävien raskausuutiset suorastaan nostavat vihan pintaan, kuinka raskaana olevia ystäviä on vaikea jopa onnitella onnesta, joka heitä on kohdannut. Osa on jopa sanonut, että ovat jättäneet onnittelut väliin, osa ei halua enää nähdä raskaana olevia ystäviään, koska se satuttaa oman lapsettomuuden keskellä.
Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään ja se on pistänyt ajattelemaan asioita myös raskaana olevien/lapsen saaneiden ystävien puolelta. Voimmeko oikeasti syyttää ystäviämme heidän tukensa ja ymmärryksensä puutteesta, jos emme itse pysty iloitsemaan heidän puolestaan. Eivätkö he saa olla onnellisia omasta onnestaan vain siksi, että jollekin toiselle ei ole sitä omaa lasta suotu? Enkö enää ota yhteyttä ystäviini, vain sen takia, koska minuun se sattuu? Entäpä mitä he ajattelevat siitä, että minusta ei enää kuulu kun he ovat raskaaksi tulleet, olenko minä todella niin hyvä ystävä?
Puhutaan, että raskaana olevat elävät siinä omassa pienessä kuplassaan, johon ei enää mitään muuta mahdu? Ehkäpä se taidankin olla minä, joka elän omassa pienessä kuplassani. Odotan ymmärrystä, myötätuntoa, kuuntelijaa. Ehkäpä ystäväni haluaa jakaa kanssani kaikkea sitä mitä raskaus on tuonut tullessaan. Varsinkin ensimmäisen lapsen odotus on varmasti maata mullistavaa. Keho muuttuu, ajatuksia heräilee, ehkä myös pelkoja raskauden ja tulevaisuuden suhteen.
Eri asia on tahdittomuus, josta joku taisi mainita. Kerrottaessa omasta keskenmenosta on suorastaan uskomatonta, että toinen vastaa siihen vauvankuvilla. Tuota minäkään en ymmärrä. Jätettäköön se ihmisen oman ajattelemattomuuden piikkiin.
Itselleni hyvin läheinen ystävä alkoi odottamaan vauvaa heti pian heidän aloitettuaan yritys. Minun oli suorastaan vaikea nähdä häntä. Peruin yhteiset tapaamiset ajatellen, että hänen näkemisensä satuttaa liikaa. Tuossa pari päivää sitten soitin hänelle ja kävimme yhdessä kahvilla pitkästä aikaa. Hän kyyneleet silmissään halasi minua ja sanoi pelänneensä menettäneensä ystävän sen takia, että hänelle suotiin jotain sellaista, mitä minä vielä itselleni odotan ja toivon. Ja kuinka hän on kaivannut ihmistä jolle puhua, kaiken tämän uuden vaikkakin niin ihanan keskellä.
Omia ajatuksia tähän iltapäivään. Hyvää sunnuntain jatkoa arvon naiset

:)