Pettymys pieniin (?) asioihin puolisossa

[Aaltokukka]

Ja siis kun se on niin outoa, kun välillä hän on tosi vastaanottavainen eikä puolustaudu jos kerron tunteistani vaan kuuntelee. Ja tosiaan itsekin tekee välillä aloitteita vaikeisiin keskusteluihin. Mutta sit välillä tuntuu ettei oo mitään kykyä tai halua.

Miehilläkin on oma hormonikiertonsa, johon mm stressi ja unen laatu vaikuttavat. Myös kaikenlainen muu kuormittavuus esim työssä heijastuu siihen yleiseen jaksamiseen + ehkäpä sen myötä halukkuuteen keskustella "henkeviä". Itse antaisin ajan tehdä töitä puolestani ja samalla keskittyisin kaikkeen muuhun ja mukavampaan.

 

[Pilkki24]

Ja siis kun se on niin outoa, kun välillä hän on tosi vastaanottavainen eikä puolustaudu jos kerron tunteistani vaan kuuntelee. Ja tosiaan itsekin tekee välillä aloitteita vaikeisiin keskusteluihin. Mutta sit välillä tuntuu ettei oo mitään kykyä tai halua.

Toisaalta ei kukaan välttämättä jaksa koko ajan niitä vaikeita keskusteluja, jos niissä joutuu usein ottamaan vastaan kritiikkiä (vaikka olisi aiheellistakin). Mie en oo mikään ihmismielen asiantuntija, mutta itse ainakin vastaan herkimmin positiiviseen vahvistamiseen. Asiasta, kun sanotaan kerran suoraan niin sen jälkeen kyllä pyrin toimimaan ja kun kiitetään silloin kun olen toiminut toisen mielestä kivasti niin jatkan sen asian tekemistä ja saan muutettua tapani, mutta jos asiasta vaan jatkuvasti nalkutetaan niin ei kiinnosta enää yrittää. Ihmisillä kuitenkin kestää oppia uusia tapoja.

Se, että miehesi toisinaan on hyvin vastaanottavainen kuitenkin viittaa siihen, että hän kyllä haluaa parantaa asioita, mutta kuormitusta tulee vain liikaa.

 

[Olive]

Toisaalta ei kukaan välttämättä jaksa koko ajan niitä vaikeita keskusteluja, jos niissä joutuu usein ottamaan vastaan kritiikkiä (vaikka olisi aiheellistakin). Mie en oo mikään ihmismielen asiantuntija, mutta itse ainakin vastaan herkimmin positiiviseen vahvistamiseen. Asiasta, kun sanotaan kerran suoraan niin sen jälkeen kyllä pyrin toimimaan ja kun kiitetään silloin kun olen toiminut toisen mielestä kivasti niin jatkan sen asian tekemistä ja saan muutettua tapani, mutta jos asiasta vaan jatkuvasti nalkutetaan niin ei kiinnosta enää yrittää. Ihmisillä kuitenkin kestää oppia uusia tapoja.

Se, että miehesi toisinaan on hyvin vastaanottavainen kuitenkin viittaa siihen, että hän kyllä haluaa parantaa asioita, mutta kuormitusta tulee vain liikaa.

Ei varmasti jaksakaan, mutta mun mielestä olis aiheellista päästä purkamaan tämä tilanne edes jollain tapaa. Nyt mua harmittaa kun on olo että toista ei kiinnosta mun tunteet, ja hänelläkin selkeästi ikävä olo kun satunnaisesti tiuskii ja kettuilee. Ja kun kyse ei oo edes siitä että hän ottaisi onkeensa kun jostain sanon, vaan ei välttämättä muuta toimintaansa. Koitan kyllä itse nimenomaan kehua silloin kun toiminta on onnistunutta ja koitan tällä tavoin vahvistaa, enemmän kuin nalkuttaa. Nyt vaan jotenkin itseä ärsyttää tämä, että harvoin voin kertoa omista tunteistani sillä tavalla, että hän vastaisi empaattisesti, vaan aina on defenssit vastassa. Ja kyllä, kerron omasta näkökulmasta enkä syytellen. Toki varmaan voisi vieläkin pehmentää, nyt tässä asiassa sanoin ”Musta tuntuu siltä ettet halua viettää mun kanssa aikaa”. Ehkä olisi pitänyt sanoa ”Mulla on yksinäinen olo, ja tuntuu että meidän välinen yhteys katkeilee. Haluaisin vahvemman yhteenkuuluvuuden tunteen”. Ja tällä lauseella ajattelinkin avata keskustelun uudelleen, kun sen aika on, samalla painottaen miten tärkeä meidän suhde minulle on ja kuinka rakastan häntä.

Hyväksyn hänelle kyllä huonot jaksot ja päivät, niitä on kaikilla ja nykyään en ota niistä itseeni (ennen kun kuvittelin olevani syyllinen hänen oloonsa, mitä kuitenkin harvoin olin). En kuitenkaan haluaisi nyt hyväksyä sitä, että tällaiset ratkaisemattomat konfliktit jää leijumaan ilmaan ja niitä ei koskaan käydä läpi/ratkota, koska halutaan välttää vaikeaa keskustelua. Olen itse ylläpitänyt tällaista toimintaa koska vältän konflikteja, mutta ei se auta yhtään siihen meidän välisen yhteyden vahvistamiseen. Saati luo hyvää pohjaa perheelle.

Tiedän että mies vaatii oman aikansa (useita päiviäkin), että on valmis tällaiseen keskusteluun. Koitan nyt olla välittämättä liiaksi hänen tämänhetkisestä asenteestaan, puhun hänelle neutraalisti, mutta myös ystävällisesti. Ohitan provosointiyritykset (joita eilenkin tuli ihan ilman syytä).

Mutta, jos tämä nyt alkaa liikaa kuormittamaan niin sitten vain pitää hakea ulkopuolelta apua ja tukea. En mä halua loppuelämääni viettää niin että mulla on säännöllisen epäsäännöllisesti olo, että olen tehnyt virheen kun olen vielä hänen kanssa ja että olisi pitänyt erota jo ennen lasta (lasta jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta). Mutta mä niin toivon että hän voisi päästä traumoistaan (ja minä myös) ja voitaisiin kasvaa ja olla yhä vahvempia yhdessä. Tottakai joka suhteessa on omat ongelmansa, mutta pitää valita taistelunsa ja minkälaisia ongelmia haluaa sietää. Jotkut ongelmat on sellaisia, että ne voi vaan olla liikaa tai niitä ei saa ratkottua.

