Miehilläkin on oma hormonikiertonsa, johon mm stressi ja unen laatu vaikuttavat. Myös kaikenlainen muu kuormittavuus esim työssä heijastuu siihen yleiseen jaksamiseen + ehkäpä sen myötä halukkuuteen keskustella "henkeviä". Itse antaisin ajan tehdä töitä puolestani ja samalla keskittyisin kaikkeen muuhun ja mukavampaan.
Pettymys pieniin (?) asioihin puolisossa
- Ketjun aloittaja Olive
- Aloituspäivämäärä
Pilkki24
Kunnioitettu kommentaattori
Toisaalta ei kukaan välttämättä jaksa koko ajan niitä vaikeita keskusteluja, jos niissä joutuu usein ottamaan vastaan kritiikkiä (vaikka olisi aiheellistakin). Mie en oo mikään ihmismielen asiantuntija, mutta itse ainakin vastaan herkimmin positiiviseen vahvistamiseen. Asiasta, kun sanotaan kerran suoraan niin sen jälkeen kyllä pyrin toimimaan ja kun kiitetään silloin kun olen toiminut toisen mielestä kivasti niin jatkan sen asian tekemistä ja saan muutettua tapani, mutta jos asiasta vaan jatkuvasti nalkutetaan niin ei kiinnosta enää yrittää. Ihmisillä kuitenkin kestää oppia uusia tapoja.
Se, että miehesi toisinaan on hyvin vastaanottavainen kuitenkin viittaa siihen, että hän kyllä haluaa parantaa asioita, mutta kuormitusta tulee vain liikaa.
Ei varmasti jaksakaan, mutta mun mielestä olis aiheellista päästä purkamaan tämä tilanne edes jollain tapaa. Nyt mua harmittaa kun on olo että toista ei kiinnosta mun tunteet, ja hänelläkin selkeästi ikävä olo kun satunnaisesti tiuskii ja kettuilee. Ja kun kyse ei oo edes siitä että hän ottaisi onkeensa kun jostain sanon, vaan ei välttämättä muuta toimintaansa. Koitan kyllä itse nimenomaan kehua silloin kun toiminta on onnistunutta ja koitan tällä tavoin vahvistaa, enemmän kuin nalkuttaa. Nyt vaan jotenkin itseä ärsyttää tämä, että harvoin voin kertoa omista tunteistani sillä tavalla, että hän vastaisi empaattisesti, vaan aina on defenssit vastassa. Ja kyllä, kerron omasta näkökulmasta enkä syytellen. Toki varmaan voisi vieläkin pehmentää, nyt tässä asiassa sanoin ”Musta tuntuu siltä ettet halua viettää mun kanssa aikaa”. Ehkä olisi pitänyt sanoa ”Mulla on yksinäinen olo, ja tuntuu että meidän välinen yhteys katkeilee. Haluaisin vahvemman yhteenkuuluvuuden tunteen”. Ja tällä lauseella ajattelinkin avata keskustelun uudelleen, kun sen aika on, samalla painottaen miten tärkeä meidän suhde minulle on ja kuinka rakastan häntä.
Hyväksyn hänelle kyllä huonot jaksot ja päivät, niitä on kaikilla ja nykyään en ota niistä itseeni (ennen kun kuvittelin olevani syyllinen hänen oloonsa, mitä kuitenkin harvoin olin). En kuitenkaan haluaisi nyt hyväksyä sitä, että tällaiset ratkaisemattomat konfliktit jää leijumaan ilmaan ja niitä ei koskaan käydä läpi/ratkota, koska halutaan välttää vaikeaa keskustelua. Olen itse ylläpitänyt tällaista toimintaa koska vältän konflikteja, mutta ei se auta yhtään siihen meidän välisen yhteyden vahvistamiseen. Saati luo hyvää pohjaa perheelle.
Tiedän että mies vaatii oman aikansa (useita päiviäkin), että on valmis tällaiseen keskusteluun. Koitan nyt olla välittämättä liiaksi hänen tämänhetkisestä asenteestaan, puhun hänelle neutraalisti, mutta myös ystävällisesti. Ohitan provosointiyritykset (joita eilenkin tuli ihan ilman syytä).
