Pettymys pieniin (?) asioihin puolisossa

[Olive]

Olen pallotellut tätä aikani pään sisällä, ja miettinyt pitäisikö avata tästä keskustelu.

Ollaan oltu puolison kanssa 6 vuotta, 2v kihloissa ja ollaan asuttu lähes alusta asti yhdessä. Esikoinen syntyi viime vuonna, ei lapsia aiemmista suhteista. Ollaan 30v kumpikin.

Ensimmäiset pari vuotta olivat vähän tuulisia, mulla oli traumoja edellisestä suhteesta ja miehellä vaikea lapsuus. Ongelmista kuitenkin päästiin onneksi eroon, mutta toki edelleen välillä erimielisyyksiä, väärinymmärryksiä ja riitoja tulee, pääasiassa sen takia että joko ei osata puhua tai ei ymmärretä toista. 90% ajasta kuitenkin kaikki hyvin.

Mies rakastaa lastamme yli kaiken, ja on hyvä isä. Meillä on yhteinen kiva talo, jota olemme yhdessä rempanneet ja rempataan edelleen. Sinänsä siis kaikki on ihan hyvin, ei isompia ongelmia, turvallinen suhde ja luottamus kunnossa. Perheenä asioiden tekeminen on ihanaa.

Mutta sitten välillä silti tulee sellaisia ajatuksia että oispa mun mies x ja y, muutamista eri syistä.

Hänen on tosi vaikea näyttää tunteitaan ja antaa sellaista ”perus” läheisyyttä (ei ole saanut mallia kotona). Lasta kyllä halailee ja pussailee, mutta itse saa välillä kyllä vaatia/pyytää. Joskus on jaksoja kun on läheisempi, ja muutamia kertoja ollaan tästä juteltu ja koitettu löytää ratkaisuja. Mies kyllä pitää läheisyydestä, mutta on hitaasti lämpiävä niin sitten en oikein itse jaksa pitää liekkiä aina yllä, jos isompi vastuu siitä on minulla.

Toisekseen mua harmittaa kun meillä on aika vähän ketään yhteisiä kaveripariskuntia. Meidän ystävillä ei ole lapsia, toki olen raskausaikana tutustunut muutamaan äitiin tästä läheltä, ja yhdellä työkaverillani on samanikäinen lapsi, mutta harvemmin tulee mitään yhdessä perheinä tehtyä. Esim nyt vappuna tämä nousi itselle pinnalle, mulle vappu on tärkeä juhla (olen teekkari) ja olis ihana tehdä perheenä kaikkea. Puoliso kuitenkin lähti kaverin mökille aatoksi, mä menin yksin työpaikkani juhliin. Isovanhemmat hoiti lasta. Kyllä esim pääsiäinen ja joulu ollaan perheenä, ja mies tulee yleensä mun työpaikan juhliin/tapahtumiin mukaan. Ehkä pitäisi itse ottaa koppia suunnittelusta.

Välillä myös tuntuu ettei mies oikein välitä mun kavereista, joskus kommentoi/arvostelee heitä minulle ja se ei ole kivaa. Mies on välillä kärkäs mielipiteissään ja hänet on myös helppo ymmärtää väärin, koska tuo asian joskus värikkäästi esille, vaikka itse mielipide olisi asiallinen ja fiksu.

Mies on myös tällä hetkellä ehdottomasti sitä mieltä ettei halua lisää lapsia. Mä taas haluaisin toisen. Tätä asiaa ei vaan kumpikaan tiennyt etukäteen, kun ennen ekaa olin itsekin lähinnä asenteella, että ihan sama tuleeko lapsia ollenkaan. Lisäksi mies on nyt alkanut olemaan sitä mieltä, ettei me kihloista huolimatta mennä naimisiin. Raskausaikana suunniteltiin häitä, mutta päätettiin lykätä niitä. Nyt ei voi ottaa puheeksi, kun hänen mielestään ei tarvi mennä naimisiin. Mielenmuutos ihmetyttää, mutten ole saanut parempaa selitystä. Olen koittanut perustella myös juridisella turvalla lapsenkin kannalta, mutta ei.

Varmasti muitakin pieniä juttuja, mutta nämä nyt tuli mieleen. Tiedän, että periaatteessa nämä voi kuulostaa asioilta, joiden takia joku eroaisi. Miehellä on myös paljon stressiä työstä ja meidän taloudesta, joka varmasti vaikuttaa esimerkiksi hääasiaan ja myös läheisyyden vaikeuteen, stressaantuneena vetäytyy. Kuitenkin tosiaan pääasiallisesti kaikki on hyvin ja arki rullaa. Tuntuisi kamalalta erottaa meidän perhe tällaisen takia ja lapsi isästään. Lisäksi nyt ei edes voisi taloa laittaa myyntiin, kun puolet siitä on purettu rakenteisiin asti. Jäätäisiin massiivisesti miinukselle, eikä mulla ole varaa sellaiseen.

Ja siis joo, varmasti pitäisi puhua miehen kanssa myös näistä ajatuksista, se vaan on niin vaikeaa. Hän ottaa helposti kaiken hyökkäyksenä (saanut kuulla vanhemmiltaan paljon syyttelyä jne koko elämänsä), ja mä helposti puhun mitä sylki suuhun tuo, joten rakentava ja asiallinen keskustelu voi olla haastavaa näin isoista asioista, joissa on kyse siitä, millainen toinen on tai käyttäytyy.