Ja siis kyllä, varmasti tämä tilanne ei oo ihan niin paha kun mitä pääni sisällä kuvittelen. Mulla on vaan taipumus katastrofiajatteluun, mutta pyrin pitämään sen mun sisällä enkä tuomaan sitä ilmi miehelle, koska en halua esim uhkailla erolla tms, koska en sitä oikeasti tarkoita

 

[Olive]

Maanantaina mies sanoi mulle tosi ilkeästi, kun oli ensin huutanut kun pyysin apua ja huomautin viestillä (oli lähdössä töihin) tästä huutamisesta. Totesin sitten vaan että jutellaan kun oot rauhoittunut, ja etten hyväksy tuollaista puhetta, tuli tosi paha mieli. Olin ajatellut että tänään pitää puhua näistä kommunikaatioasioista ja katsoa nouseeko esiin myös tuo maanantaiaamun keskustelu.

Eilen illalla katsottiin vielä sarjaa ennen nukkumaanmenoa, ja mies pyysi spontaanisti anteeksi Tuntui olevan aidosti pahoillaan, ja tiedän miten vaikeaa anteeksipyyntö hänelle on (vaikka tietäisi tehneensä väärin, häpeää valtavasti ja pelkää sitä haavoittuvuutta). Kiitin anteeksipyynnöstä ja kerroin että se merkitsee minulle paljon.

Juteltiin sitten vähän näistä asioista mitä olen miettinyt, huomasi kyllä että oli tosi vaikeaa hänelle tunnistaa omia tunteita ja sanoittaa ajatuksia, myötäili mun sanomisia hyminällä, ja kun annoin hiljaisuudessa aikaa hänelle niin saattoi 2-5min päästä sanoa kokonaisella lauseella mitä itse kaipaa, miltä hänestä tuntuu jne. Yritin hyvin hienovaraisesti myös mainita siitä, että hänen ”vaikeuksien” taustalla on varmasti lapsuuden kokemukset ja koitin vähän selittää miten ne ehkä vaikuttaa, ja yritin kannustaa asioiden korjaamiseen. Koitin tehdä tämän tosi hienovaraisesti, ettei hänelle tule viallinen olo.

Ja tottakai kerroin myös ääneen että olen tunnistanut itsessäni käytösmalleja jotka varmasti triggeröivät häntä, ja kerroin olevani pahoillani siitä, ettei hänellä ole arvostettu olo. Tätä yritän kovasti petrata, mielestäni yritän tämän osoittaa ja arvostan hänen panostaan, mutta eihän se auta jos hänestä ei tunnu siltä. Ihan yhtä lailla kun minusta ei välttämättä tunnu siltä, että hän arvostaisi mun panosta tai haluaisi viettää mun kanssa aikaa. Hän varmasti tekee näitä asioita, mutta ei tavoilla jotka saisi mulle sen tunteen. Eli molempien pitää yrittää muuttaa toimintatapojaan niin, että se tunne välittyy.

Iso taakka lähti harteilta ja kaikki eroajatukset taas sen sileän tien Onhan tässä työnsarkaa, mutta ei se parisuhde mikään itsestäänselvyys tai kevätretki aina ole.

 

[Selah]

Rakkauden kielen lisäksi luonnetestit (esim googlettaa 16personalities) auttaa ymmärtämään tosi paljon sekä saamaan ymmärretyksi tulleen olon kun toinen lukee sun persoonallisuudesta.

 

[bandoo]

Luin tätä ketjua ja aloin miettiä, että eihän mun mies elä kaksoiselämää jossain, kuulostaa nimittäin ihan mun mieheltä. Mä olen itse myös enemmän käytännön ihminen ja siksi tullaan hyvin toimeen, mulle ei ole oikein väliä tuollaisilla ystäväperheillä ja juhlapäivillä, enkä jaksa olla kovin usein puhumassa tunteista, enemmän nautin siitä sujuvasta arjen pyörityksestä ja yhteisestä huumorista. Lisäksi en keksi yhtäkään mielestäni kadehdittavaa parisuhdetta kaveripiiristä, niin se toki helpottaa omaankin mieheen suhtautumista.
Meilläkin on kyllä ollut iso kriisi lapsiasia, mutta siitä selvittiin. Ja olen tullut siihen tulokseen, että edes näin hyvän miehen löytäminen on superhankalaa, joten en pidä realistisena, että löytäisin jostain täydellisen unelmieni prinssin.

 

[Olive]

Avaudun nyt tänne, kun en jotenkaan kehtaa muualle (onneks oma psykoterapia-aika maanantaina)…

Mies ollut kaksi viikkoa reissussa ja palaa tänään kotiin, ja mua ahdistaa. Syksy on ollut vaikea, oon pyöritellyt eroa mielessä ja oon koittanut puhua miehelle et nyt tarvitaan oikeasti apua. Ollaan menossa parisuhdeterapiaan vajaa 2vk päästä. Mulla on tunne että mies ei oikein edes halua yrittää ymmärtää mun näkökulmaa asioihin, ei kuuntele ymmärtääkseen vaan vastatakseen ja tuntuu että hän takertuu vaan siihen ainoaan vaikeiden aikojen ”oireeseen” eli kärsineeseen seksielämään -> puhuu siitä todella paljon ja sellaisella sävyllä ja intensiteetillä että mua ahdistaa aivan valtavasti. Olen sanonut tästä, että pitää hoitaa syytä eikä oiretta, ja että tää jatkuva seksistä paasaaminen vaan aiheuttaa päinvastaisen reaktion ja en todellakaan halua seksiä. Ymmärrän että miehellä on vahva tarve siihen ja on hänelle tapa purkaa stressiä, mutta tällä hetkellä tuntuu että vaikka kuinka yritän tsempata jne niin se ei riitä millään.

Tän lisäksi musta tuntuu, että mua vaan ärsyttää kaikki asiat puolisossa, meidän toiveet siitä mitä halutaan elämältä vaikka kahden vuoden tai kymmenen vuoden päästä on aivan erilaisia. Katson kateellisena muiden parisuhteita, ahdistaa viedä puolisoa kaverien ym seuraan koska omaa vahvoja mielipiteitä joita en itse edusta, ja saattaa niistä alkaa puhumaan ja itseä hävettää…

Sit samalla valtava syyllisyys mahdollisesta erosta, siitä että oon tehnyt lapsen tähän suhteeseen, en voi tarjota hänelle ehjää perhettä ja sisarusta 2-3v ikäerolla ja mitä kaikkea. Ja pelottaa miten yhteisvanhemmuus ym sujuu, en välttämättä haluaisi jäädä tähän kaupunkiin asumaan niin päikyn vaihto ym jännittää myös.