Mutta, jos tämä nyt alkaa liikaa kuormittamaan niin sitten vain pitää hakea ulkopuolelta apua ja tukea. En mä halua loppuelämääni viettää niin että mulla on säännöllisen epäsäännöllisesti olo, että olen tehnyt virheen kun olen vielä hänen kanssa ja että olisi pitänyt erota jo ennen lasta (lasta jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta). Mutta mä niin toivon että hän voisi päästä traumoistaan (ja minä myös) ja voitaisiin kasvaa ja olla yhä vahvempia yhdessä. Tottakai joka suhteessa on omat ongelmansa, mutta pitää valita taistelunsa ja minkälaisia ongelmia haluaa sietää. Jotkut ongelmat on sellaisia, että ne voi vaan olla liikaa tai niitä ei saa ratkottua.
Ja siis kyllä, varmasti tämä tilanne ei oo ihan niin paha kun mitä pääni sisällä kuvittelen. Mulla on vaan taipumus katastrofiajatteluun, mutta pyrin pitämään sen mun sisällä enkä tuomaan sitä ilmi miehelle, koska en halua esim uhkailla erolla tms, koska en sitä oikeasti tarkoita
Maanantaina mies sanoi mulle tosi ilkeästi, kun oli ensin huutanut kun pyysin apua ja huomautin viestillä (oli lähdössä töihin) tästä huutamisesta. Totesin sitten vaan että jutellaan kun oot rauhoittunut, ja etten hyväksy tuollaista puhetta, tuli tosi paha mieli. Olin ajatellut että tänään pitää puhua näistä kommunikaatioasioista ja katsoa nouseeko esiin myös tuo maanantaiaamun keskustelu.
Eilen illalla katsottiin vielä sarjaa ennen nukkumaanmenoa, ja mies pyysi spontaanisti anteeksi
Tuntui olevan aidosti pahoillaan, ja tiedän miten vaikeaa anteeksipyyntö hänelle on (vaikka tietäisi tehneensä väärin, häpeää valtavasti ja pelkää sitä haavoittuvuutta). Kiitin anteeksipyynnöstä ja kerroin että se merkitsee minulle paljon.
Juteltiin sitten vähän näistä asioista mitä olen miettinyt, huomasi kyllä että oli tosi vaikeaa hänelle tunnistaa omia tunteita ja sanoittaa ajatuksia, myötäili mun sanomisia hyminällä, ja kun annoin hiljaisuudessa aikaa hänelle niin saattoi 2-5min päästä sanoa kokonaisella lauseella mitä itse kaipaa, miltä hänestä tuntuu jne. Yritin hyvin hienovaraisesti myös mainita siitä, että hänen ”vaikeuksien” taustalla on varmasti lapsuuden kokemukset ja koitin vähän selittää miten ne ehkä vaikuttaa, ja yritin kannustaa asioiden korjaamiseen. Koitin tehdä tämän tosi hienovaraisesti, ettei hänelle tule viallinen olo.
Ja tottakai kerroin myös ääneen että olen tunnistanut itsessäni käytösmalleja jotka varmasti triggeröivät häntä, ja kerroin olevani pahoillani siitä, ettei hänellä ole arvostettu olo. Tätä yritän kovasti petrata, mielestäni yritän tämän osoittaa ja arvostan hänen panostaan, mutta eihän se auta jos hänestä ei tunnu siltä. Ihan yhtä lailla kun minusta ei välttämättä tunnu siltä, että hän arvostaisi mun panosta tai haluaisi viettää mun kanssa aikaa. Hän varmasti tekee näitä asioita, mutta ei tavoilla jotka saisi mulle sen tunteen. Eli molempien pitää yrittää muuttaa toimintatapojaan niin, että se tunne välittyy.
Iso taakka lähti harteilta ja kaikki eroajatukset taas sen sileän tien
Onhan tässä työnsarkaa, mutta ei se parisuhde mikään itsestäänselvyys tai kevätretki aina ole.
