Huomenta vaan taloon! Mä olen nukkunut ekaa kertaa viikkoihin 6 tuntia putkeen ja se on hieno juttu se! Univelka alkaa hiljalleen vaivaamaan, ehkäpä ne hormoonitasot laskee mutta jospa se kohta jo helpottaisi.
Mä kirjotan vielä tästä aamukahvin ääreltä ihan ajatuksen virtaa, koettakaa kestää :) Mä jotenkin selvisin siitä ensimmäisestä km:stä tosi "helpolla", kun vuoto alkoi itsestään enkä kerennyt olla "kuin" viikon raskaana. Ja vielä kun pääsi heti uudelleen yrittämään niin sen myötä se paha olokin helpotti. Nyt tässä joudutaan lusimaan joulut ja uudetvuodet ennen kuin tapahtuu yhtään mitään ja vielä kun joudun odottamaan niitä koepalatuloksia niin jotenkin se henkinen parantuminen ei lähde ollenkaan käyntiin.
Musta mun mies sanoi niin kauniisti silloin, kun oltiin ajamassa sairaalaan, kun piti vaan mua kädestä kiinni ja totesi, että hänelle on vaan tärkeintä, että mulle ei tapahdu mitään pahaa ja me saadaan olla yhdessä. Ja sen sanomana sekään ei tuntunut pahalta, että meidän pitää olla kiitollisia, että meillä on maailman ihanin pieni poika. Joka on ihan totta mutta kyllä se musta tuntuu pahalle, kun muut sanoo, että ole onnellinen, että olet saanut edes yhden lapsen.
Mä myönnän heti, että olen varmasti paremmassa asemassa, kuin ne jotka eivät ole onnustuneet saamaan sitä omaa lasta vaikka kuinka haluaisivat mutta mä en ymmärrä sitä ajatusta, että kaikkien pitäisi tyytyä johonkin. Ihankun ei saisi haluta vaikka nyt sitte lisää lapsia, koska pitää olla vaan onnellinen siitä mitä on jo saanut. Mikä ihme niitä ihmisiä sitten patistaa elämässä eteenpäin tai tekee elämisestä elämisen arvoisen, jos vaan aina tyytyy johonkin?
Mä myös jotenkin ajattelin naivisti silloin, kun alettiin toista tekemään, että mun kroppa tietää mitä tekee, kun yksi onnistunut raskaus on jo takana. Kuukausi kuukauden jälkeen eikä plussan plussaa. No sitten se ylläriplussa tuli ja viikko siitä oltiin taas lähtökuopissa. Siinä vaiheessa lohduttauduin sillä ajatuksella, että olen edes onnistunut raskautumaan. Kun sitten tämä kolmas raskaus alkoi niin ajattelin taas kerran tyhmänä, että kyllä se kroppa nyt viimeistään on hommassa mukana. No siihen ansaan en enään lankea. Kyllä mä kipuilen tämän toisen lapsen saamisen kanssa paljon enemmän kuin ensimmäisen. Varmaan jo senkin takia, että tää on vielä kivisempi tie kuin ensimmäinen ja toisaalta taas tiedän mitä se äitinä olo on.
Niinkuin teistä moni sanoikin, ne kommentit on jotain ihan käsittämätöntä. Mulle sanoi hoitaja sairaalasta kotiin lähtiessä, että kyllä se siitä (mit. vit.??), on ylemmän kädessä mitä meille tapahtuu. Joku ehkä saa siitä lohdutusta, että joku muu päättää mitä meille tapahtuu mutta musta musta on kauheaa, että joku on päättänyt, että mulle saa käydä näin. Kuinka paha ja julma sellaisen päätöksen tekijän täytyy olla! Mä kun en toivoisi tätä pahimmalle vihamihellenikään. Ja kyllä teidän vuoro vielä tulee, kun sen aika on. Todellakin, mikä vuoro ja mikä aika? Minkä perusteella niitä vuoroja oikein jaetaan, kun kerta alkoholistit ja narkkaritkin tulevat raskaaksi ja saavat niitä lapsia. Vielä valitettavasti usein useamman. Mä vaan kyynisesti uskon, että elämä tule olemaan koskaan reilua.
Kiitos ja anteeksi teille ihanat naiset!
Mimille hurjasti tsemppiä seuraaviin päiviin! Toivottavasti tyhjennys menee hyvin!
Mites meidän Timbe?
Mä teen nyt vähän shoppailuterapiaa netissä :)