Haluan vielä yrittää, siksi sinne terapiaan mennäänkin, mutta välillä tulee ajatuksia että onko ihan turhaa, että eikö tässä nyt ole jo tarpeeksi fiksuja syitä eroon. Kuitenkin rakastan miestäni valtavasti, mutta haluan myös että kumpikin oikeasti on onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Miehelle kaikista tärkein on lapsen onnellisuus ja lapsen hyvä elämä, koska on itse kokenut niin rankan lapsuuden.

 

[Pilkki24]

En ihan aina tiedä mitä me tehdään oikein, kun meillä on minun miehen kanssa halu olla yhdessä, mutta monilla noista mainitsemistasi asioista ei ole merkitystä.
En minä mieti mitä muut ajattelevat mieheni mielipiteistä. Emme mekään jaa TÄYSIN samaa arvomaailmaa, vaikka tärkeimmiltä ja meihin vaikuttavilta osin toki näin.
Tai tulevaisuuden suunnittelu. Onhan meillä molemmilla erilaisia haaveita ja välillä vedetään köyttä omaan päätyyn, mutta ei lyödä lukkoon mitään suurta suunnitelmaa, kun molemmat osataan ottaa vastaan tulevaisuus sellaisena kuin se tulee. Enhän minä edes tiedä mitä haluan vaikka kymmenen vuoden päästä!

Ikävää on se ettei miehesi kuule sinua. Mutta mikä se on se juttu mitä hänen pitäisi kuulla? Mikä se on se juurisyy sille ettet pidä hänestä enää? En usko sen olevan nuo mainitsemasi asiat vaan jotain muuta. Nuo ovat sellaisia mitkä alkavat ärsyttää, kun tahto olla toisen kanssa häviää. Tiedän tuon kokemuksesta. Ex-mieheni oli varsin joustamaton ja itsekäs ja jossain vaiheessa tajusin olevani hänelle enemmän omaisuutta kuin ihminen. Eli se arvostuksen puute oli syynä sille, että minua alkoi lopulta häiritsemään jopa hänen tapansa olla ja puhua. Minä annoin hänelle monta kertaa mahdollisuuden muuttaa käytöstään siltä osin, mutta hän ei nähnyt ongelmaa niin lopulta minä päätin kerätä itsekunnioitukseni ja lähteä. Se oli toisaalta paljon helpompaa, kun ei ollut lapsia.

Toivon, että löydätte pariterapiasta työkaluja toistenne kohtaamiseen, sillä te olette selkeästi aika solmussa. Muista myös, että jos siulla itselläsi on paha olla niin saatat alkaa vahvistamaan mielessäsi ikävää mielikuvaa toisesta. Alat ikäänkuin luomaan hänestä "pahista" keskittymällä niihin huonoihin puoliin niiden hyväksymisen sijaan. En usko, että on olemassa toisilleen täydellisesti sopivia ihmisiä vaan ihmisiä, joilla on vetovoimaa ja hyvät ihmissuhdetaidot.

Uskon, että sinua turhauttaa miehesi käytös ja seksielämästä valittaminen (ahdistaisi minuakin), mutta hän on nyt lähdössä terapiaan kanssasi. Ja muista, että ainut mitä voit muuttaa on oma suhtautumisesi asioihin. Toivotaan, että keskustelujenne myötä löydätte yhteisymmärryksen ja voitte molemmat muuttaa omaa suhtautumistanne. Jaksamista ikävään tilanteeseen.

 

[Olive]

En ihan aina tiedä mitä me tehdään oikein, kun meillä on minun miehen kanssa halu olla yhdessä, mutta monilla noista mainitsemistasi asioista ei ole merkitystä.
En minä mieti mitä muut ajattelevat mieheni mielipiteistä. Emme mekään jaa TÄYSIN samaa arvomaailmaa, vaikka tärkeimmiltä ja meihin vaikuttavilta osin toki näin.
Tai tulevaisuuden suunnittelu. Onhan meillä molemmilla erilaisia haaveita ja välillä vedetään köyttä omaan päätyyn, mutta ei lyödä lukkoon mitään suurta suunnitelmaa, kun molemmat osataan ottaa vastaan tulevaisuus sellaisena kuin se tulee. Enhän minä edes tiedä mitä haluan vaikka kymmenen vuoden päästä!

Ikävää on se ettei miehesi kuule sinua. Mutta mikä se on se juttu mitä hänen pitäisi kuulla? Mikä se on se juurisyy sille ettet pidä hänestä enää? En usko sen olevan nuo mainitsemasi asiat vaan jotain muuta. Nuo ovat sellaisia mitkä alkavat ärsyttää, kun tahto olla toisen kanssa häviää. Tiedän tuon kokemuksesta. Ex-mieheni oli varsin joustamaton ja itsekäs ja jossain vaiheessa tajusin olevani hänelle enemmän omaisuutta kuin ihminen. Eli se arvostuksen puute oli syynä sille, että minua alkoi lopulta häiritsemään jopa hänen tapansa olla ja puhua. Minä annoin hänelle monta kertaa mahdollisuuden muuttaa käytöstään siltä osin, mutta hän ei nähnyt ongelmaa niin lopulta minä päätin kerätä itsekunnioitukseni ja lähteä. Se oli toisaalta paljon helpompaa, kun ei ollut lapsia.

Toivon, että löydätte pariterapiasta työkaluja toistenne kohtaamiseen, sillä te olette selkeästi aika solmussa. Muista myös, että jos siulla itselläsi on paha olla niin saatat alkaa vahvistamaan mielessäsi ikävää mielikuvaa toisesta. Alat ikäänkuin luomaan hänestä "pahista" keskittymällä niihin huonoihin puoliin niiden hyväksymisen sijaan. En usko, että on olemassa toisilleen täydellisesti sopivia ihmisiä vaan ihmisiä, joilla on vetovoimaa ja hyvät ihmissuhdetaidot.

Uskon, että sinua turhauttaa miehesi käytös ja seksielämästä valittaminen (ahdistaisi minuakin), mutta hän on nyt lähdössä terapiaan kanssasi. Ja muista, että ainut mitä voit muuttaa on oma suhtautumisesi asioihin. Toivotaan, että keskustelujenne myötä löydätte yhteisymmärryksen ja voitte molemmat muuttaa omaa suhtautumistanne. Jaksamista ikävään tilanteeseen.

En itsekään ajattele että parisuhteessa pitäisi olla kaikesta samaa mieltä, mutta kyllä mua vähän hävettää jos mies alkaa jossain porukassa puhumaan vaikka maahanmuuttajista ikävään sävyyn tai sanomaan että ilmastonmuutos on ihan höpöhöpöä tms. Ja kun mä en vaan JAKSA puuttua noihin enää koska en tykkää väitellä hänen kanssaan kun se on niin raskasta eikä johda mihinkään.