Huomaan olevani kateellinen yhdestä työkaveristani, joka vaikuttaa olevan täydellinen aviomies ja isä. Tänäänkin he olivat molemmat tupsulakkeineen Ullanlinnanmäellä lastensa kanssa piknikille ystävien seurassa, ja kun heidän seurassa on niin näkee miten hyvä tiimi he ovat ja miten rakastavat toisiaan. Välillä tuntuu että me ollaan loppujen lopuksi miehen kanssa tosi erilaisia, ja mietin, yritänkö välillä edelleen mukautua siihen millainen mies on.

Ajatuksia?

 

[Aaltokukka]

Minusta avoliittoa ja siinä jatkamista voi verrata suoraa seuraavaan;
"Avioliitto on ainutlaatuinen kokemus, koska ihminen muuttuu koko ajan ja parin on sopeuduttava jatkuvasti siihen, millaisia he ovat minäkin hetkenä. Siri, briljantti, briljantti Sirini, sanoo, että on kahdenlaisia rakkaussuhteita: mekaanisia ja orgaanisia. Mekaaniset suhteet ovat toisteisia, ja niissä pari törmää jatkuvasti samoihin ongelmiin. Melko pian kone sakkaa. Orgaanisissa suhteissa molemmat muuttuvat jatkuvasti ja joskus asioiden täytyy muuttua, mutta avioliitto voi jatkua, Paul Auster sanoi lehdelle."

 

[Olive]

Lisään vielä, että rakastan lastani ehdottoman paljon ja hän on parasta mitä minulle on tapahtunut, enkä kadu häntä tippaakaan. Silti on hyvin satunnaisesti tullut mieleen ajatus, että mitä jos olisin vaikka jättänyt mieheni silloin, kun meillä oli iso kriisi vajaa 5 vuotta sitten ja olin todella lähellä jättää hänet. Millainen elämäni olisi?

Toisaalta sitten taas mies osaa yllättää kauniisti silloin tällöin, hänen rakkauden kielensä on enemmän yhteinen aika ja teot/lahjat. Välillä mietin, että onko osasyy näihin mun ajatuksiin alkavat ruuhkavuodet, ja lapsen tulo. Miehelle myös ollut iso juttu, kun arki on muuttunut ja ei voida antaa toisillemme jakamatonta huomiota. Tiedän että mies kokee, etten arvosta häntä tai hänen panostaan meidän elämään - on fakta, että ilman puolisoani meillä ei olisi tätä elintasoa ja ihanaa isoa omakotitaloa. Mutta toisaalta, ottaisin mieluummin vaikka pienemmän rivariasunnon ja parisuhteen, jossa ei tulisi näitä ajatuksia.

Mutta kuitenkin, ei tämä kaikki voi yksin mieheni ”syytä” olla ja olemme puhuneetkin mitä kumpikin voisimme tehdä, että meillä olisi enemmän arkiläheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuitenkin, vaikka se oman käytöksen muutos varmasti myös näkyisi miehen käytöksessä positiivisesti, siinä vaikutuksen näkymisestä voi mennä hetki. Puhuimme kyllä, että kummankin täytyy lähteä tekemään muutoksia yhtä aikaa, mutta tuntuu, että kummallakin pallo tippuu turhan nopeasti (uusia rutiineja on vaikea luoda). Nyt olen ajatellut että itse otan missioksi kuukauden verran tehdä näitä ”muutoksia” omaan käytökseen, joiden tiedän keskustelun perusteella olevan miehelle tärkeitä. Tarkkailen lähteekö mies ottamaan koppia. Jos ei, otan asian puheeksi.

 

[Vargynja]

Voisikohan perhe-/pariterapia auttaa? Jos saisitte sen avulla setvittyä suhdetta painavia asioita ilman riitelyä. Se voisi auttaa molempia tekemään yhdessä töitä suhteen eteen. Tietenkin kiva, jos onnistutte ilman, mutta joskus ulkopuolinen tuo näkökulmaa ja helpottaa keskustelua. Tosi hienoa, että yritätte tehdä muutoksia ja nähdä kummankin näkökulman! Se voi jo auttaa paljon, kun yrittää ymmärtää myös toista.

 

[Olive]

Voisikohan perhe-/pariterapia auttaa? Jos saisitte sen avulla setvittyä suhdetta painavia asioita ilman riitelyä. Se voisi auttaa molempia tekemään yhdessä töitä suhteen eteen. Tietenkin kiva, jos onnistutte ilman, mutta joskus ulkopuolinen tuo näkökulmaa ja helpottaa keskustelua. Tosi hienoa, että yritätte tehdä muutoksia ja nähdä kummankin näkökulman! Se voi jo auttaa paljon, kun yrittää ymmärtää myös toista.

Varmasti voisi, mutta en usko että saan miestä sinne. Erolla uhkaamalla ehkä, mutta ei se ole reilua enkä sellaista halua tehdä. Miehellä huonot kokemuksen teini-aikaisista pakkoterapioista, kerran käynyt aikuisiällä kun oli jotenkin tosi pohjalla ja sain hänet sinne puhuttua, mutta kertaan sekin jäi vaikka oli siitä ihan hyvillä mielin.