Eilen illalla katsottiin vielä sarjaa ennen nukkumaanmenoa, ja mies pyysi spontaanisti anteeksi
Tuntui olevan aidosti pahoillaan, ja tiedän miten vaikeaa anteeksipyyntö hänelle on (vaikka tietäisi tehneensä väärin, häpeää valtavasti ja pelkää sitä haavoittuvuutta). Kiitin anteeksipyynnöstä ja kerroin että se merkitsee minulle paljon.Juteltiin sitten vähän näistä asioista mitä olen miettinyt, huomasi kyllä että oli tosi vaikeaa hänelle tunnistaa omia tunteita ja sanoittaa ajatuksia, myötäili mun sanomisia hyminällä, ja kun annoin hiljaisuudessa aikaa hänelle niin saattoi 2-5min päästä sanoa kokonaisella lauseella mitä itse kaipaa, miltä hänestä tuntuu jne. Yritin hyvin hienovaraisesti myös mainita siitä, että hänen ”vaikeuksien” taustalla on varmasti lapsuuden kokemukset ja koitin vähän selittää miten ne ehkä vaikuttaa, ja yritin kannustaa asioiden korjaamiseen. Koitin tehdä tämän tosi hienovaraisesti, ettei hänelle tule viallinen olo.
Ja tottakai kerroin myös ääneen että olen tunnistanut itsessäni käytösmalleja jotka varmasti triggeröivät häntä, ja kerroin olevani pahoillani siitä, ettei hänellä ole arvostettu olo. Tätä yritän kovasti petrata, mielestäni yritän tämän osoittaa ja arvostan hänen panostaan, mutta eihän se auta jos hänestä ei tunnu siltä. Ihan yhtä lailla kun minusta ei välttämättä tunnu siltä, että hän arvostaisi mun panosta tai haluaisi viettää mun kanssa aikaa. Hän varmasti tekee näitä asioita, mutta ei tavoilla jotka saisi mulle sen tunteen. Eli molempien pitää yrittää muuttaa toimintatapojaan niin, että se tunne välittyy.
Iso taakka lähti harteilta ja kaikki eroajatukset taas sen sileän tien
Onhan tässä työnsarkaa, mutta ei se parisuhde mikään itsestäänselvyys tai kevätretki aina ole.
Luin tätä ketjua ja aloin miettiä, että eihän mun mies elä kaksoiselämää jossain, kuulostaa nimittäin ihan mun mieheltä. 
Mä olen itse myös enemmän käytännön ihminen ja siksi tullaan hyvin toimeen, mulle ei ole oikein väliä tuollaisilla ystäväperheillä ja juhlapäivillä, enkä jaksa olla kovin usein puhumassa tunteista, enemmän nautin siitä sujuvasta arjen pyörityksestä ja yhteisestä huumorista. Lisäksi en keksi yhtäkään mielestäni kadehdittavaa parisuhdetta kaveripiiristä, niin se toki helpottaa omaankin mieheen suhtautumista.
Meilläkin on kyllä ollut iso kriisi lapsiasia, mutta siitä selvittiin. Ja olen tullut siihen tulokseen, että edes näin hyvän miehen löytäminen on superhankalaa, joten en pidä realistisena, että löytäisin jostain täydellisen unelmieni prinssin.
Mä olen itse myös enemmän käytännön ihminen ja siksi tullaan hyvin toimeen, mulle ei ole oikein väliä tuollaisilla ystäväperheillä ja juhlapäivillä, enkä jaksa olla kovin usein puhumassa tunteista, enemmän nautin siitä sujuvasta arjen pyörityksestä ja yhteisestä huumorista. Lisäksi en keksi yhtäkään mielestäni kadehdittavaa parisuhdetta kaveripiiristä, niin se toki helpottaa omaankin mieheen suhtautumista. Meilläkin on kyllä ollut iso kriisi lapsiasia, mutta siitä selvittiin. Ja olen tullut siihen tulokseen, että edes näin hyvän miehen löytäminen on superhankalaa, joten en pidä realistisena, että löytäisin jostain täydellisen unelmieni prinssin.