Ja toki ei tarvi olla täysin yhteneväiset tulevaisuudensuunnitelmatkaan, mutta jos itse haluaisi sellaista kivaa tasaista elämää Suomessa, 2-3 lasta ja kummallakin ”normi”työajat, ja mies painaa töitä helposti sen 12h päivässä ja enemmänkin, ei halua enempää lapsia eikä oikein nauti kauheasti perhe-elämästä ja haluaa muuttaa joskus kokonaan ulkomaille… Ja nämä alkaneet avautua vasta lapsen myötä en tiedä miten näitä sovittaisi yhteen.

Mä haluaisin että mies kuulisi ja yrittäisi nähdä mun puolen asioista noin yleensä. Jos mua vaivaa joku, niin ennemmin hän vaan kääntää asian mua vastaan/puolustautuu eikä validoi minun näkökulmaa ja mulle jää olo, että mun ajatuksilla ja tunteilla ei ole väliä ja niistä on turha puhua. Nämä kohtaamiset ajaa sitten yhdessä miehen stressin ja kiireisen arjen kanssa siihen, että arjessa ei ole kauheasti läheisyyttä tai sellaista hyvää henkistä yhteyttä. Mies ei koskaan kysy mitä mulle kuuluu tai miten mulla menee, mä kysyn useinkin häneltä ja yritän osoittaa pieniä kosketuksia ym. Miestä hiertää se, etten juo paljoa alkoholia ja hän kuulemma löytää helpommin yhteyden ihmiseen kun juo yhdessä (??? Kuulostaa itselleni omituiselta).

Aloitin oman terapian siksi, että saisin purettua omaa pahaa oloa ja selkeyttä ajatuksiin, juurikin siksi etten ala liikaa synkistelemään turhaan. Parisuhdeterapiaa odotan kovasti ja toivon että kumpikin saa siellä avata tuntemuksiaan ja saadaan ohjausta siihen miten kohdata paremmin toista ja ymmärtää toisen näkökulmaa. Yritän parhaani mukaan etten jää kiinni sellaiseen ”kaunaan”, vaan yritän toimia avoimin mielin. Mutta raskasta on.

 

[Pilkki24]

Pointtihan ei ole ne erilaiset suunnitelmat tai se toisen möläyttely. Minähän saatan oman mieheni puheille vaan pyöräyttää silmiä, mutta silti katson häntä rakastavasti. Ei minun tarvitse alkaa väittelemään tai selittelemään. Ei hänkään tee sitä, kun minä olen sosiaalisesti kömpelönä jossain tilanteessa tai lauon jotain mitä ei pitäisi. Hän naurahtaa ja katsoo vuorostaan minua rakastavasti.
Samoin ne suunnitelmat... Minä olen myös ihan tavallisen vakaan elämän perään ja mieheni on suurien suunnitelmien ystävä. Minä toppuuttelen ja palauttelen maan pinnalle ja hän rohkaisee minua poistumaan mukavuusalueelta.

Näetkö, kun meillä on hyvin eri tapa nähdä samat asiat.

Syy miksi sinä näet ne esteenä, on se, että teidän välillä hiertää jotain muuta. Vaikka se yhteyden puute ja miehesi outo suhtautuminen alkoholiin.

Minä puolestani hyväksyn toiset asiat ja toiset näen jopa voimavarana, koska meillä se yhteys on kunnossa. Ja sen myötä ne muutkin jutut kuten seksielämä toimivat.

Ehkä voisitte terapiassa avata tätä, että tämä yhteydenpuute on teillä yksi kulmakivi, joka aiheuttaa noita muita juttuja. Pyydätte työkaluja ja mietitte yhdessä miten saisitte sitä parannettua. Toivon, että löydätte keinot ja mieskin ymmärtää, että kyllä naisella jalat aukeaa, jos asiat ovat kunnossa.

En tiedä onko minusta mitään apua, mutta itse olen käynyt joskus noita samoja pohdintoja läpi, kun miettinyt miksi parisuhteet menneet mönkään.

Ja siitä yhteyden ylläpidosta... Me laitamme pitkin päivää mm uutisia toisillemme, kun haluamme tietää mitä toinen on asiasta mieltä. Ei meillä enää ole aikaa monen tunnin pohdintoihin oikein mistään aiheesta, mutta yritetään pysyä kartalla toisen ajatuksista myös tässä kiireisessä taaperoarjessa. Toisinaan kompataan ja toisinaan haastetaan, mutta ei oteta toisen eriävää mielipidettä loukkauksena itseä kohtaan. Ja meitä ihan rehellisesti kiinnostaa toisen mielipide.

 

[Olive]

Pointtihan ei ole ne erilaiset suunnitelmat tai se toisen möläyttely. Minähän saatan oman mieheni puheille vaan pyöräyttää silmiä, mutta silti katson häntä rakastavasti. Ei minun tarvitse alkaa väittelemään tai selittelemään. Ei hänkään tee sitä, kun minä olen sosiaalisesti kömpelönä jossain tilanteessa tai lauon jotain mitä ei pitäisi. Hän naurahtaa ja katsoo vuorostaan minua rakastavasti.
Samoin ne suunnitelmat... Minä olen myös ihan tavallisen vakaan elämän perään ja mieheni on suurien suunnitelmien ystävä. Minä toppuuttelen ja palauttelen maan pinnalle ja hän rohkaisee minua poistumaan mukavuusalueelta.

Näetkö, kun meillä on hyvin eri tapa nähdä samat asiat.

Syy miksi sinä näet ne esteenä, on se, että teidän välillä hiertää jotain muuta. Vaikka se yhteyden puute ja miehesi outo suhtautuminen alkoholiin.

Minä puolestani hyväksyn toiset asiat ja toiset näen jopa voimavarana, koska meillä se yhteys on kunnossa. Ja sen myötä ne muutkin jutut kuten seksielämä toimivat.

Ehkä voisitte terapiassa avata tätä, että tämä yhteydenpuute on teillä yksi kulmakivi, joka aiheuttaa noita muita juttuja. Pyydätte työkaluja ja mietitte yhdessä miten saisitte sitä parannettua. Toivon, että löydätte keinot ja mieskin ymmärtää, että kyllä naisella jalat aukeaa, jos asiat ovat kunnossa.

En tiedä onko minusta mitään apua, mutta itse olen käynyt joskus noita samoja pohdintoja läpi, kun miettinyt miksi parisuhteet menneet mönkään.

Ja siitä yhteyden ylläpidosta... Me laitamme pitkin päivää mm uutisia toisillemme, kun haluamme tietää mitä toinen on asiasta mieltä. Ei meillä enää ole aikaa monen tunnin pohdintoihin oikein mistään aiheesta, mutta yritetään pysyä kartalla toisen ajatuksista myös tässä kiireisessä taaperoarjessa. Toisinaan kompataan ja toisinaan haastetaan, mutta ei oteta toisen eriävää mielipidettä loukkauksena itseä kohtaan. Ja meitä ihan rehellisesti kiinnostaa toisen mielipide.

Siis ymmärrän kyllä mitä ajat takaa. Musta vaan tuntuu et etenkään mies ei ole valmis ”joustamaan” omista suunnitelmistaan ja tavoitteistaan, vaan menee sata lasissa niiden kuva silmissä, muusta viis. Esim kesällä lomareissulla sanoi että pitäisköhän ostaa sijoitusasunto paikasta x (en enää muista mikä mut joku eksoottisempi kaukokohde), et sinne vois sit muuttaa 20v päästä kun jää pois työelämästä. Pohdiskelin siinä sitten että no mitenköhän sit itse kun en mä oo taloudellisesti pystyvä niin aikaisin jäämään pois työelämästä niin se vastaus oli vähän sellanen ”ihan sama mikä sulla on mutta mä teen näin”, eli ei sellaisia yhteisen elämän ajatusta sit kuitenkaan…

Eikä mua sinänsä ne eriävät mielipiteet häiritse, vaan tapa jolla hän niistä puhuu. Välillä tulee tunne että hän pitää kaikkia muita itseään tyhmempänä ja ei aina puhu kunnioittavasti tms. Tosin, tämä on todennäköisesti traumakäytöstä ja huonon itsetunnon peittelyä.

Siinä olet ihan oikeassa, että juurisyy on jossain muualla. Yhteyden puute, kommunikaatio-ongelmat, ehkä sitten vielä jotkut menneisyyden haamutkin kun on ollut vaikka ja mitä. Seksipuolihan on ihan puhtaasti oire ja olen koittanut sitä puolisolle jankata, että se asia paranee kyllä kun saadaan muut asiat kuntoon. Mutta välillä sit sanoo että ei häntä kiinnosta korjata niitä muita asioita ensin jos ei saa tyydyttävää seksiä. Että se siitä sitten, kun sanoo kuitenkin myös että hänen mielestä lapselle on parasta että pysytään yhdessä ja tekee mitä vaan lapsen vuoksi. No, ilmeisesti ei sitten kuitenkaan kun tuntuu että mun pitää puoliväkisin yrittää saada korjattua tätä seksiasiaa samalla kun aletaan työstämään muita asioita. Aion ottaa tämän puheeksi, koska mua pelottaa että ajaako tää mut yhä pahempaan ahdistukseen ja lukkoon seksin kanssa. Aiemmin oon ollut ajatuksella että lämpiän kyllä sit kun pääsee vauhtiin, mutta nyt kun tuntuu että mikään ei riitä, vaikka kuinka olisin aloitteellinen, aktiivinen, mukana menossa ja nauttisin, niin silti mies valittaa että hänelle ei välity se mun panos ja henkinen läsnäolo seksin aikana

Ja siis auttaa jo se että joku vastaa ja saan jollekin purkaa. Ahdistavaa padota näitä sisälle muuten.

 

[VäriSointu]

Sinä osaat sanoittaa tilannettanne todella hyvin ja tuntuu niin raskaalta puolestasi se seinä, jonka miehessäsi kohtaat.

Olet maininnut miehesi traumamenneisyydestä. Ne on asioita, joita voi olla todella vaikea yksin käsitellä sellaiseen pisteeseen, että pystyy muuttamaan omia toimintamalleja ja päästämään toinen lähelle sillä tavalla, että kumpikin kokee avointa yhteyttä. Toivon todella, että pariterapiasta on teille hyötyä ja että miehesi pystyisi ja uskaltaisi katsella omaansa ja sinun toimintaasi rehellisesti ja jättämään roolit pois. Sinulle toivon kykyä pitää itsestäsi huolta.

 

[Pilkki24]

Siis ymmärrän kyllä mitä ajat takaa. Musta vaan tuntuu et etenkään mies ei ole valmis ”joustamaan” omista suunnitelmistaan ja tavoitteistaan, vaan menee sata lasissa niiden kuva silmissä, muusta viis. Esim kesällä lomareissulla sanoi että pitäisköhän ostaa sijoitusasunto paikasta x (en enää muista mikä mut joku eksoottisempi kaukokohde), et sinne vois sit muuttaa 20v päästä kun jää pois työelämästä. Pohdiskelin siinä sitten että no mitenköhän sit itse kun en mä oo taloudellisesti pystyvä niin aikaisin jäämään pois työelämästä niin se vastaus oli vähän sellanen ”ihan sama mikä sulla on mutta mä teen näin”, eli ei sellaisia yhteisen elämän ajatusta sit kuitenkaan…

Eikä mua sinänsä ne eriävät mielipiteet häiritse, vaan tapa jolla hän niistä puhuu. Välillä tulee tunne että hän pitää kaikkia muita itseään tyhmempänä ja ei aina puhu kunnioittavasti tms. Tosin, tämä on todennäköisesti traumakäytöstä ja huonon itsetunnon peittelyä.

Siinä olet ihan oikeassa, että juurisyy on jossain muualla. Yhteyden puute, kommunikaatio-ongelmat, ehkä sitten vielä jotkut menneisyyden haamutkin kun on ollut vaikka ja mitä. Seksipuolihan on ihan puhtaasti oire ja olen koittanut sitä puolisolle jankata, että se asia paranee kyllä kun saadaan muut asiat kuntoon. Mutta välillä sit sanoo että ei häntä kiinnosta korjata niitä muita asioita ensin jos ei saa tyydyttävää seksiä. Että se siitä sitten, kun sanoo kuitenkin myös että hänen mielestä lapselle on parasta että pysytään yhdessä ja tekee mitä vaan lapsen vuoksi. No, ilmeisesti ei sitten kuitenkaan kun tuntuu että mun pitää puoliväkisin yrittää saada korjattua tätä seksiasiaa samalla kun aletaan työstämään muita asioita. Aion ottaa tämän puheeksi, koska mua pelottaa että ajaako tää mut yhä pahempaan ahdistukseen ja lukkoon seksin kanssa. Aiemmin oon ollut ajatuksella että lämpiän kyllä sit kun pääsee vauhtiin, mutta nyt kun tuntuu että mikään ei riitä, vaikka kuinka olisin aloitteellinen, aktiivinen, mukana menossa ja nauttisin, niin silti mies valittaa että hänelle ei välity se mun panos ja henkinen läsnäolo seksin aikana

Ja siis auttaa jo se että joku vastaa ja saan jollekin purkaa. Ahdistavaa padota näitä sisälle muuten.

Traumat ovat vähän kaksipiippuisia. Toki ne vaikuttavat, mutta niiden taakse ei saisi koskaan piiloutua. Monilla ihmisillä on erilaisia pahojakin traumoja menneisyydessään ja silti he kykenevät toisia kunnioittavaan kanssakäymiseen. Ongelma pitää vain kyetä kohtaamaan ja tiedostamaan. Toivon, että miehesi siihen kykenee ennen kuin on liian myöhäistä.

Niistä ikäänkuin "turhista" asioista halusin sanoa sen takia ettet toivottavasti sotke niitä samaan soppaan kuten miehesi tekee teidän seksielämän suhteen. Jos teidän keskustelut ajautuvat herkästi syyttelyksi ikäänkuin epäolennaisiata asioista niin käsittelette niitä seuraamuksia ettekä syitä kuten itsekin sanoit. On helpompaa käydä tarvittaessa niitäkin asioita läpi sitten kun se yhteys on kunnossa. Voi myös olla, että tarve häviää, koska se tosiaan oli seuraus eikä syy.

 

[Olive]

Traumat ovat vähän kaksipiippuisia. Toki ne vaikuttavat, mutta niiden taakse ei saisi koskaan piiloutua. Monilla ihmisillä on erilaisia pahojakin traumoja menneisyydessään ja silti he kykenevät toisia kunnioittavaan kanssakäymiseen. Ongelma pitää vain kyetä kohtaamaan ja tiedostamaan. Toivon, että miehesi siihen kykenee ennen kuin on liian myöhäistä.

Niistä ikäänkuin "turhista" asioista halusin sanoa sen takia ettet toivottavasti sotke niitä samaan soppaan kuten miehesi tekee teidän seksielämän suhteen. Jos teidän keskustelut ajautuvat herkästi syyttelyksi ikäänkuin epäolennaisiata asioista niin käsittelette niitä seuraamuksia ettekä syitä kuten itsekin sanoit. On helpompaa käydä tarvittaessa niitäkin asioita läpi sitten kun se yhteys on kunnossa. Voi myös olla, että tarve häviää, koska se tosiaan oli seuraus eikä syy.

Olen samaa mieltä ja sanonut miehelle usein, että tekisi hyvää hänelle käsitellä ne traumat. Hän kyllä itsekin tiedostaa että traumat vaikuttaa, mutta intoa niiden kohtaamiseen ei ole.

Ja kyllä, olen pyrkinyt välttämään noiden ”turhien” asioiden esiin nostoa kunnes saadaan muut asiat kuntoon, koska ei voi tietää miten se vaikuttaa sitten niihin muihin ns oireisiin

 

[Pilkki24]

Koita jaksaa Jotenkin asiat aina lutviutuvat, vaikka eivät sitten menisi suunnitelmien mukaan.

 

[Lilidia42]

Olen samaa mieltä ja sanonut miehelle usein, että tekisi hyvää hänelle käsitellä ne traumat. Hän kyllä itsekin tiedostaa että traumat vaikuttaa, mutta intoa niiden kohtaamiseen ei ole.

Ja kyllä, olen pyrkinyt välttämään noiden ”turhien” asioiden esiin nostoa kunnes saadaan muut asiat kuntoon, koska ei voi tietää miten se vaikuttaa sitten niihin muihin ns oireisiin

Haluan myös toivottaa voimia Olive! Kuulostaa että olette molemmat nyt hankalassa elämänvaiheessa, toivottavasti se mahdollisimman pian taas löytää uutta suuntaa. Ette varmastikaan ole ainoita kelle tulee haastaviakin ristiriitoja lapsen syntymän jälkeen, onhan se yksi suurimpia muutoksia mitä elämässä tulee vastaan. Kaikessa ihanuudessaan kyllähän se herättää samalla myös tunne-elämän toisen puolen ihan uudella tavalla ja myös ei-synnyttävällä vanhemmalla voi aktivoida asioita jotka eivät aiemmassa elämässä ole samalla tavalla korostuneet. Jos tausta on vaikea, ajattelisin että tämänkin herättämät tunteet ja uhan kokemus voisivat todennäköisimmin olla vaikeampia. Mietinkin tunnistatko että tässä olisi tapahtunut jonkinlainen muutos tietyssä vaiheessa, vauvan syntymän jälkeen tai muussa kohdassa, vai onko tilanne enemmän koko suhteen ajan häirinnyt enemmän tai vähemmän?

Joka tapauksessa ajattelisin että teillä molemmilla olisi oikeus tuntea olonne mahdollisimman turvalliseksi näistä ristiriidoista huolimatta. Asioiden puheeksi otto rauhallisessa tilanteessa puolueettoman ihmisen läsnäollessa on varmaankin hyvä ajatus, kun kummankaan lisääntyvä ahdistus tai painostuksen tunne ei helpota tilanteen ratkeamista mihinkään suuntaan vaan päinvastoin.

Toivon myös että jaksat ja voit tehdä mahdollisimman paljon asioita jotka tuovat hyvää, turvallista oloa ja pidät huolta omista tarpeistasi! Hankalassa elämäntilanteessa se on vielä arvokkaampaa työtä kuin tavallisesti ja koituu teidän molempien hyväksi kun ajatuksilla on mahdollisuus lähteä uusille urille, olivat ne sitten mitä tahansa

 

[Olive]

Haluan myös toivottaa voimia Olive! Kuulostaa että olette molemmat nyt hankalassa elämänvaiheessa, toivottavasti se mahdollisimman pian taas löytää uutta suuntaa. Ette varmastikaan ole ainoita kelle tulee haastaviakin ristiriitoja lapsen syntymän jälkeen, onhan se yksi suurimpia muutoksia mitä elämässä tulee vastaan. Kaikessa ihanuudessaan kyllähän se herättää samalla myös tunne-elämän toisen puolen ihan uudella tavalla ja myös ei-synnyttävällä vanhemmalla voi aktivoida asioita jotka eivät aiemmassa elämässä ole samalla tavalla korostuneet. Jos tausta on vaikea, ajattelisin että tämänkin herättämät tunteet ja uhan kokemus voisivat todennäköisimmin olla vaikeampia. Mietinkin tunnistatko että tässä olisi tapahtunut jonkinlainen muutos tietyssä vaiheessa, vauvan syntymän jälkeen tai muussa kohdassa, vai onko tilanne enemmän koko suhteen ajan häirinnyt enemmän tai vähemmän?

Joka tapauksessa ajattelisin että teillä molemmilla olisi oikeus tuntea olonne mahdollisimman turvalliseksi näistä ristiriidoista huolimatta. Asioiden puheeksi otto rauhallisessa tilanteessa puolueettoman ihmisen läsnäollessa on varmaankin hyvä ajatus, kun kummankaan lisääntyvä ahdistus tai painostuksen tunne ei helpota tilanteen ratkeamista mihinkään suuntaan vaan päinvastoin.

Toivon myös että jaksat ja voit tehdä mahdollisimman paljon asioita jotka tuovat hyvää, turvallista oloa ja pidät huolta omista tarpeistasi! Hankalassa elämäntilanteessa se on vielä arvokkaampaa työtä kuin tavallisesti ja koituu teidän molempien hyväksi kun ajatuksilla on mahdollisuus lähteä uusille urille, olivat ne sitten mitä tahansa

Jo ennen lasta on ollut välillä vaikeaa kommunikoida etenkin ristiriitatilanteissa, koska miehen traumat vaikuttaa hänen käytökseen konflikteissa ym. Jotenkin niistä on selvitty ja pikkuhiljaa menty parempaan päin.

Kuitenkin miehen työtahti kiristyi raskausaikana ja siihen päälle remontti, lapsi ollut pitkälti mun vastuulla ja ärsyttää miehen puhelimen käyttö lapsen seurassa, ei usein huomaa lapsen kommunikointia kun tuijottaa puhelinta. Tänäänkin tulin salilta kun söivät iltapuuroa, mies tuijottaa puhelimesta instagramiin reelsejä ja sanoo ettei lapsi halua syödä (tarkkailin hetken ulkoa ja näin miten lapsi yritti saada isänsä huomion ja haki paljon katsekontaktia). Kun tulin tilanteeseen niin kummasti puuro upposi kun vähän auttoi alkuun. Joo, mies tuli eilen illalla reissusta ja on tänään tosi väsynyt, mutta tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista käytöstä. Olen sanonut asiasta monta kertaa, nytkin, yleensä lempeästi, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Nytkin vain jatkoi puhelimen selaamista vaikka sanoin asiasta. Tämä saa mut miettimään haluanko lapselle tällaista kasvuympäristöä (toki yhteisvanhemmuudessa tästä ei pääse eroon ellei mies vihdoin tajua asiaa). Eikä todellakaan ainakaan saa mua katsomaan miestä rakastavasti tai haluamaan häntä kun tuntuu että suurin osa lapseen liittyvistä asioista on mun kontolla. Hän halusi lapsen, ja rakastaa lasta kauheasti, mutta ei halua selkeästi olla 50/50 osallistuva vanhempi ja perhe-elämä ei kiinnosta. Tämän takia varmaan myös sanonut että jos toinen lapsi tulisi niin pitäisi olla lapselle hoitaja/au pair, ei siis halua sitä lapsesta tulevaa vastuuta ja työtä. Minä taas haluaisin osallistuvan isän ja puolison ja mukavan perhe-elämän.

Tämä nyt on vain yksi niistä asioista mikä hiertää. Miestä ei kiinnosta mun jutut ja mun elämä, on senkin melkeinpä sanonut että ei jaksa kuunnella jos kerron jotain tarinaa mitä kaikkea käynyt mulle vaikka töissä. Ottaa puhelimen esille kesken kaiken, hymähtää tai ei kuuntele. Myöskään ei pidä mun työtä tärkeänä, on itse johtavassa asemassa. Sit kuitenkin sanoo että hänestä ei tunnu että arvostan häntä ja se on hänelle tärkeää että arvostan häntä. No, mitäpä veikkaatte onko helppoa arvostaa häntä jos mua kohtaan on tuollainen?

 

[Lilidia42]

Jo ennen lasta on ollut välillä vaikeaa kommunikoida etenkin ristiriitatilanteissa, koska miehen traumat vaikuttaa hänen käytökseen konflikteissa ym. Jotenkin niistä on selvitty ja pikkuhiljaa menty parempaan päin.

Kuitenkin miehen työtahti kiristyi raskausaikana ja siihen päälle remontti, lapsi ollut pitkälti mun vastuulla ja ärsyttää miehen puhelimen käyttö lapsen seurassa, ei usein huomaa lapsen kommunikointia kun tuijottaa puhelinta. Tänäänkin tulin salilta kun söivät iltapuuroa, mies tuijottaa puhelimesta instagramiin reelsejä ja sanoo ettei lapsi halua syödä (tarkkailin hetken ulkoa ja näin miten lapsi yritti saada isänsä huomion ja haki paljon katsekontaktia). Kun tulin tilanteeseen niin kummasti puuro upposi kun vähän auttoi alkuun. Joo, mies tuli eilen illalla reissusta ja on tänään tosi väsynyt, mutta tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista käytöstä. Olen sanonut asiasta monta kertaa, nytkin, yleensä lempeästi, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Nytkin vain jatkoi puhelimen selaamista vaikka sanoin asiasta. Tämä saa mut miettimään haluanko lapselle tällaista kasvuympäristöä (toki yhteisvanhemmuudessa tästä ei pääse eroon ellei mies vihdoin tajua asiaa). Eikä todellakaan ainakaan saa mua katsomaan miestä rakastavasti tai haluamaan häntä kun tuntuu että suurin osa lapseen liittyvistä asioista on mun kontolla. Hän halusi lapsen, ja rakastaa lasta kauheasti, mutta ei halua selkeästi olla 50/50 osallistuva vanhempi ja perhe-elämä ei kiinnosta. Tämän takia varmaan myös sanonut että jos toinen lapsi tulisi niin pitäisi olla lapselle hoitaja/au pair, ei siis halua sitä lapsesta tulevaa vastuuta ja työtä. Minä taas haluaisin osallistuvan isän ja puolison ja mukavan perhe-elämän.

Tämä nyt on vain yksi niistä asioista mikä hiertää. Miestä ei kiinnosta mun jutut ja mun elämä, on senkin melkeinpä sanonut että ei jaksa kuunnella jos kerron jotain tarinaa mitä kaikkea käynyt mulle vaikka töissä. Ottaa puhelimen esille kesken kaiken, hymähtää tai ei kuuntele. Myöskään ei pidä mun työtä tärkeänä, on itse johtavassa asemassa. Sit kuitenkin sanoo että hänestä ei tunnu että arvostan häntä ja se on hänelle tärkeää että arvostan häntä. No, mitäpä veikkaatte onko helppoa arvostaa häntä jos mua kohtaan on tuollainen?

Luulen että ymmärrän kyllä hyvin tuosta kuvaamastasi mitä tarkoitat. Meillä puolison kanssa taas temperamenttien erot ja tietyt vaikeat kokemukset ovat luoneet varsinkin erilaisissa muutostilanteissa haasteita. Kaikki menee yleensä aika hyvin ja tasaisesti jos esim vain toinen on stressaantunut, mutta jos molemmilla stressitasot nousevat samaan aikaan se provosoi herkästi molempien heikkoudet esille. Sitten kun sitä kehää kierretään useampi kerta niin alkaa kieltämättä kaikki toisen tekemiset ja sanomiset ja ihan vaan oleminen ärsyttää ja kuormittaa. Koen itse myös tosi voimakkaasti silloin, jos toinen vaikka tuijottaa puhelinta tai ei reagoi omiin juttuihin. (Parempina aikoina ehkä lähinnä tuhahdan tai vaadin itse huomion.)

Lapsen syntymän jälkeen ollaan varmaan useampi sellainen vaihe käyty läpi, mutta koossa pitävä ja eteenpäin vievä voima on varmaan ollut se, että ollaan molemmat oltu lopulta valmiita aina uudestaan käymään asioita läpi, joustamaan ja etsimään vaihtoehtoisia ratkaisuja (joskus toimivat, joskus ei). Ehkä ajattelen näitä jonkinlaisina itsen ja suhteen kehityskriiseinä, mitkä tuovat näkyväksi että nyt tarvittaisiin kasvua jossain asiassa.

Varmaankin itse lopulta tiedät, onko suhteessa sellainen pohja ja hyvät puolet taustalla, että niiden puolesta kannattaa taistella pitkällä tähtäimellä. Hienoa että olette menossa selventämään asioita (osahan ei sinnekään lähde mistään hinnasta). En tiedä motivoiko puolisoasi se, että vanhempien vuorovaikutus (oli se sitten yhdessä tai erikseen) on kuitenkin yksi merkittävä lapsen hyvinvointiin vaikuttavia asia?

 

[Olive]

Luulen että ymmärrän kyllä hyvin tuosta kuvaamastasi mitä tarkoitat. Meillä puolison kanssa taas temperamenttien erot ja tietyt vaikeat kokemukset ovat luoneet varsinkin erilaisissa muutostilanteissa haasteita. Kaikki menee yleensä aika hyvin ja tasaisesti jos esim vain toinen on stressaantunut, mutta jos molemmilla stressitasot nousevat samaan aikaan se provosoi herkästi molempien heikkoudet esille. Sitten kun sitä kehää kierretään useampi kerta niin alkaa kieltämättä kaikki toisen tekemiset ja sanomiset ja ihan vaan oleminen ärsyttää ja kuormittaa. Koen itse myös tosi voimakkaasti silloin, jos toinen vaikka tuijottaa puhelinta tai ei reagoi omiin juttuihin. (Parempina aikoina ehkä lähinnä tuhahdan tai vaadin itse huomion.)

Lapsen syntymän jälkeen ollaan varmaan useampi sellainen vaihe käyty läpi, mutta koossa pitävä ja eteenpäin vievä voima on varmaan ollut se, että ollaan molemmat oltu lopulta valmiita aina uudestaan käymään asioita läpi, joustamaan ja etsimään vaihtoehtoisia ratkaisuja (joskus toimivat, joskus ei). Ehkä ajattelen näitä jonkinlaisina itsen ja suhteen kehityskriiseinä, mitkä tuovat näkyväksi että nyt tarvittaisiin kasvua jossain asiassa.

Varmaankin itse lopulta tiedät, onko suhteessa sellainen pohja ja hyvät puolet taustalla, että niiden puolesta kannattaa taistella pitkällä tähtäimellä. Hienoa että olette menossa selventämään asioita (osahan ei sinnekään lähde mistään hinnasta). En tiedä motivoiko puolisoasi se, että vanhempien vuorovaikutus (oli se sitten yhdessä tai erikseen) on kuitenkin yksi merkittävä lapsen hyvinvointiin vaikuttavia asia?

Voisi hyvinkin motivoida, ja uskon että yksi syy hänen pariterapiaan suostumiselle on myös lapsi ja lapsen hyvinvointi.

Käyn paljon oman terapeuttini kanssa asioita läpi omasta näkökulmastani, ja toivon että se auttaa minua miettimään myös tuota, että onko tämä taistelun arvoista. Näen myös pariterapian sellaisena, että saamme sieltä avaimia kommunikaatioon joista voi olla hyötyä myös vaikka päätyisimme eroon. Loppujen lopuksi haluan kuitenkin, että kumpikin meistä kokee, että elämä on sen näköistä kun itse haluaisi: välillä on se fiilis että mies nauttisi elämästä enemmän enemmän itsensä kaltaisen kumppanin kanssa, ilman perhearkea ja itselle taas sopisi kumppani, jolle työ ei ole niin merkittävässä osassa elämää (ts. ei elä työlleen/työskentele 80% hereilläoloajasta) ja haluaisi sellaista perhearkea kuin itse. Olen myös sanonut tästä miehelleni, että olen miettinyt halutaanko me kuitenkin lopulta vähän erinäköistä elämää, ja hän on kyllä myötäillyt. Kokee kuitenkin, että lapselle paras olisi yhdessä olevat vanhemmat, mutta toki ymmärtää myös ettei onneton suhde ole hyväksi lapselle.

 

[Lilidia42]

Voisi hyvinkin motivoida, ja uskon että yksi syy hänen pariterapiaan suostumiselle on myös lapsi ja lapsen hyvinvointi.

Käyn paljon oman terapeuttini kanssa asioita läpi omasta näkökulmastani, ja toivon että se auttaa minua miettimään myös tuota, että onko tämä taistelun arvoista. Näen myös pariterapian sellaisena, että saamme sieltä avaimia kommunikaatioon joista voi olla hyötyä myös vaikka päätyisimme eroon. Loppujen lopuksi haluan kuitenkin, että kumpikin meistä kokee, että elämä on sen näköistä kun itse haluaisi: välillä on se fiilis että mies nauttisi elämästä enemmän enemmän itsensä kaltaisen kumppanin kanssa, ilman perhearkea ja itselle taas sopisi kumppani, jolle työ ei ole niin merkittävässä osassa elämää (ts. ei elä työlleen/työskentele 80% hereilläoloajasta) ja haluaisi sellaista perhearkea kuin itse. Olen myös sanonut tästä miehelleni, että olen miettinyt halutaanko me kuitenkin lopulta vähän erinäköistä elämää, ja hän on kyllä myötäillyt. Kokee kuitenkin, että lapselle paras olisi yhdessä olevat vanhemmat, mutta toki ymmärtää myös ettei onneton suhde ole hyväksi lapselle.

Tuo on kyllä mielestäni juuri niin kuin sanot, että ne avaimet ovat todella tärkeitä myös siinä tapauksessa että päätöksenne lopulta olisi jatkaa erillään. Yhdessä olevat vanhemmat ovat toki hieno juttu, mutta miten arvokas ja hieno asia myös se, jos siinä tapauksessa pystytte antamaan mallin siitä, että erilleenkin päätyvät ihmiset pystyvät kommunikoimaan ja tekemään yhteistyötä toisiaan kunnioittavalla tavalla.